Mikä pitää minut vielä kiinni elämässä?

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Viime viikkoina olen uinut todella syvissä vesissä, antanut tunteiden viedä välillä pohjamutiin asti. Olen kyseenalaistanut, miksi minun pitäisi jaksaa elää tätä elämää. Miten kukaan jaksaa nousta pinnalle tämän kokemuksen jälkeen? Olen itkenyt ja huutanut, raivonnut. Olen tuijottanut tunteja tyhjää pistettä ja vain miettinyt, miksi. Riskit, etten pääse tämän surun yli ja jään pohjalle, ovat suuret. Olen aikoinaan vuosien ajan sairastanut masennusta ja kärsinyt nuorempana itsetuhoisuudesta. Se suurentaa mahdollisuutta ajautua samaan lohduttomaan kierteeseen.


Neuvolasta ehdotettiin käyntejä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Otin tarjouksen vastaan. Ensiajatukseni oli hieman negatiivinen, miten joku, joka ei ole kokenut samaa, voisi auttaa minua? Nyt kahta käyntiä rikkaampana ajatukseni on toinen. Ei hän ymmärräkään, miltä minusta tuntuu, mutta ei hänen tarvitsekaan. Hänen tehtävänsä on kuunnella ja vatvoa, vatvoa niin kauan, että asia muuttuisi arkisemmaksi ja siitä olisi helpompi puhua. Hänen tehtävänsä on saada minut uskomaan, että joskus voisin olla onnellinen, vaikka olisinkin samaan aikaan surullinen. Hänen tehtävänsä on tietysti myös huomata, jos en pääsekään takaisin pintaan. 



Olen tietysti päästänyt välillä päähäni ajatuksia, tämä kaikki tuska olisi helpompaa,
 jos ei vain tarvitsisi kestää, 
jos minua ei olisi. 
Kaikki tuska olisi helpompaa, jos menehtynyt olisinkin minä, eikä vauvamme. 


En kuitenkaan ole ajatellut sitä itsetuhoisesti. En pelkää tekeväni itselleni mitään. Minun on silti oltava äiti. Olen edelleen täällä, koska lapseni tarvitsevat äitiä. He pitävät minut kiinni elämässä. Koen myös edelleen olevani tärkeä ja rakastettu. Miten mieheni pärjäisi, jos hän joutuisi luopumaan myös minusta. Hän kokisi varmasti pohjatonta surua myös minun menettämisestä.

Viime viikkojen suru ja kipu ovat avanneet myös omat silmäni. Oman lapsen menettäminen on maailman kamalin asia. En keksi yhtään kipeämpää asiaa. Olen miettinyt omaa historiaani. Tältäkö minun äidistäni on joskus tuntunut? Joutuessaan pelkäämään minun menettämistä. Pelkäämään jokaista puhelinsoittoa, olenko tehnyt itselleni jotakin viimeisen kerran. Näiden viikkojen aikana olen katunut sitä aiheutettua pelkoa. En ikinä voisi tehdä sitä, en ikinä halua, että äitini kokisi sitä saman. Tarvitsen heitä kaikkia päästäkseni pintaan, en tahdo hukkua.

Ikuisesti äiti, joka menetti vauvansa

maanantai 16. maaliskuuta 2020

© Ville Stenros

Äitiys on kaunein ja paras asia koko maailmassa. Sen tahtoo jakaa kaikille. Koko raskauden vain odotat tulevasi äidiksi. Odotat sitä pientä, joka kutsuu sinua äidiksi, koko lopun elämääsi. ”Pieni terve lapsemme on syntynyt, äiti ja isä voivat hyvin”, kerrotte kaikille. Se ilo ja onni jaetaan joka puolelle, sukulaisille, ystäville ja tuntemattomillekin. Haluat kertoa kaikille, kuinka juuri sinun rakas lapsesi oppii kääntymään, maistaa ensimmäisen kerran porkkanaa, alkaa konttaamaan, nousee seisomaan. Nautit täysillä äitiydestä. Ja minä nautin myös. Äitiys on vain parasta.

