EI MEIDÄNKÄÄN ELÄMÄ OLE TÄYDELLISTÄ

Varmasti moni, varsinkin elämäänsä julkisesti somessa esittelevä henkilö, joutuu jossakin vaiheessa vastaamaan kysymykseen, "onko teidän elämä muka aina noin täydellistä ja hienoa?" Ei, ei se todellakaan ole. Meidän elämä ei ole täydellistä. Kuvissa meillä on aika usein hyvin siistiä, mutta se ei johdu siitä, että haluaisin jotenkin antaa väärän kuvan, että siivoaisin aina tunnin ennen kuvaamista. Siisteys sattuu olemaan mun tyyliä ja on aina ollut. Ja vaikka kuvissa meillä on siistiä, eivät ne onneksi ole niin tarkkoja, että listojen päällä tai nurkissa lojuvat pölypallot näkyisivät. Ei meillä imuroida joka päivä, eikä edes jokatoinen päivä ja uskokaa tai älkää, usein meillä tulee kunnon imuroimisessa viikon tauko! Yksi parhaista ostoksista on ollut varsi-imuri, jonka saa nopeasti napattua keittokomerosta ja imaistua leivänmurut pöydän alta, sillä niitä kerääntyy. Siltikin yksi suurimmista nautinnoista, jonka voi saada, tulee juurikin täydellisen imuroinnin jälkeen ja siksi myös tulevaisuuden ostoslistani sisältää robotti-imurin. 

Entäpä aina niin iloiset lapset instastoorissa tai naurunremakka luistinradalla? Tätä ei varmasti tarvisi edes selittää. Siis eihän kenenkään lapset käyttäydy  aina hyvin. Tai mun on ainakin ihan hirveän vaikea uskoa sitä. Jos näin on, niin isot onnittelut! Sellaista moni muukin toivoisi. Täytyy sanoa, että useammin sitä vaan tulee kaivettua se kamera esiin, kun jotakin kivaa tapahtuu. Ei meilläkään ne puhelimet ole koko aikaa takataskussa. Joten silloin, kun se maitolasi kaatuu ja voisi napata sen kuvan todellisesta arjesta, ei sitä puhelinta lähdetä juosten hakemaan sieltä toisesta huoneesta. Silloin meillä haetaan salamana sitä tiskirättiä, jotta sotku jäisi mahdollisimman pieneksi. Joskus sattuu puhelin olemaan kädessä oikeaan aikaan, kun jotakin sattuu tapahtumaan ja silloin se saatetaan ikuistaa. Joskus voin ottaa kuvan nurkassa mököttävästä tai kaupassa X-asennossa makaavasta lapsesta (tätä ei onneksi vielä toistaiseksi ole käynyt), mutta usein siinä tilanteessa yritetään jo ratkaista tilannetta ja päästä eteenpäin. 

En mäkään ole mikään pullantuoksuinen äiti tai oikeastaan aika kaukana siitä olenkin. Ja ihan yhtä lailla mullakin, kuten monella muullakin, rasahtaa ne rusinat aina välillä. Huonot yöunet, pitkä työpäivä tai muuten vain huono päivä, lisäävät riskiä lähteä itse lapsen tasolle. Meilläkin korotetaan ääntä. Joskus useinkin. Välillä lasten melutaso nousee heillä itsellään niin korkeaksi, että siinä ei auta itse yrittää hiljaa hyssytellä vieressä. Tai joinakin aamuina pyydän lapsia pukemaan muutamaa minuttia myöhemmin, mitä normaalisti ja ollaankin jo melkein myöhässä. Silloin ehtii pari kertaa muistuttamaan pukemisesta nätisti, jonka jälkeen on kutsuttava heidät takaisin tälle planeetalle ja muistuttaa vähän kovaäänisemmin, että nyt pukemaan. Joskus saa katsoa itseään kyllä ihan peilistä, jos oltaisi ajoissa pukemassa, ei tarvitsisi hoputtaa niin paljoa. Meillä on muutenkin kovasti harjoiteltu tätä yhteen asiaan keskittymistä, varsinkin tämän syksyllä koulun aloittavan lapsen kanssa. Tälle haaveilijalle on vaan välillä pakko laittaa vähän vauhtia tekemiseen, ettei hän jää kaikessa jälkeen, kun koulutaival alkaa.

