Koronaväsymys ja rahahuolet

lauantai 30. tammikuuta 2021

Vuosi on ollut monella tapaa uuvuttava. Ja puhun varmasti monen ihmisen suulla tämän sanoessani. Ei varmasti ole yhtäkään ihmistä, johon tämä ei olisi vaikuttanut jollakin tapaa negatiivisesti. Osa on päässyt helpommalla ja osa ei, mutta jokaisen ahdinko on omanlaisensa. Pandemia on näkynyt meidän perheessä alusta asti, mutta monta kuukautta pidin sitä vähäpätöisenä asiana meidän arjessa. En vähätellyt sen olemassaoloa, mutta jotenkin meidän perheessä oli suurempia murheita, jotka veivät mukanaan. Mies oli jo keväällä lomautettuna, mutta se tuntui silloin tapahtuvan hyvään aikaan. Mun ei tarvinnut selviytyä vauvamme menetyksestä yksin, vaan mulla oli rinnalla joku auttamassa pääsemään ylös. Lisäksi meillä oli talokaupat, remontti ja muutto. Elimme pienillä rahoilla, mutta kaikki tarpeellinen pystyttiin hankkimaan.


Kesän lopulla palasin töihin. Päästiin pahimman yli, menetyksen kanssa. Se kulki vihdoin rinnalla, ei vienyt koko maailmaa mennessään. Nautin taas työstä ja elokuussa sain niitä paljon tehdäkkin. Kunnes vierittiin uudelleen suden suuhun. Maskisuositusta, tiukkoja turvavälejä, pelkoa. Asiakasmäärät romahtivat, töitä tehtiin silloin kun niitä oli, ei silloin kun itselle parhaiten sopi. Ja entäs ravintola-ala? Ei varmaankaan tarvitse edes mainita siitä erikseen. Pikkujoulukausi ravintoloissa oli täysi fiasko. Miehen työtunnit vähenivät roimasti. Siinä, missä vielä ensimmäiseen korona-aikaan saatiin helpotusta lainan maksussa, tarvitsee sitä nyt maksaa normaalisti. Tuli talvi, viime vuoden haalarit jäivät lapsille pieniksi.



On muutama asia, joista yritän viimeiseen asti pitää kiinni, oli rahatilanne kuinka nihkeä tahansa. Laskujen maksaminen, ruokaa kaapissa ja lapsille laadukkaat ulkovaatteet. Lasten ulkovaatehankinnoissa rahanmeno on mielestäni sama, ostaako sitten halvempaa vai kalliimpaa. Syksyllä yritin mennä sieltä, mistä aita on matalin, eli sieltä, missä oli edullisempaa. Ostin lapsille normaalia edullisemmat välikausikengät. Sillä ajatuksella, että niitä pidetään ihan pieni hetki, ennen kun talvisemmat säät iskevät ja toiseksi, ne eivät todennäköisesti menisi jalkaan enää ensi keväänä. Jep, nuoremman kengät olivat rikki muutamassa viikossa. Myöskin eräänä talvena tein saman virheen ja ostin halvemmat talvihaalarit. Ne tuntuivat joka ulkoilun jälkeen olevan läpimärät, molemmista katkesi jalkalenksut alta aikayksikön ja haalarista tuntui näkyvän läpi polvien ja pepun kohdalta noin kuukauden käytön jälkeen. Joten kaksi edullisempaa haalaria talven aikana vastaa aikalailla yhtä kalliimpaa ulkovaatetta, joka taas kestää koko talven ja hyvällä tuurilla vähän ehkä vielä seuraavaakin.


Nyt vasta koronan vaikutukset ovat kunnolla rantautuneet meille ja pakko myöntää, se kyllä väsyttää. Arki on täysin erilaista. Niinkään maskin käyttö tai turvavälit kaupassa eivät aiheuta ylimääräistä kuormitusta, vaikka usein kyllä maskin kanssa saa pienen happivajauksen, eikä ajatuskaan enää tunnu kulkevan. Mutta kaikki tämä muu. Mihinkään ei viitsi mennä ja koko ajan täytyy olla laittamassa käsiin desiä, niinkun kädet eivät tässä ammatissa olisi rutikuivat muutenkin. Lapsille pelkkä kaupassa käyminen on tänä päivänä elämys. Me pyrimme käymään ruokakaupassa silloin, kun lapset eivät ole kotona tai sitten toinen meistä jää kotiin. Välillä kuitenkin täytyy lapsetkin raahata mukaan, onneksi he kuitenkin ovat innokkaita maskin käyttäjiä tai ainakin vanhempi. Kauppareissu on kuitenkin yhtä "älä koske siihen, älä koske tuohon, älä mene liian lähelle muita." Ja kauppareissun jälkeen autossa, "älä laita sormia suuhun, älä laita sormia nenään ja sitten suuhun." Ja vastaus useimmiten on "emmä ees laittanu ku vaan kutittaa tosta nenän vierestä!" Juu no kuinkas sattuikaan.