Olen edelleen äiti. Kahden ihanan pienen leikki-ikäisen lapsen äiti. Ja sitten olen, yhden lapsen menettänyt äiti. Se tuntuu raskaalta, puristaa rinnassa niin kovasti. Se on niin lopullista. Tulen aina olemaan myös se äiti, joka koki menetyksen. Kun joku kokee tämän saman kamalan kohtalon, jolle ei löydy sanoja, minun läheisilläni on aina se tytär, sisko, serkku, ystävä, työkaveri, joka koki saman. En halunnut olla se. Ei kukaan halua olla juuri se äiti. Mutta siitä ei pääse koskaan. Se ei vähennä sitä, kuinka paljon rakastin pientä tytärtämme jo valmiiksi, vaikka en häneen päässytkään tutustumaan yhdeksää kuukautta kauempaa. Mutta se tuntuu silti sanoinkuvaamattoman pahalta, koska se ei muutu ikinä miksikään. Olisin tahtonut olla vain kolmen lapsen äiti. Mutta en voi sanoa niin ihmisille selittämättä. Ja juuri sitä selittämistä pelkäänkin. Ihmisiltä tulee aina jatkokysymys.

Minkä ikäisiä he ovat? 
Kuinka paljon heillä on ikäeroa?” Silloin on selitettävä. 
Yksi on sen ikäinen, toinen sen ikäinen 
ja kolmas olisi sen ikäinen.


Eivät ihmiset pahaa tarkoita, mutta eivät he voikaan tietää. Olen asiakaspalveluammatissa ja jokainen asiakas näki tilanteeni, kun jäin pois. Jokainen odottaa, että palaan töihin kolmen lapsen onnellisena äitinä. Se tekee töihin palaamisesta entistä raskaampaa. Osalle asiakkaista onkin jo kerrottu, tietysti he ovat uteliaita, joko synnytin, tuliko tyttö vai poika ja kuinka meillä on mennyt. Joku on kuitenkin saattanut käydä välillä muualla tai odottanut paluutani, istahtaa penkkiin ja sanoo ”Onneksi olkoon!” Ja silloin minä romahdan. Romahdan ihan varmasti, vaikka kuinka kävisin läpi tätä asiaa itseni, mieheni tai ammattiauttajan kanssa. Silloin minusta tulee myös heidän silmissään ”se kampaaja, joka menetti vauvansa.”



Menetyksen miljoonat tunteet

perjantai 13. maaliskuuta 2020


Haen postia, tien päässä joku asukas on juuri saanut vauvan. Hän kävelee vaunujen kanssa tien päähän ja takaisin, kohdallani kuulen pienen vauvan pientä itkua. Minun pitäisi juuri nyt tehdä samaa. Meidän vauvan pitäisi olla kuukauden ikäinen. Mutta ei ole. Tai on, mutta hän ei ole täällä. Ei ole minun työntämissä vaunuissa. Vaunuissa, jotka olimme hänelle huolella valinneet, niissä, jotka ovat nyt äitini varastossa, käyttämättöminä. Olen surullinen, ei, vaan vihainen tai ei, olen tuskissani. Ei ole hänen syynsä, että hän sai pienen vauvan elävänä syliinsä ja minä en. En ole vihainen toisen onnesta, olen tuskissani, koska en itse päässyt tuntemaan samaa maailman suurinta onnea, tunnen pohjatonta surua. Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tuskaa, joka repii minua sisältä palasiksi.

Olen ollut iloinen persoona aina, viha ja kiukku eivät sovi minulle. Kaverini ovat aiemmin nauraneet minulle, kun olen yrittänyt olla vihainen. ”Ei tuo sovi sulle, lopeta”, he ovat sanoneet. Ja minua on alkanut naurattamaan, olen jopa itse samaa mieltä, viha ei sovi minulle. Nyt olen toista mieltä. Olen vihainen, eikä minua edes naurata. En usko, että kukaan sanoisi mulle tällä hetkellä ”lopeta, tuo ei sovi sulle.” Ei se sovi edelleenkään, mutta sitä minä olen. En edes tiennyt voivani tuntea näin. Enkä edes tiedä kenelle olisin vihainen. Ei tämä ole kenenkään syy. Suututtaa, kun lapset eivät keskity ruokailuun tai he pinkovat ovesta ulos katsomatta ympärilleen. Suututtaa, kun mies plärää samoja uutisia tai avaa kännykkäpelin. Mä olen tässä täynnä tuskaa ja kyyneliä, kato mua ja lohduta mua! Mutta eihän se sitä näe, kun yritän salaa itkeä tyynyni sisälle ja tukahduttaa ajatuksiani. Suututtaa, etten ole yhtä hyvä äiti, kun olin vielä vähän yli kuukausi sitten.