Jos palataan mun viime vuoden blogiarkistoon tai instagram-päivityksiin, niin väitän, että suurin osa niistä ei ollut hehkutusta, "kattokaa miten siistiä ja täydellistä meidän elämä on!!" Väitän, että suurin osa niistä oli hyvin surumielisiä, täynnä tuskaa ja ahdistusta. Eihän oman lapsen kuolemasta edes pysty kirjoittamaan iloisesti tai niin, että joku saisi käsityksen, että kylläpäs noilla nyt pyyhkii hyvin. Kun me nyt vihdoinkin ollaan päästy vähän elämässä eteenpäin, opittu elämään surun kanssa ja pystytään olemaan onnellisia niistä asioista, joita meillä on, mun mielestä se saa näkyä. Meidän perheessä ei tällä hetkellä ole sen suurempia haasteita tai ongelmia, joten mun mielestä niitä ei tarvitse tyhjästä kehittääkkään. Elämässä tulee vaikeuksia ilman, että niitä tarvitsee haalia. Mun mielestä onnesta voi nauttia silloin, kun sitä on tarjolla.

SISUSTAMINEN: vähemmän on enemmän

Mun sisustustyyli on vaihdellut jonkin verran vuosien varrella. Niinkuin varmaan kaikille tulee tiettyjä ajanjaksoja ja sitten yhtäkkiä kyllästyykin totaalisesti. Suosin pitkään ns maalaisromanttista sisustusta. Mutta niin kauan, kun olen mistään sisustamisesta ollut kiinnostunut, niin mulla on ollut lapsia. Lapset vaikuttavat aina paljon sisustukseen ja varsinkin silloin, kun ovat iässä "kaikki vaan lattialle paskaksi, mitä käsiin saa." Useita vuosia, mulla on ollut myös samat värit sisustuksessa. Valkoinen, vaalean harmaa, vaaleanpunainen. Valkoisesta pidän edelleen, mutta siinä missä joskus piti kaiken olla valkoista, tykkään nyt enemmän väreistä.

Nykyistä taloamme remontoidessa, ei osannut ottaa vielä ihan kaikkea huomioon. Nyt kohta vuoden jälkeen alkaa iskeä jälleen uusi sisustuskärpänen. Uusia ideoita pursuaa ovista ja ikkunoista. Harmi, ettei rahaa ole heti kaikkeen uuteen. Mullakaan ei nimittäin ole ihan kaikista halvin maku. Jos vaan rahaa olisi ylimääräistä, ostaisin ja tekisin kaiken heti. Mutta toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei sitä ole liikaa. Saattaisi seinien väri muuttua tiheään, kun hätäpäissäni täällä heiluttelisin maalisutia heti inspiraation iskettyä. Lisäksi mä oon aika huono säästämään. Vaikka kuinka himoitsisin jotakin ihanaa, muutaman sadan euron maljakkoa, ostan ennemmin maalipurkin viidelläkympillä, koska himoitsen sitäkin ja se on halvempi.

Lähimpänä toteutumista on meidän vessan maalaus, johon olen hankkinut maalinkin jo. Seinäkaakeleita maalailinkin jo muutama viikonloppu sitten. Meillä oli tarkoitus tilata vessaan uusi taso ja allas, tai siis ei mitään uutta tasoa, vaan ihan vain taso, sillä tällä hetkellä siellä ei ole sitä ollenkaan. Vessa on kuitenkin kooltaan todella pieni, joten tarvitaan vähä poikkeuksellisia suunnitelmia. Tämä tulisi kustantamaan kuitenkin vähän enemmän, mitä suunnittelimme, joten siirsimme ajankohtaa tuonnemmaksi. Maali kuitenkin on jo ostettu, joten mikään ei estä mua aloittamasta sitä, paitsi oma saamattomuus. Se on mulla vähän ongelmana. Kaikki pitäisi saada nyt ja heti, mutta jos ei saa, niin ei oikein huvita enää hetken päästä.