Mutta näillä mennään, mitä nyt on. Meillä on onneksi mielettömän laaja ja läheinen sukulais- ja ystäväpiiri, että tuskimpa tässä nälkään joudutaan kuolemaan. Ja niin kauan, kun rahaa riittää laskuihin, ruokaan ja muuhun tarpeelliseen, sekä meillä on kotona toisemme, on turha valittaa. Niin kauan, kun perusasiat ovat kunnossa, ei kannata takertua pieniin ongelmiin tai tehdä niistä pienistä ongelmista suurempia kuin ne ovat.



Miellyttämällä satuttaa vain eniten itseään

perjantai 29. tammikuuta 2021


Jos jaettaisi palkintoja maailman parhaimmalle (lue: pahimmalle) miellyttäjälle, veikkaisin, että mä olisin aika vahvoilla. Veikkaan myös, että hyvin moni mun läheinen henkilö on tätä samaa mieltä. Enkä tarkoita tätä miellyttämistä positiivisella tavalla, että olisin joku pyhimys,  joka aina ajattelee kaikkia muita ennen itseään. Ei, vaan tarkoitan sitä hölmöläistä, joka ei osaa sanoa omia mielipiteitä ja haluaa olla kaikkien kanssa aina samaa mieltä, ettei vain kukaan, vahingossakaan, loukkaantuisi.

Mä olen koko elämäni ollut pahimman luokan miellyttäjä. Äitinikin mukaan olin jo pienenä hyvin kiltti, tein paljon asioita, ihan vain siksi, että halusin muiden olevan minuun tyytyväisiä. Kuuluin koulussa suosittujen tyttöjen joukkoon ja sitten oli muita, joita ei huolittu samaan jengiin. Ei me oltu mitään kiusaajia. Muilla,  ei suosituilla oli oma porukkansa. Halusin kuitenkin olla kaikkien kaveri, en voinut edes sietää ajatusta, että joku ei pitäisi musta. Siksi vapaa-ajalla vietin välillä myös aikaa heidän kanssaan, jotka eivät päässeet suosittujen porukkaan. Vähän hävettää edelleen. Halusin olla niin suosittu ja kaikkien ystävä, että piti vähän jopa salaa tavata muita. Enkä kuitenkaan ollut niin rohkea, että olisin koulussa uskaltanut olla heikompien puolella, etten vain itse tippuisi kelkasta. 

Yläasteella jopa seurustelin hetken aikaa yhden pojan kanssa, vain siksi, että hän piti minusta kovasti, enkä halunnut hänen suuttuvan, kun en pitänytkään hänestä. Noh, sehän ei päättynyt kovin kivasti ja kaikkia osapuoliahan siinä sattui. Eli jonkinlaisen opetuksen siinä sain. Vaikka en mä siitä todellisuudessa mitään oppinut.

Jokaisessa parisuhteessani, lyhyessä ja pitkässä, olen tehnyt asioita paljon toisen toiveesta. Nykyisessä suhteessani olen alkanut oppia välillä kertomaan omista haluistani ja toiveistani. Toki hyvin vähän. Edelleenkään en usein osaa sanoa omia mielipiteitäni. Siksi meidän keskustelut menevät usein näin..

- Haluisitko tulla mukaan?
- No haluisitko sä, että mä tuun?


- No käydäänkö mun töiden jälkeen vaikka yksillä?
- Haluatko sä, että mennään? Mulle on ihan sama.


- Tottakai sä voit mennä!
- Haluatko sä, että mä meen?

Mieheni uskaltaa silti haastaa minua, vaikka tietääkin, että mulla menee pasmat siitä ihan sekaisin. Hän haluaa, että tuon omia mielipiteitä julki, jotta hän tietäisi, mitä minä todella haluan. Useimmiten se saa minut kokemaan suurta ahdistusta, kun pitäisi olla jotakin mieltä. Toisaalta ymmärrän miehen ärsyyntymisen. Sillä lopulta saatan arvailla, minkälaista vastausta minulta odotetaan ja vastaan sen mukaan, en suinkaan sen mukaan, mitä itse haluaisin. Sen jälkeen käyttäydyn itse ärsyttävästi, kun minut on taas pakotettu vastaamaan johonkin, joka olisi ollut ihan sama, vaikka se ei edes todellisuudessa olisi ollutkaan ihan sama. Näinä hetkinä ihmettelen todella suuresti, miten mieheni jaksaa edes katsella mua. Minä pistäisin tuollaisen henkilön menemään! Paitsi etten laittaisi, koska silloinhan joku saattaisi suuttua.