”Äiti, miksi sä et hymyile? Äiti, miksi sä itket? Äiti, ootko sä surullinen, kun meidän vauva kuoli? Äiti, miksi meidän vauva kuoli?” ”En tiedä, siksi, olen, en tiedä.” Mä olen maailman paskin äiti. Ja surullinen. Ja vihainen. En meinannut päästä tänä aamuna sängystä ylös. Mun tunteet painaa miljoona kiloa, koko tämä paino mun harteilla painaa miljoona kiloa. Mun vartalo, jossa yhä roikkuu suurin osa raskauskiloista, joista en päässytkään heti eroon imettämällä mun pientä vauvaa, painaa miljoona kiloa.

”Sun on pakko nousta, et sä voi jäädä tänne sänkyyn koko päiväksi. Lapset odottaa, että sä nouset.” Tuntuu samalla paskalta, kun toinen painostaa, mutta samalla hyvältä, että se tekee sen. Nousen kiukun voimalla ylös. Pesen hampaat niin lujaa, että ikenistä tulee verta. Vedän syvään henkeä. Ehkä mä selviän. Poikani leikkii hautajaisista jääneen muistopöydän luona ja kaataa valokuvan, joka tiputtaa kaikki esineet lattialle ja papilta saatu lasinen enkeli hajoaa. Itken, juoksen makuuhuoneeseen, kiljun ja huudan. Suututtaa, harmittaa, sattuu, turruttaa, itkettää, vihastuttaa. Illalla lapset nukkuvat tyytyväisinä pusujen ja halien jälkeen. Selvisin sittenkin taas yhdestä päivästä.

VAUVAMME VIIMEINEN MATKA

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Perjantai. Hautajaisaamu. Raotan silmäluomia. Sälekaihtimien välistä näen auringon säteet. Suljen silmät uudelleen. Miksi tämä päivä tuli? Päivä, jota odotin tulevaksi, mutta pelkäsin sen tulevan. Herätyskello ei soi vielä aikoihin. Toivon nukahtavani uudelleen, herääväni vasta illalla, mutta en nukahda. Mies on myös hereillä, liimaudun häneen. Aamu vain vilisee silmissä. Toivon, että päivä on nopeasti ohi ja samalla toivon, ettei se edes alkaisi. Toisaalta toivon näkeväni Ainon vielä viimeisen kerran.

Keitän kahvia, laitan lastenohjelmat pyörimään, pesen hampaat ja kiharran tukkaani. Teen kaikkea, turhaa ja ylimääräistä. Kello menee hurjaa vauhtia eteenpäin. Anoppi ja mieheni sisko saapuvat. Kohta saapuu muitakin sukulaisia. Äiti tulee laittamaan paikat vielä kuntoon, jotta meidän ei tarvitse. Mummi tuo kahvitarjoilut. Kaikki on sujunut kuin itsestään. Ei ole tarvinnut huolehtia lähes mistään. En halua lähteä, mutta on pakko. Otan vielä mukaani lasten tekemät piirrustukset ja kuvan minusta ja miehestä, jotka laitamme Ainon mukaan arkkuun. On lähdettävä.