Myös meidän makuuhuoneen yksi seinä kaipaisi jotakin väriä. Meillä oli tarkoitus maalata kolme seinää valkoisiksi ja laittaa yhdelle seinälle joku tehostetapetti. En kuitenkaan remontin aikana löytänyt mieleistä, joten vedimme kaikki valkoisiksi sillä ajatuksella, että tehdään sitten myöhemmin, kun mieluinen tulee eteen. Nyt olen kuitenkin päätynyt maalisävyyn, mutta en ole siitäkään vielä ihan sata varma, joten ehkä on ihan hyvä odottaa.

Uusi, isompi ruokapöytä ja tuolit on haaveissa ja myös lähitulevaisuudessa toivottavasti ostoslistalla. Toiveena mulla olisi ollut pyöreä pöytä, mutta keittiö on kuitenkin sen verran ahdas, että kuulemma turha haaveilla. Uuden sohvankin haluaisin, mutta meillä ei ole kovin montaa vuotta vanha sohva ja halpakaan se ei ollut. Lisäksi se on ihan maailman paras sohva! Mutta väri ei enää jotenkaan nappaa. Sohvan kätisyyttäkään ei pysty vaihtamaan ja se on nyt vähän väärinpäin meidän olohuoneessa. Mies on jo ihan loppu mun loputtomaan sisustuslistaan. Mutta jos mä niitä pikkuhiljaa tässä vuosien varrella toteutan, niin ei se varmaan taida edes huomata. Tuskin huomaisi edes uutta tv-tasoa. Sohva taitaa olla sellainen, että sen se ehkä huomaisi. Paitsi jos ostan saman värisen.

Nykyisessä sisustuksessa olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vähemmän, on enemmän. Vaikka en koskaan ole tykännyt niinkään ylimääräisestä tavarasta näkyvillä, mutta nykyään entistäkin vähemmän. Mun yksi kaveri kävi meillä ensimmäistä kertaa ja kysyi ihmeissään, "siis missä teidän kaikki tavarat on??" ja mä kun olen sitä mieltä, että edelleen voisi vähentää. Mutta sitten taas toisaalta, mä olen ihan rakastunut viherkasveihin. Harmi vaan, että järjestäen tapan ne kaikki. Onneksi kuitenkin tänä päivänä saa tosi aidon näköisiä tekokasveja! Meillä on ainoastaan meidän Jukka pysynyt hengissä, yli vuoden(!!!!!) ja yksi orkidea, joka kylläkin taistelee juuri hengestään. Viihdyn kuitenkin meidän tämän hetkisessä kodissa hyvin, joka tietysti on hyvä, koska muutto seuraavaan kahteenkymmeneen vuoteen ei näytä kovin todennäköiseltä. Ja tässä on niin paljon mahdollisuuksia, joilla parantaa viihtyvyyttä. Ja ihan kaikista parasta on, että tää on ihan oma ja jos vaan oma aika ja raha riittävät, niin täällä voi tehdä ihan mitä vaan!

Koronaväsymys ja rahahuolet

Vuosi on ollut monella tapaa uuvuttava. Ja puhun varmasti monen ihmisen suulla tämän sanoessani. Ei varmasti ole yhtäkään ihmistä, johon tämä ei olisi vaikuttanut jollakin tapaa negatiivisesti. Osa on päässyt helpommalla ja osa ei, mutta jokaisen ahdinko on omanlaisensa. Pandemia on näkynyt meidän perheessä alusta asti, mutta monta kuukautta pidin sitä vähäpätöisenä asiana meidän arjessa. En vähätellyt sen olemassaoloa, mutta jotenkin meidän perheessä oli suurempia murheita, jotka veivät mukanaan. Mies oli jo keväällä lomautettuna, mutta se tuntui silloin tapahtuvan hyvään aikaan. Mun ei tarvinnut selviytyä vauvamme menetyksestä yksin, vaan mulla oli rinnalla joku auttamassa pääsemään ylös. Lisäksi meillä oli talokaupat, remontti ja muutto. Elimme pienillä rahoilla, mutta kaikki tarpeellinen pystyttiin hankkimaan.