Blogin kirjoittamisessa on myös paljon haasteita pakottavan miellyttämisenhaluni vuoksi. Mulla on paljon mielipiteitä, jotka haluaisin tuoda julki ja paljon tuonkin. Mutta usein käytän paljon aikaa siihen, jotta kirjoittaisin asiani loukkaamatta ketään. Ja siltikin, kaiken sen ajankäytön jälkeen joku saattaa silti vetää herneen nokkaansa! Kirjoitan kuitenkin aina hyvin asiallisesti ja sen enempää provoisoimatta. Tässä olenkin ehkä vähän kehittynyt. Mutta onhan kirjoittaminen aina ollut mulle helpompaa, kuin suun avaaminen. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka kuinka yrittäisi kaikkensa, niin aina on jossakin joku, joka loukkaantuu. Minä kirjoitan itsestäni, perheestäni ja kaikesta, mikä siihen liittyy. Asiat, joista kirjoitan, ovat lähes aina minun ajatuksiani, kokemuksiani, eikä kukaan voi tulla sanomaan, että tuo ei pidä paikkaansa. Sillä kyllä pitää, minun kokemukseni mukaan. Tarkoitukseni on kuitenkin pitää rehellistä perhelifestyleblogia, se joka ei kirjoituksistani pidä, jättäkööt lukematta. Ja mielipiteistä voidaan aina keskustella ja hyvin suotavaa se onkin, mutta keskustelu on eri asia, kun toisen mielipiteen lyttääminen.

En tiedä, onko miellyttämisestä koskaan mahdollista päästä kokonaan eroon. Ainakin koen itseni kehittyneen. Silloin tällöin oman mielipiteen julki tuominen parisuhteessa on iso askel. Lisäksi on yksi asia, jossa en koe miellyttäväni ketään, se asia on lapset. Heille olen aina osannut laittaa rajat. En anna heille iltapalaksi joka päivä muroja, etteivät he olisi minulle vihaisia. En laita joka aamu lastenohjelmia pyörimään, jotta he eivät loukkaantuisi. Viikonloppuvierailulta tullessaan lapset koittavat venyttää sääntöjä. Aina tietysti haluaisi olla se kivempi vanhempi, mutta usein, yleisestikkin, ne kivemmat säännöt eivät ole kaikista parhaimpia. Ja yhtenä voittona itseäni kohtaan pidänkin sitä, että ainakin lapsille pystyn sanomaan mielipiteeni!

Lapsina introvertti ja ekstrovertti

sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Meillä on lapset toistensa kanssa ihan eri maata. Usein lapset ovatkin ihan erilaisilla persoonallisuuksilla varustettuja, mutta aina välillä kummastuttaa, kuinka he voivatkaan olla niin erilaisia.

Meidän eskarilainen on niin ekstrovertti, kuin ekstrovertti voi vain olla. Hän rakastaa olla huomion keskipisteenä. Hän imee energiaa muista ihmisistä. Ekstroverteistä sanotaan, että heillä saattaa esiintyä introverttejä enemmän keskittymisvaikeuksia vaikkapa opiskelussa. Ja tämä kuvaa esikoista ihan täysin. Vielä ei olla niinkään päästy oikeaan koulumaailmaan, mutta eskarissa jo tottakai harjoitellaan paikoillaan istumista, yhteen asiaan kerralla keskittymistä. Huolimatta siitä, että meidän tytöllä on hyvät valmiudet koulun aloitukselle, sekä neuvolan, että eskarin mukaan, on keskittymisen kanssa vielä vähän treenaamista. Minkäs sille voi, että ajatukset lentävät vauhdilla jo seuraavaan asiaan.
Hän on joka tapauksessa sosiaalisesti hyvin lahjakas. Eskarissa, kun kysyttiin, ketkä ovat sun kavereita ryhmästä, hän valitsi kaikki. 