Saavumme kappelille, jossa siunaustilaisuus pidetään. Tahdon pois. Tiedän, että tämä päivä on käytävä läpi, mutta tämä on niin lopullista, tämän jälkeen ei ole enää mitään. Jää vain ikävä ja suru. Ja se suru ei pääty. Ja se tuntuu niin pahalta. Hautaustoimiston työntekijä on paikalla ja tulee meitä heti vastaan. Hän antaa minulle villasukat, jotka on laitettu sairaalassa Ainon jalkaan. Nyt hänellä on mummin tekemät villasukat jalassaan. Työntekijä kehottaa, ettemme enää katsoisi vauvaamme. Aika on tehnyt jo tehtävänsä. Jäisi kauniimpi muisto tyttärestämme. Luotamme hänen sanaansa. On parempi niin. Hän laittaa vielä piirrustukset ja valokuvan arkkuun. Kantaako isä arkun? Mieheni on aiemmin sanonut, ettei varmaankaan usko pystyvänsä kantamaan, mutta sanoo kuitenkin heti tekevänsä sen. Olen niin ylpeä, että hän pystyy sen tekemään. 

Mieheni tulee viereisestä huoneesta kantaen pientä vauvaamme arkussa. Tuntuu kuin jalat lähtisivät altani. Tämä on vain niin väärin. Minkä takia näin tapahtuu. En pysty hengittämään, mutta silti on pakko. Ei tämä voi olla totta. Kellot soivat ja me istumme odottamaan tilaisuuden alkamista. Arkussa on minun lapseni, minun pieni vauvani. Alkusoitto alkaa, tunnen edelleen tukehtuvani. Puristan miehen kättä. Tunnen välillä äitini silityksen selässä. En voi lakata ajattelemasta, miksi tämä kaikki tapahtuu. Onko tämä ihan oikeasti totta. Miksi. Ei maailma voi olla näin julma, mutta se on. Viisivuotias, pikkusiskoaan niin kovasti odottanut tyttöni istuu vieressäni, halaa minua lähes koko tilaisuuden ajan, on ihan hiljaa.

Mies kantaa arkun kärryihin ja lähdemme yhtenä surullisena joukkona kävelemään kohti valitsemaamme hautapaikkaa. Miksi olemme joutuneet valitsemaan lapsellemme hautapaikan? Ei kenenkään kuulu joutua tekemään sellaista. Katson kun pieni arkku lasketaan maahan. Eikö tämä tuska lopu koskaan? Ei, se ei lopu. Laulamme vielä yhden virren haudalla. Keskityn hengittämään. Tämä on raskasta. Tahdon vain huutaa. Sattuu niin paljon. Sattuu ihan helvetin paljon. En selviä tästä.

© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros

Hyvää matkaa rakas Aino ♥



Ystävä tai sukulainen, ethän jätä minua yksin

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Kolme viikkoa ilman sinua. Kaksi päivää aikaa hautajaisiisi. Olen palasina. Päivät kuluvat aaltoillen. Pari päivää tuntui vähän helpommalta, mutta mitä lähemmäksi tullaan perjantaita, sitä pahemmaksi olo muuttuu. Näen sinut jälleen. Mutta vain pienen hetken ja sen jälkeen joudun päästämään sinusta taas ja lopullisesti. Olet silti sydämessäni ja muistoissani, aina. Tällä hetkellä se ei tunnu silti riittävältä, tai tuskin koskaan. En ikinä saanut pitää sinua riittävän pitkän aikaa. Sinut vietiin meiltä. 

Lääkäri, pappi, terveydenhoitaja, kaikki, ovat varmistelleet meiltä, että onhan meillä tarpeeksi tukijoita lähipiirissä. Ja meillä on. Tilanne on monelle vaikea. Kukaan ei tiedä, mitä pitäisi sanoa, sanoisiko mitään, koska aina tuntuu, että sanoo jotakin väärin. Jokainen tietää, että mikään sana tai teko ei lohduta, mutta älä silti luovuta. Jokainen viesti, kortti, sana, ja teko, on parempi, kuin katoaminen tai hiljaisuus. 