Kesän lopulla palasin töihin. Päästiin pahimman yli, menetyksen kanssa. Se kulki vihdoin rinnalla, ei vienyt koko maailmaa mennessään. Nautin taas työstä ja elokuussa sain niitä paljon tehdäkkin. Kunnes vierittiin uudelleen suden suuhun. Maskisuositusta, tiukkoja turvavälejä, pelkoa. Asiakasmäärät romahtivat, töitä tehtiin silloin kun niitä oli, ei silloin kun itselle parhaiten sopi. Ja entäs ravintola-ala? Ei varmaankaan tarvitse edes mainita siitä erikseen. Pikkujoulukausi ravintoloissa oli täysi fiasko. Miehen työtunnit vähenivät roimasti. Siinä, missä vielä ensimmäiseen korona-aikaan saatiin helpotusta lainan maksussa, tarvitsee sitä nyt maksaa normaalisti. Tuli talvi, viime vuoden haalarit jäivät lapsille pieniksi.

On muutama asia, joista yritän viimeiseen asti pitää kiinni, oli rahatilanne kuinka nihkeä tahansa. Laskujen maksaminen, ruokaa kaapissa ja lapsille laadukkaat ulkovaatteet. Lasten ulkovaatehankinnoissa rahanmeno on mielestäni sama, ostaako sitten halvempaa vai kalliimpaa. Syksyllä yritin mennä sieltä, mistä aita on matalin, eli sieltä, missä oli edullisempaa. Ostin lapsille normaalia edullisemmat välikausikengät. Sillä ajatuksella, että niitä pidetään ihan pieni hetki, ennen kun talvisemmat säät iskevät ja toiseksi, ne eivät todennäköisesti menisi jalkaan enää ensi keväänä. Jep, nuoremman kengät olivat rikki muutamassa viikossa. Myöskin eräänä talvena tein saman virheen ja ostin halvemmat talvihaalarit. Ne tuntuivat joka ulkoilun jälkeen olevan läpimärät, molemmista katkesi jalkalenksut alta aikayksikön ja haalarista tuntui näkyvän läpi polvien ja pepun kohdalta noin kuukauden käytön jälkeen. Joten kaksi edullisempaa haalaria talven aikana vastaa aikalailla yhtä kalliimpaa ulkovaatetta, joka taas kestää koko talven ja hyvällä tuurilla vähän ehkä vielä seuraavaakin.

Nyt vasta koronan vaikutukset ovat kunnolla rantautuneet meille ja pakko myöntää, se kyllä väsyttää. Arki on täysin erilaista. Niinkään maskin käyttö tai turvavälit kaupassa eivät aiheuta ylimääräistä kuormitusta, vaikka usein kyllä maskin kanssa saa pienen happivajauksen, eikä ajatuskaan enää tunnu kulkevan. Mutta kaikki tämä muu. Mihinkään ei viitsi mennä ja koko ajan täytyy olla laittamassa käsiin desiä, niinkun kädet eivät tässä ammatissa olisi rutikuivat muutenkin. Lapsille pelkkä kaupassa käyminen on tänä päivänä elämys. Me pyrimme käymään ruokakaupassa silloin, kun lapset eivät ole kotona tai sitten toinen meistä jää kotiin. Välillä kuitenkin täytyy lapsetkin raahata mukaan, onneksi he kuitenkin ovat innokkaita maskin käyttäjiä tai ainakin vanhempi. Kauppareissu on kuitenkin yhtä "älä koske siihen, älä koske tuohon, älä mene liian lähelle muita." Ja kauppareissun jälkeen autossa, "älä laita sormia suuhun, älä laita sormia nenään ja sitten suuhun." Ja vastaus useimmiten on "emmä ees laittanu ku vaan kutittaa tosta nenän vierestä!" Juu no kuinkas sattuikaan.

Mutta näillä mennään, mitä nyt on. Meillä on onneksi mielettömän laaja ja läheinen sukulais- ja ystäväpiiri, että tuskimpa tässä nälkään joudutaan kuolemaan. Ja niin kauan, kun rahaa riittää laskuihin, ruokaan ja muuhun tarpeelliseen, sekä meillä on kotona toisemme, on turha valittaa. Niin kauan, kun perusasiat ovat kunnossa, ei kannata takertua pieniin ongelmiin tai tehdä niistä pienistä ongelmista suurempia kuin ne ovat.