Ja sitten pieni, vajaa viisivuotias introvertti. Hänen erityisherkkyydestä olenkin aiemmin kirjoittanut täällä. Siinä missä esikoinen saa energiaa muista ihmisistä, toisen energia ennemminkin kuluu. Hän on varautuneempi ja väsyy herkemmin. Jos hän saisi valita ison ryhmän ja muutaman leikkikaverin välillä, hän valitsisi jälkimmäisen. Kun isosiskolla oli kaverisynttärit, toivoi pieni introvertti hänen kaverisynttäreille vieraaksi äidin ja mummun. Hänelläkin on kavereita päiväkodissa, mutta hänen parhaita kavereita on kaksi muuta, samanhenkistä poikaa. Poikia, joiden kanssa välillä saa kovaäänisetkin leikit aikaiseksi, mutta jotka tykkäävät myös välillä rauhoittua ei-niin-hektisen puuhastelun parissa. Sillä äänekkään riehumisleikin jälkeen tarvitaankin pientä tankkausta rauhasta.

Siltikin, ymmärrän heitä molempia ihan täysin. Esikoinen on ihan täysin kopio minusta pienenä. Olin se, joka nautti huomiosta. Se, joka tanssi pöydällä Shakiran tahtiin ja vastasi opettajallekin vain, kun tämä kutsui minua nimeni sijasta Shakiraksi. Täytyy sanoa, että mun miehellä soi kyseinen artisti kännykästä, kun soitan hänelle..
Olin se, jonka parhaita kavereita oli koko luokka, osasin tv-mainokset ulkoa, enkä epäillyt olla näyttämättä taitoani, kaikille. Olin myös se, jonka housuissa näytti olevan aina kasa muurahaisia, kun telkkarin katseluun ei riittänyt sohva ja pari nojatuolia, kun tila loppui kesken. Tiedän siis aivan tarkalleen, miltä tuntuu olla tuo kuusivuotias, jota käsketään välillä olemaan hiljempaa, jotta muutkin saisivat puheenvuoron.


Kuitenkin, mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän nautin hiljaisuudesta. En nauti täydestä yksinolosta, eli toisaalta tarvitsen jonkun viereeni, mutta riittää kun hän on siinä. Siinä missä ennen nautin musiikista ja tanssimisesta baarissa, istun nyt mielummin villasukat jalassa sohvan nurkassa ja ihailen takkatulta. Suunnittelen uutta sisustusta mielessäni selailemalla puhelinta tai sisustuslehteä. Koen välillä hyvin raskaana sosiaaliset tapahtumat, joissa tarvitsee normaalia enemmän olla skarppina.
Olen siis nykyään ehkä enemmänkin sopiva sekoitus molempia. Nautin asiakaspalvelutyöstäni paljon. Saan tutustua uusiin ihmisiin ja kuulen paljon erilaisia tarinoita. Vastapainona tarvitsen kuitenkin rauhallisia takkatuli-iltoja. Mutta tästä syystä koen ymmärtäväni molempien, niin erilaisten lasteni persoonallisuuksia.

Lapselle rajat ovat rakkautta

keskiviikko 20. tammikuuta 2021


Kotona lapsilla on aika selkeät rajat. Joskus nekin rajat paukkuvat, mutta niistä seuraa aina jotakin. Mulla on itsellä lapsuudessa ollut omasta mielestä tiukat säännöt. Tai siis varmaan jokaisen lapsen mielestä kaverit saa aina mennä ja tehdä mitä haluavat. Siltä mustakin tuntui nuorempana, kun joutui menemään aikaisin kotiin ja kaikki kaverit jäivät kylille hengailemaan. Samoin, kun kotona joutui aina syömään ruisleipää ja vaan kavereiden luona sai ranskanleipää ja kaakaota. 

Siltikin, varsinkin näin aikuisena, olen tyytyväinen niihin rajoihin ja sääntöihin, joita mulla lapsena oli. Mulla on sellainen olo, että meistä lapsista välitettiin ja meidät haluttiin pitää turvassa. Meillä ei lapset vielä hengaile kylillä, mutta sitten kun hengailevat, tulee heilläkin olemaan kotiintuloajat. Ja vieläpä sellaiset, ettei iltamyöhään missään notkuta. Läksyt tehdään ja ruuat syödään, ennen kuin pääsee vapaalle.

Tälläkin hetkellä meillä on tiettyjä sääntöjä, joita noudatetaan. Ruoka syödään ruokapöydässä ja pöydästä ei ravata kesken ruokailun tekemässä muuta. Illalla meillä on selkeät nukkumaanmenoajat, joista tietysti joskus voidaan poiketa, kyläilyjen tai erikoispäivien takia. Ei maailma kuitenkaan kaadu, jos joka ilta ei sekunilleen olla pää tyynyssä samaan aikaan, mutta pääsääntöisesti siltikin. Meillä pyydetään aina anteeksi, jos toista satutetaan tai toisen mieli pahoitetaan. Pyydetään myös anteeksi vahingoista, mutta käydään se silti aina läpi, että tämä oli vahinko, anteeksi. Jokaisen asian päätteeksi keskustellaan, minkä takia joku teki jotakin ja miksi pitää pyytää anteeksi. Ja mikä tärkeintä, ihan viimeiseksi aina halataan. 