Meitä on varoitettu, että vielä tulee se päivä, kun joku tuttu kääntää päänsä kaupassa meidät huomattuaan, koska ei vain osaa sanoa mitään. Ymmärrän kyllä senkin. Sillä tällä hetkellä se olen minä itse, joka tekee niin. En tee niin sukulaisille tai ystäville, mutta ns moitutuille, joiden kanssa normaalisti jäisin juttelemaan tai esimerkiksi asiakkailleni. Pelkään, että asia ei ole kantautunut jonkun korviin, että joku onnittelee meitä. Joudun selittelemään. Alan itkemään. Ja sitten ollaan vaivaantuneita kaikki. Töistä laitettiin jo viestiä, mitä tahdon asiakkailleni kerrottavan. Mitä useampi tietää, sitä helpompi minun on joskus palata töihin, eikä heille tietenkään voi valehdellakaan. Mutta pelkään silti töihin paluuta.

Meidän lähipiiri on ollut hyvin avoin meidän kanssamme. Vaikka he varmasti pelkäävät kysyä, mutta kysyvät silti. Ja se on paljon parempi kuin hiljaisuus. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeampi on asia ottaa esille. Mun päivä alkaa sillä, että vastaan äitini viestiin, kuinka yö meni ja illalla, jos emme ole päivällä nähneet, kuinka päivä on mennyt. Sisko muistuttaa, että hänelle voi aina puhua, vaikkei hän osaisikaan lohduttaa. Kummitätini lähettää joka päivä voimia uuteen päivään. Serkkuni lähettää tsemppilauseita. Mummini soittelee kuulumisia. Moni ystävä kysyy haluaisinko seuraa tai voisiko hyväksemme tehdä jotakin. Me olemme onnekkaita. Joten ystävä tai sukulainen, älä jätä surevaa yksin. Hän tarvitsee sinua. Vastaa mielummin vaikeisiin kysymyksiin, kun odottaa hiljaisuuden rikkoutumista.

KIITOS KÄTILÖILLE

maanantai 2. maaliskuuta 2020


Synnytyssairaalan ovet lähenevät jokaisella askeleella, hengitys muuttuu raskaammaksi ja pienet pisarat alkavat nousta silmäkulmiin. Täällä taas. Käyn vessassa ja pidättelen itkua. Hississä yritän koota itseäni. Viime kerralla, tässä samassa hississä itkin jo lohduttomasti, aavistin, että jotakin on pahasti pielessä, mutta en aavistanut, että niin pahasti.

Tällä kertaa olimme kuitenkin menossa keskustelemaan tapahtuneesta ja tämänhetkisistä tuntemuksista psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Käynti oli täynnä kyyneliä, mutta asian puiminen ehkä jollakin tavalla auttaa, tuntuu pahalta, mutta samalla helpottaa. Tämä sairaanhoitaja ja kätilö, kävi jo luonamme synnytyssalissa, kun odotimme synnytyksen alkavan. Tästä käynnistä ei paljon ollut muistikuvia, en kunnolla edes muistanut, miltä hän näytti, kun vasta hänet nyt uudelleen nähtyämme. Saimme ohjeet myös jatkohoitoon, jos sen tarvetta tulee ja voisimme kyllä käydä hänenkin kanssaan vielä juttelemassa, jos se tuntuisi paremmalta meistä.

Keskustelun jälkeen meillä oli vielä toinen tehtävä talossa. Viereisten lasiovien takana. Niiden lasiovien, joista kolme viikkoa aiemmin olimme kiiruhtaneet. Niiden lasiovien, joiden jälkeen kätilö otti meidät vastaan ja purskahdin loputtomaan itkuun, joka ei ole loppunut vielä tänäkään päivänä. Tahdoimme silti kiittää. Minulle kuolleen lapsen synnyttäminen tuntui lähes samalta, kuin maailmanloppu, samoin miehelleni, mutta pahalta se tuntui varmasti jokaisesta, jota se jollakin tavalla kosketti. Lääkäristä, joka joutui asian meille kertomaan. Kätilöistä, jotka olivat paikalla todistamassa, kun kahden ihmisen maailma romahtaa. Kätilöistä, jotka joutuivat tekemään kaikki testit minusta. Kätilöstä, joka hoiti synnytykseni. Synnytyksen, josta yleensä seuraa uusi elämä, mutta ei tällä kertaa.