Miellyttämällä satuttaa vain eniten itseään

Jos jaettaisi palkintoja maailman parhaimmalle (lue: pahimmalle) miellyttäjälle, veikkaisin, että mä olisin aika vahvoilla. Veikkaan myös, että hyvin moni mun läheinen henkilö on tätä samaa mieltä. Enkä tarkoita tätä miellyttämistä positiivisella tavalla, että olisin joku pyhimys,  joka aina ajattelee kaikkia muita ennen itseään. Ei, vaan tarkoitan sitä hölmöläistä, joka ei osaa sanoa omia mielipiteitä ja haluaa olla kaikkien kanssa aina samaa mieltä, ettei vain kukaan, vahingossakaan, loukkaantuisi.

Mä olen koko elämäni ollut pahimman luokan miellyttäjä. Äitinikin mukaan olin jo pienenä hyvin kiltti, tein paljon asioita, ihan vain siksi, että halusin muiden olevan minuun tyytyväisiä. Kuuluin koulussa suosittujen tyttöjen joukkoon ja sitten oli muita, joita ei huolittu samaan jengiin. Ei me oltu mitään kiusaajia. Muilla,  ei suosituilla oli oma porukkansa. Halusin kuitenkin olla kaikkien kaveri, en voinut edes sietää ajatusta, että joku ei pitäisi musta. Siksi vapaa-ajalla vietin välillä myös aikaa heidän kanssaan, jotka eivät päässeet suosittujen porukkaan. Vähän hävettää edelleen. Halusin olla niin suosittu ja kaikkien ystävä, että piti vähän jopa salaa tavata muita. Enkä kuitenkaan ollut niin rohkea, että olisin koulussa uskaltanut olla heikompien puolella, etten vain itse tippuisi kelkasta. 

Yläasteella jopa seurustelin hetken aikaa yhden pojan kanssa, vain siksi, että hän piti minusta kovasti, enkä halunnut hänen suuttuvan, kun en pitänytkään hänestä. Noh, sehän ei päättynyt kovin kivasti ja kaikkia osapuoliahan siinä sattui. Eli jonkinlaisen opetuksen siinä sain. Vaikka en mä siitä todellisuudessa mitään oppinut.

Jokaisessa parisuhteessani, lyhyessä ja pitkässä, olen tehnyt asioita paljon toisen toiveesta. Nykyisessä suhteessani olen alkanut oppia välillä kertomaan omista haluistani ja toiveistani. Toki hyvin vähän. Edelleenkään en usein osaa sanoa omia mielipiteitäni. Siksi meidän keskustelut menevät usein näin..

- Haluisitko tulla mukaan?

- No haluisitko sä, että mä tuun?

- No käydäänkö mun töiden jälkeen vaikka yksillä?

- Haluatko sä, että mennään? Mulle on ihan sama.

- Tottakai sä voit mennä!

- Haluatko sä, että mä meen?

Mieheni uskaltaa silti haastaa minua, vaikka tietääkin, että mulla menee pasmat siitä ihan sekaisin. Hän haluaa, että tuon omia mielipiteitä julki, jotta hän tietäisi, mitä minä todella haluan. Useimmiten se saa minut kokemaan suurta ahdistusta, kun pitäisi olla jotakin mieltä. Toisaalta ymmärrän miehen ärsyyntymisen. Sillä lopulta saatan arvailla, minkälaista vastausta minulta odotetaan ja vastaan sen mukaan, en suinkaan sen mukaan, mitä itse haluaisin. Sen jälkeen käyttäydyn itse ärsyttävästi, kun minut on taas pakotettu vastaamaan johonkin, joka olisi ollut ihan sama, vaikka se ei edes todellisuudessa olisi ollutkaan ihan sama. Näinä hetkinä ihmettelen todella suuresti, miten mieheni jaksaa edes katsella mua. Minä pistäisin tuollaisen henkilön menemään! Paitsi etten laittaisi, koska silloinhan joku saattaisi suuttua.