Viime aikoina ollaan jouduttu käymään keskusteluja huijaamisesta. Mikä on sallittua höpsöttelyä ja millaisista asioista ei saa valehdella. Joskus joudutaan keksimään keinoja, että asia menee oikeasti perille. Meillä katsotaan nykyään aika vähän telkkaria. Joskus aamuohjelmia ehditään katsoa vartin verran, aika usein ei ollenkaan. Iltapäivällä voidaan joskus katsoa, samoin viikonloppuisin, riippuen muusta päivän ohjelmasta. Vähäisestäkin tv-ajasta voidaan tinkiä, jos kaikki muu menee turhaksi narinaksi tai muuten vain plörinäksi.

Varsinaista ruutuaikaa meillä ei toistaiseksi ole tarvittu. Telkkaria ei välttämättä katsota edes joka päivä, joten jos joinakin päivinä katsotaan normaalia enemmän, vaikka leffaillan merkeissä, ei se ole maailmanloppu. Joskus lapset ovat saaneet jonkinnäköiset tv-överit, kun palaavat viikonlopun vietosta kotiin, silloin saatetaan olla useampi päivä ilman telkkaria. Vanhemman lapsen eskariryhmässä on varmaankin kavereita, jotka pelailevat kotona pleikkaria, sillä ihan tyhjästä meilläkin aloitettiin nämä pleikkarikeskustelut. Ja sitä meilläkin on harjoiteltu, mutta se on vielä enemmänkin sellaista harvinaista herkkua. 


Tällä hetkellä meillä siis käydään läpi varmaan aika tavallisia sääntöjä ja rajoja, joita monessa taloudessa. Suurempia ongelmakohtia ei juuri nyt ole, jos vertaa pahimpia uhmavuosia. Mutta turha tässä on hengähtääkkään, ainahan jokin vaihe on tulossa, sehä  kuuluu ihan kehitykseen. Välillä meininki menee vähä  päättömäksi, sillä itse en tietenkään voi mennä sanomaan vaikka etävanhemmalle, kuinka heidän kanssaan tulisi toimia ja aina ei välttämättä kaikki ajatukset kohtaa. Mutta kotona on kodin säännöt ja ne onneksi palautuvat mieleen hyvin nopeasti. 

Ja kyllähän meillä jo tulee narinaa, kun esimerkiksi ei saada katsoa telkkaria, vaikka muut saa. Ja tässähän ollaan vasta ihan alussa. Toivottavasti kuitenkin he hieman vanhempina ajattelevat samalla tavalla, kuin itse ajattelen nyt. Rakkaudesta ne rajat asetetaan.

Minireissu Etelä-Suomeen

maanantai 18. tammikuuta 2021


Lähdettiin perjantaina viikonloppureissuun anopin luo. Meillä oli tarkoitus lähteä jo päivällä eskarin jälkeen, mutta miehen pitikin mennä töihin muutamaksi tunniksi. Vaihtoehdot olivat siis lähteä ajamaan perjantai-iltana yötä vasten tai aikaisin lauantaiaamuna. Kumpikaan ei ollut mikään paras vaihtoehto. Yleensä, kun lähdemme Keravalle asti, ollaan siellä useampi yö, sillä matka sinne vie kuitenkin useamman tunnin. Miehen mummu vietti viime viikolla 90-vuotispäivää, joten tällä kertaa päätimme mennä sitten edes viikonlopuksi. Ja lähtöajaksi valikoitui perjantai-ilta, jotta lauantaina saisi ottaa ihan rauhassa.

Ajokeli oli surkea, Hämeenlinnaan asti tuli lunta ja pyry alkoi uudelleen loppumatkasta. Se, millä tavalla tämä reissu erosi aikaisemmista, oli kuskihommat. Tähän asti mä olen ajanut aina kaikki matkat, kokonaan. Miehellä ei ole koskaan ollut ajokorttia. Hän on ollut ahkera pyöräilijä ja asunut ennen meidän tapaamista lähellä työpaikkaansa. Joten ei hän ole kortilla tehnyt yhtään mitään. Näiden muutamien yhdessäolovuosien aikana meillä ei ole ollut ongelmia kulkemisen kanssa. Yhdellä autolla ja yhdellä kortilla ollaan päästy ja pärjätty. Tilanne kuitenkin muuttui, kun ostettiin talo ja työmatka piteni. Vähän kolmekymppistensä jälkeen hän sai ajokortin ja nyt meillä on taloudessa kaksi autoa. Tietysti elämä on helpottunut sen myötä, nyt kun välimatkat töihin on pidempiä ja meitä on kaksi päiväkotikuljettajaa. 