Tilanteesta huolimatta, saimme todella ihanaa ja välittävää hoitoa. Jokainen otti meidän tuskamme huomioon ja yritti tehdä olomme niin mukavaksi, kun vain mahdollista. Turhan usein hoitajat saavat vain paskaa niskaansa, joten me tahdoimme viedä kiitokseksi kukan ja kortin. Synnytyksessä mukana olleen kätilön vuorokin ehti päättymään ennen synnytykseni viimehetkiä, mutta hän hoiti tilanteen silti loppuun asti. En itse kykenisi samaan työhön koskaan. On varmasti ihanaa olla mukana synnytyksissä, todistamassa uutta elämää, mutta sitten on tämän työn toinen puoli. Nämä ihmiset tekivät meidän elämämme kamalimmasta päivästä sellaisen, että selvisimme, yhdessä ja heidän avullaan. 


Kiitos.

Olisipa huomenna helpompi hengittää

lauantai 29. helmikuuta 2020


Makaan sohvalla pää sun rintaa vasten ja tuijotan eteenpäin. Kyyneleitä vierii poskia pitkin aina välillä, mutta vähemmän kuin hetki sitten. Kaksi päivää on ollut ihan paskaa. En jaksa nousta sängystä, mutta sinä pakotat, et tahdo mun jäävän sinne yksin rypemään pahaan oloon. Mutta rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. En ole löytänyt tänään yhtäkään asiaa, joka ei ahdistaisi. En löydä yhtäkään hyvän kokoista vaatetta päälleni, ahdistaa syödä, kun ei maistu ja väkisin joutuu ruuan nielemään, joka paikassa on niin likaista, pölyistä ja sekaista. Yleensä siivoaminen vähentää mun ahdistuneisuutta, mutta tänään tuntuu, että vaikka kuinka siivoaisin, ei se auttaisi.

Pappi on tulossa, suunnittelemaan meidän kanssa hautajaisia, joiden piti olla ristiäiset. Neuvolasta soitetaan lääkäriaikaa reseptiä varten, jotta kestän jollakin tavalla oman lapseni hautaamisen. Kyyneleet virtaavat hetken taas nopeammin. Silität mun selkää paidan alta. Koitan keskittyä siihen. Koitan hengittää. Alan kuitenkin siivoamaan. Imuroin yli tunnin, niin että tulee hiki. Pesen ovia ja lattioita rätin kanssa. Silti ei tule tarpeeksi puhdasta, eikä ahdistus vähene yhtään.

Pappi tulee. Vaikuttaa todella mukavalta ja muistuttaa, että selviämme kyllä yhdessä. Hän kysyy kuinka voimme. Miehellä menee jo vähän paremmin, vaihtelevasti, mutta pääosin kestää. Ja minä itken. Saamme sovittua kaikesta. Musiikista, tilaisuuden etenemisestä. Ei tarvitse murehtia, hän kyllä kertoo mitä tapahtuu missäkin vaiheessa. Käymme taas läpi synnytystä, koko sitä tapahtumaa. Se tuntuu samaan aikaan hyvältä, mutta samaan aikaan tuskalliselta, en tiedä kummalta enemmän. Lapset juoksevat välillä syliin kuuntelemaan. 



”Mäkin olisin halunnut 
olla enkeli sillon ihan vauvana”, 
Eevi sanoo pukiessaan vaatteita. 



Pappi lähtee. Mä alan raivoisasti vaihtamaan lakanoita ja hetken mielijohteesta käännän meidän sängyn takaisin entiselle paikalleen. Samalla paikalle missä se oli, ennen kuin tehtiin tilaa pinnasängylle. Nyt meillä ei ole enää pinnasänkyä. Se on poissa, niin kuin kaikki muukin. Makaan taas sängyllä itkua pidätellen. Tulet viereen ja pyydät mua nousemaan. Siirtymään edes sohvalle. Et jäisi yksin tänne. Minä nousen, vaikka en jaksaisi. Lapset menevät pian nukkumaan. Makaan jälleen sohvannurkassa, pää sun rinnalla. Olisipa huomenna helpompi päivä. 
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|