Blogin kirjoittamisessa on myös paljon haasteita pakottavan miellyttämisenhaluni vuoksi. Mulla on paljon mielipiteitä, jotka haluaisin tuoda julki ja paljon tuonkin. Mutta usein käytän paljon aikaa siihen, jotta kirjoittaisin asiani loukkaamatta ketään. Ja siltikin, kaiken sen ajankäytön jälkeen joku saattaa silti vetää herneen nokkaansa! Kirjoitan kuitenkin aina hyvin asiallisesti ja sen enempää provoisoimatta. Tässä olenkin ehkä vähän kehittynyt. Mutta onhan kirjoittaminen aina ollut mulle helpompaa, kuin suun avaaminen. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka kuinka yrittäisi kaikkensa, niin aina on jossakin joku, joka loukkaantuu. Minä kirjoitan itsestäni, perheestäni ja kaikesta, mikä siihen liittyy. Asiat, joista kirjoitan, ovat lähes aina minun ajatuksiani, kokemuksiani, eikä kukaan voi tulla sanomaan, että tuo ei pidä paikkaansa. Sillä kyllä pitää, minun kokemukseni mukaan. Tarkoitukseni on kuitenkin pitää rehellistä perhelifestyleblogia, se joka ei kirjoituksistani pidä, jättäkööt lukematta. Ja mielipiteistä voidaan aina keskustella ja hyvin suotavaa se onkin, mutta keskustelu on eri asia, kun toisen mielipiteen lyttääminen.

En tiedä, onko miellyttämisestä koskaan mahdollista päästä kokonaan eroon. Ainakin koen itseni kehittyneen. Silloin tällöin oman mielipiteen julki tuominen parisuhteessa on iso askel. Lisäksi on yksi asia, jossa en koe miellyttäväni ketään, se asia on lapset. Heille olen aina osannut laittaa rajat. En anna heille iltapalaksi joka päivä muroja, etteivät he olisi minulle vihaisia. En laita joka aamu lastenohjelmia pyörimään, jotta he eivät loukkaantuisi. Viikonloppuvierailulta tullessaan lapset koittavat venyttää sääntöjä. Aina tietysti haluaisi olla se kivempi vanhempi, mutta usein, yleisestikkin, ne kivemmat säännöt eivät ole kaikista parhaimpia. Ja yhtenä voittona itseäni kohtaan pidänkin sitä, että ainakin lapsille pystyn sanomaan mielipiteeni!

Lapsina introvertti ja ekstrovertti

Meillä on lapset toistensa kanssa ihan eri maata. Usein lapset ovatkin ihan erilaisilla persoonallisuuksilla varustettuja, mutta aina välillä kummastuttaa, kuinka he voivatkaan olla niin erilaisia.

Meidän eskarilainen on niin ekstrovertti, kuin ekstrovertti voi vain olla. Hän rakastaa olla huomion keskipisteenä. Hän imee energiaa muista ihmisistä. Ekstroverteistä sanotaan, että heillä saattaa esiintyä introverttejä enemmän keskittymisvaikeuksia vaikkapa opiskelussa. Ja tämä kuvaa esikoista ihan täysin. Vielä ei olla niinkään päästy oikeaan koulumaailmaan, mutta eskarissa jo tottakai harjoitellaan paikoillaan istumista, yhteen asiaan kerralla keskittymistä. Huolimatta siitä, että meidän tytöllä on hyvät valmiudet koulun aloitukselle, sekä neuvolan, että eskarin mukaan, on keskittymisen kanssa vielä vähän treenaamista. Minkäs sille voi, että ajatukset lentävät vauhdilla jo seuraavaan asiaan.

Hän on joka tapauksessa sosiaalisesti hyvin lahjakas. Eskarissa, kun kysyttiin, ketkä ovat sun kavereita ryhmästä, hän valitsi kaikki. 

Ja sitten pieni, vajaa viisivuotias introvertti. Hänen erityisherkkyydestä olenkin aiemmin kirjoittanut täällä. Siinä missä esikoinen saa energiaa muista ihmisistä, toisen energia ennemminkin kuluu. Hän on varautuneempi ja väsyy herkemmin. Jos hän saisi valita ison ryhmän ja muutaman leikkikaverin välillä, hän valitsisi jälkimmäisen. Kun isosiskolla oli kaverisynttärit, toivoi pieni introvertti hänen kaverisynttäreille vieraaksi äidin ja mummun. Hänelläkin on kavereita päiväkodissa, mutta hänen parhaita kavereita on kaksi muuta, samanhenkistä poikaa. Poikia, joiden kanssa välillä saa kovaäänisetkin leikit aikaiseksi, mutta jotka tykkäävät myös välillä rauhoittua ei-niin-hektisen puuhastelun parissa. Sillä äänekkään riehumisleikin jälkeen tarvitaankin pientä tankkausta rauhasta.