Etelä-Suomessa oli ihan hitosti enemmän lunta, kun meillä täällä Satakunnassa. Välillä piti tarkistaa, että ollaan menossa oikeaan suuntaan, kun meno alkoi muistuttaa Lappia. Mutta suunta oli oikea ja perillä meitä odotti korkeat kinokset. Lapset nukkuivat melkein koko matkan, mutta tiesivät, mihin oltiin menossa, joten päättivät herätä parkkipaikalla, keskiyöllä. Tarkoitus oli kantaa heidät nukkuvina sänkyyn, mutta olipahan vähemmän kannettavaa.

Lauantaiaamuna olikin rapeat parikymmentä astetta pakkasta. Meillä oli luistimet pakattuna mukaan, mutta pääkaupunkiseudun pakkaset olivat vasta alkaneet, joten luistelupaikkojen jäädytykset olivat vähän vaiheessa. Lisäksi pakkasta oli niin paljon, että oltaisi se jätetty joka tapauksessa. Käveltiin lähelle pulkkamäkeen. Lapsia ei kova pakkanen näyttänyt haittaavan. He leikkivät metsikössä, melkein metrin hangessa, eivätkä olleet kuulevinaankaan, kun oltiin lähdössä takaisinpäin. Iltapäivällä saapui mieheni mummu, setä, sisko ja hänen miehensä. Syötiin synttäripäivällistä, jälleen koronan sallimissa rajoissa.

Välimatka meidän ja miehen sukulaisten välissä on niin pitkä, ettei kovin montaa kertaa vuodessa nähdä. Pari kertaa vuodessa yritetään itse käydä siellä ja pari kertaa anoppi matkustaa meidän luo, viime kesänä siskokin oli kylässä. Vaikka kerrat vuodessa jäävät vähiin, on heidän sukuunsa liittyminen ollut helppoa. Heidän kanssa on helppo jutella ja huumorinkin kanssa kohdataan hyvin. Jostakin tuon miehenkin huumorin on oltava kotoisin, ei me varmaan tultaisi toistemme kanssa niin hyvin juttuun, jollei oltaisi molemmat vähän väsyneitä. Ihan parasta silti on, kuinka koko suku on mun lisäkseni, ottanut mun lapset avosylin vastaan. Ihan kuin he olisivat miehen omia. Ja lapset ovat aina ihan täpinöissä, kun miehen äiti on tulossa. Myös miehen sisko on ihan parasta seuraa, molempien mielestä!



Sunnuntaina käytiin vielä toisen mummin luona, ennen kun syötiin, pakattiin kamat ja käännettiin nokka taas kohti kotia. Tulomatkalla vaihdettiin kuskia puolessa välissä, mutta kotimatkalla mä otin koko matkan lungisti ja mies ajeli kotiin asti! Mua vähän aina jännittää muiden kyydissä ja niin jännitti ekat kerrat miehenkin ajaessa, mutta nyt olin aika rennosti. Mietin, kun itse olin juuri saanut kortin, kuinka varovainen ja tarkka kuski olin. Joten uskoin, että meillä varmasti on hyvin huolellinen kuljettaja. Ja niinhän meillä olikin. Päästiin turvallisesti kotiin kivalta viikonloppureissulta.

Pikakelaus blogihistoriaan, miksi poistaa vanhoja tekstejä?

perjantai 15. tammikuuta 2021


Mä olen kirjoitellut blogia tosi pitkään. Tai ylipäätään oon kirjoittanut jotakin niin kauan, kun kirjoitustaitoa on löytynyt. Ensin oli päiväkirjat, teini-ikäisenä mulla oli ekat angstiproanablogit, kun sen ajan pahat olot piti päästä purkamaan anonyymisti johonkin. Jestas mä häpeisin silmät päästäni, jos ne tekstit lävähtäisivät mun silmille jonakin päivänä! Mutta ne oli sen ajan isoja fiiliksiä ja murheita, eikä niitäkään voi vähätellä. Niiden pahanolonblogitekstien jälkeen tulikin pidempi tauko kirjoittamiseen. Taisin käydä ammattikoulua ja elämää täyttivät pääasiassa kaverit, juhliminen, poikaystävät ja sen sellaiset perussetit. Ei niissä paljon kirjoittamista ollut. 