Siltikin, ymmärrän heitä molempia ihan täysin. Esikoinen on ihan täysin kopio minusta pienenä. Olin se, joka nautti huomiosta. Se, joka tanssi pöydällä Shakiran tahtiin ja vastasi opettajallekin vain, kun tämä kutsui minua nimeni sijasta Shakiraksi. Täytyy sanoa, että mun miehellä soi kyseinen artisti kännykästä, kun soitan hänelle..

Olin se, jonka parhaita kavereita oli koko luokka, osasin tv-mainokset ulkoa, enkä epäillyt olla näyttämättä taitoani, kaikille. Olin myös se, jonka housuissa näytti olevan aina kasa muurahaisia, kun telkkarin katseluun ei riittänyt sohva ja pari nojatuolia, kun tila loppui kesken. Tiedän siis aivan tarkalleen, miltä tuntuu olla tuo kuusivuotias, jota käsketään välillä olemaan hiljempaa, jotta muutkin saisivat puheenvuoron.

Kuitenkin, mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän nautin hiljaisuudesta. En nauti täydestä yksinolosta, eli toisaalta tarvitsen jonkun viereeni, mutta riittää kun hän on siinä. Siinä missä ennen nautin musiikista ja tanssimisesta baarissa, istun nyt mielummin villasukat jalassa sohvan nurkassa ja ihailen takkatulta. Suunnittelen uutta sisustusta mielessäni selailemalla puhelinta tai sisustuslehteä. Koen välillä hyvin raskaana sosiaaliset tapahtumat, joissa tarvitsee normaalia enemmän olla skarppina.

Olen siis nykyään ehkä enemmänkin sopiva sekoitus molempia. Nautin asiakaspalvelutyöstäni paljon. Saan tutustua uusiin ihmisiin ja kuulen paljon erilaisia tarinoita. Vastapainona tarvitsen kuitenkin rauhallisia takkatuli-iltoja. Mutta tästä syystä koen ymmärtäväni molempien, niin erilaisten lasteni persoonallisuuksia.

Lapselle rajat ovat rakkautta

Kotona lapsilla on aika selkeät rajat. Joskus nekin rajat paukkuvat, mutta niistä seuraa aina jotakin. Mulla on itsellä lapsuudessa ollut omasta mielestä tiukat säännöt. Tai siis varmaan jokaisen lapsen mielestä kaverit saa aina mennä ja tehdä mitä haluavat. Siltä mustakin tuntui nuorempana, kun joutui menemään aikaisin kotiin ja kaikki kaverit jäivät kylille hengailemaan. Samoin, kun kotona joutui aina syömään ruisleipää ja vaan kavereiden luona sai ranskanleipää ja kaakaota. 

Siltikin, varsinkin näin aikuisena, olen tyytyväinen niihin rajoihin ja sääntöihin, joita mulla lapsena oli. Mulla on sellainen olo, että meistä lapsista välitettiin ja meidät haluttiin pitää turvassa. Meillä ei lapset vielä hengaile kylillä, mutta sitten kun hengailevat, tulee heilläkin olemaan kotiintuloajat. Ja vieläpä sellaiset, ettei iltamyöhään missään notkuta. Läksyt tehdään ja ruuat syödään, ennen kuin pääsee vapaalle.

Tälläkin hetkellä meillä on tiettyjä sääntöjä, joita noudatetaan. Ruoka syödään ruokapöydässä ja pöydästä ei ravata kesken ruokailun tekemässä muuta. Illalla meillä on selkeät nukkumaanmenoajat, joista tietysti joskus voidaan poiketa, kyläilyjen tai erikoispäivien takia. Ei maailma kuitenkaan kaadu, jos joka ilta ei sekunilleen olla pää tyynyssä samaan aikaan, mutta pääsääntöisesti siltikin. Meillä pyydetään aina anteeksi, jos toista satutetaan tai toisen mieli pahoitetaan. Pyydetään myös anteeksi vahingoista, mutta käydään se silti aina läpi, että tämä oli vahinko, anteeksi. Jokaisen asian päätteeksi keskustellaan, minkä takia joku teki jotakin ja miksi pitää pyytää anteeksi. Ja mikä tärkeintä, ihan viimeiseksi aina halataan. 