Ensimmäinen raskaus tuli ja meni. Vasta loppuraskaudessa mielessä kävi ajatus, että olisi ollut kiva kirjoittaa raskausfiiliksiä ylös, mutta silloin oli mielestäni liian myöhäistä aloittaa. Kun sitten aloin odottamaan toisen kerran, sain idean, että nyt olisi ainekset blogille. Lapset pienellä ikäerolla, asuntona pieni kaksio ja mulla opiskelut alkamassa. Siitä se lähti.

Hetken päästä mun elämä pyöri kahden pienen ihmisen ympärillä. Oli muutama muutto syystä tai toisesta. En koskaan palannut lähihoitajaopintojen pariin, jotka olin raskausaikana ehtinyt aloittaa, vaan sain uuden liekin rakkaan ammattini parissa.

Parisuhde lasten isän kanssa oli kuivunut kasaan. Se oli tehnyt sen oikeastaan jo aikoja sitten. Jotenkin toisen lapsen odottaminen sai uskomaan, että kyllä tämä tästä. Mutta ei se sitten enää siitä. Yhteinen elämä oli pelkkää riitelyä. Pidin kulisseja kuitenkin hienosti yllä. Tai siis luulin pitäväni. Yritin kaikkeni, jotta ulospäin homma näyttäisi hyvältä. Loppuviimeksi huijasin vain itseäni. Jälkeenpäin oikeastaan kaikki, sukulaiset ja ystävät, ovat kertoneet, että ihan turhaa mä yritin. Kaikki paistoi kyllä läpi. Mä vain jatkoin todistelua, kyllä meillä on kaikki hyvin. Uuvuin totaalisesti siihen todisteluun, jota kukaan ei edes uskonut.

Samaa tein blogissakin, kunnes kirjoittaminen siitä, kuinka hienosti meillä menee, alkoi tuntua täydeltä valheelta. Vähensin ja lopulta taas lopetin pidemmäksi aikaa kirjoittamisen. Ei ollut enää mitään hyvää sanottavaa. Ja kuka jaksaisi lukea pelkkiä negatiivisia asioita päivästä toiseen ja kun en mä halunnut niitä edes myöntää.

Tuli ero. Siitäkin kertominen tuntui todella vaikealta. Yhtäkkiä multa ei enää vaadittu mitään. Lapset tietysti vaativat, mutta heidän vaatimisensa oli luonnollista. Ei tarvinnut tapella. Ei tarvinnut todistella. Kukaan ei lytännyt sanoillaan mua lattian rakoon. Kauniiden sanojen sijaan olin tottunut, että aina olin tehnyt jotakin väärin. Sekin tuntui tyhjältä, että nyt ei kukaan käskenyt tekemään mitään. Rankaisin itseäni perheemme rikkomisesta, vaikka nyt jälkikäteen vasta ymmärrän, etten mä mitään rikkonut. Vaan itseasiassa korjasin jotakin rikottua. Mutta siinä meni oma aikansa tajuta.


Sitten elämä näytti taas vihreää valoa. Löysin elämäni suurimman rakkauden. Uuden rakkauden ja sitten myös raskauden aikana, aloin taas nauttia kirjoittamisesta. Tuntui jälleen siltä, että voin kirjoittaa suoraan sydämestä ja suoraan meidän elämästä. Ei tarvinnut keksiä tai lisätä mitään. Ei tarvinnut esittää ja piiloutua valheiden taakse. Sain jälleen olla rehellinen, oma itseni. Tässä kohtaa näin parhaaksi poistaa paljon vanhoja tekstejäni. Ei siksi, että ne muistuttaisivat vanhasta elämästä, vaan siksi, ettei niillä ollut mitään tekemistä meidän todellisen elämän kanssa. 

Sitten jälleen, elämältä vietiin pohja, hetkellisesti ihan kokonaan. Kohtukuolema. Mutta tällä kertaa koinkin blogin kirjoittamisen vahvistavana ja eteenpäin vievänä asiana. Aiheesta oli vaikeaa ja kivuliasta kirjoittaa, mutta toisaalta se myös auttoi. Auttoi tuomaan ne tunteet esiin, jotka oli vaikea sanoa ääneen. Toi paljon vertaistukea ja toivottavasti sitä myös antoi.
Ja nyt palo kirjoittamiseen on jatkunut. Vauvan menetys olisi saattanut sammuttaa myös liekin kirjoittamiseen, mutta kumma kyllä, se vahvistikin sitä. Pystyn nyt, paremmin kuin koskaan, kirjoittamaan rehellistä perheblogia.

Vuoroviikko-systeemi ei sovi kaikille

maanantai 11. tammikuuta 2021


Viikko-viikkosysteemi on Suomessa yleistyvä menetelmä, joskin harvinainen vielä. Keskustelua aiheesta löytyy niin puolesta, kuin vastaankin. Oma ajatukseni asiasta on ehkä aika neutraali. Olen sitä mieltä, että joillakin se toimii ja toisilla taas se ei sovi edes ajatuksena. Tämäkin on yksi niistä asioista, joissa on mentävä lapsen etua ajatellen.

Vuoroviikkovanhemmuudessa isoa roolia näyttelee myös vanhempien hyvä ja sujuva vuorovaikutus, yhtenevät ajatukset lasten kasvatuksesta ja samat säännöt. Valitettavasti nämä eivät aina ihan osu yksiin, eikä aina lähellekkään. Lapsi ei saa olla viestinviejänä. Tuntuisi järjetömältä, että pieni lapsi joutuisi omaksumaan joka viikko toisen kodin säännöt ja menetelmät. Eli lapsen parhaaksi olisikin mahdollisimman yhtenevät pelisäännöt. 

Jos ollaan pelkän keskusteluyhteyden kanssa siinä tilanteessa, että ”mitä vähemmän, sen parempi”, ei se mielestäni ole missään nimessä vuoroviikkovanhemmuuden paikka. Eronneiden vanhempien pitäisi joka asiassa pistää lapset ja heidän tarpeet etusijalle, jättää keskinäiset kinat sivummalle ja pystyä keskustelemaan yhteisiin lapsiin liittyvistä asioista. Valitettavasti näin ei aina ole ja joskus törmääkin tilanteisiin, joissa vuoroviikkosysteemiä vaatii toinen vanhempi, itseään ajatellen, ”koska tämä on reilua minua kohtaan.” Näissä tilanteissa näyttelee joskus myös kaikista kurjin asia, pienen lapsen manipulointi. Mutta jos toinen vanhempi kaikin keinoin tahtoo päästä tasoihin, ei siinä jätetä keinoja käyttämättä. Ja se jos mikä nostaa itsellä karvat pystyyn. Silloin ne on ne pienet ihmiset, jotka eniten kärsivät, koska vanhempi ajattelee omaa parastaan, eikä lapsen. 

Jokaisen vanhemman pitäisi tuntea lastaan sen verran hyvin, että vähän olisi kartalla, onko omasta lapsesta vaihtamaan kotia viikoittain. Ja joistakin on. Persoonia on niin montaa erilaista, kuin lapsiakin. Mielestäni viikko-viikkosysteemi saattaa olla oikeinkin toimiva ratkaisu, jos kaikki mahdolliset asiat klikkaavat hyvin. Mutta lapset, vanhemmat, perheet, ovat kaikki erilaisia. Lapsilla on oikeus molempiin vanhempiin. Silti se ei aina vaadi kyseistä systeemiä, vaan vaihtoehtoja on paljon erilaisia.  

Pieni lapsi ei myöskään ole valmis päättämään asiasta. On hyvä, että lapset saavat äänensä kuuluviin, mutta vasta, kun ovat ikänsä ja kehityksensä kannalta tarpeeksi kypsiä. Siinä vaiheessa, kun pieni lapsi on ajatusmaailmansa kanssa vielä siinä vaiheessa, että ”toisen vanhemman luona on kivempaa, kun saa hyppiä sohvalla, eikä tarvitse syödä puuroa”, ollaan vielä aika kaukana siitä, voiko lapsen mielipidettä ottaa huomioon. 

Vaikka ajattelen vuoroviikoista neutraalisti, miettisin silti asiaa vanhempana tarkkaan. Toinen lapsi siihen kykenee, toinen ei. Jos on yhtään epäilystä, että lapsi ei persoonansa takia siihen ole valmis, en lähtisi kokeilemaan kepillä jäätä, kärsivänä osapuolena taas lapset. Jos taas eroperheen kaikki osapuolet ovat kypsiä, niin miksi ei. Rahalla on tietysti myös iso merkitys, kaikki eivät ole tulleet ajatelleeksi, että yhtäkkiä kaikki meneekin puoliksi. Harrastukset, vakuutukset, suuremmat hankinnat, mahdolliset hoitomaksut. Elämiseen kuluukin yllättävän paljon rahaa, kun muutamista öistä kuukaudessa siirrytäänkin kahteen viikkoon kuukaudessa. 
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|