Viime aikoina ollaan jouduttu käymään keskusteluja huijaamisesta. Mikä on sallittua höpsöttelyä ja millaisista asioista ei saa valehdella. Joskus joudutaan keksimään keinoja, että asia menee oikeasti perille. Meillä katsotaan nykyään aika vähän telkkaria. Joskus aamuohjelmia ehditään katsoa vartin verran, aika usein ei ollenkaan. Iltapäivällä voidaan joskus katsoa, samoin viikonloppuisin, riippuen muusta päivän ohjelmasta. Vähäisestäkin tv-ajasta voidaan tinkiä, jos kaikki muu menee turhaksi narinaksi tai muuten vain plörinäksi.

Varsinaista ruutuaikaa meillä ei toistaiseksi ole tarvittu. Telkkaria ei välttämättä katsota edes joka päivä, joten jos joinakin päivinä katsotaan normaalia enemmän, vaikka leffaillan merkeissä, ei se ole maailmanloppu. Joskus lapset ovat saaneet jonkinnäköiset tv-överit, kun palaavat viikonlopun vietosta kotiin, silloin saatetaan olla useampi päivä ilman telkkaria. Vanhemman lapsen eskariryhmässä on varmaankin kavereita, jotka pelailevat kotona pleikkaria, sillä ihan tyhjästä meilläkin aloitettiin nämä pleikkarikeskustelut. Ja sitä meilläkin on harjoiteltu, mutta se on vielä enemmänkin sellaista harvinaista herkkua. 

Tällä hetkellä meillä siis käydään läpi varmaan aika tavallisia sääntöjä ja rajoja, joita monessa taloudessa. Suurempia ongelmakohtia ei juuri nyt ole, jos vertaa pahimpia uhmavuosia. Mutta turha tässä on hengähtääkkään, ainahan jokin vaihe on tulossa, sehä  kuuluu ihan kehitykseen. Välillä meininki menee vähä  päättömäksi, sillä itse en tietenkään voi mennä sanomaan vaikka etävanhemmalle, kuinka heidän kanssaan tulisi toimia ja aina ei välttämättä kaikki ajatukset kohtaa. Mutta kotona on kodin säännöt ja ne onneksi palautuvat mieleen hyvin nopeasti. 

Ja kyllähän meillä jo tulee narinaa, kun esimerkiksi ei saada katsoa telkkaria, vaikka muut saa. Ja tässähän ollaan vasta ihan alussa. Toivottavasti kuitenkin he hieman vanhempina ajattelevat samalla tavalla, kuin itse ajattelen nyt. Rakkaudesta ne rajat asetetaan.

Minireissu Etelä-Suomeen

Lähdettiin perjantaina viikonloppureissuun anopin luo. Meillä oli tarkoitus lähteä jo päivällä eskarin jälkeen, mutta miehen pitikin mennä töihin muutamaksi tunniksi. Vaihtoehdot olivat siis lähteä ajamaan perjantai-iltana yötä vasten tai aikaisin lauantaiaamuna. Kumpikaan ei ollut mikään paras vaihtoehto. Yleensä, kun lähdemme Keravalle asti, ollaan siellä useampi yö, sillä matka sinne vie kuitenkin useamman tunnin. Miehen mummu vietti viime viikolla 90-vuotispäivää, joten tällä kertaa päätimme mennä sitten edes viikonlopuksi. Ja lähtöajaksi valikoitui perjantai-ilta, jotta lauantaina saisi ottaa ihan rauhassa.

Ajokeli oli surkea, Hämeenlinnaan asti tuli lunta ja pyry alkoi uudelleen loppumatkasta. Se, millä tavalla tämä reissu erosi aikaisemmista, oli kuskihommat. Tähän asti mä olen ajanut aina kaikki matkat, kokonaan. Miehellä ei ole koskaan ollut ajokorttia. Hän on ollut ahkera pyöräilijä ja asunut ennen meidän tapaamista lähellä työpaikkaansa. Joten ei hän ole kortilla tehnyt yhtään mitään. Näiden muutamien yhdessäolovuosien aikana meillä ei ole ollut ongelmia kulkemisen kanssa. Yhdellä autolla ja yhdellä kortilla ollaan päästy ja pärjätty. Tilanne kuitenkin muuttui, kun ostettiin talo ja työmatka piteni. Vähän kolmekymppistensä jälkeen hän sai ajokortin ja nyt meillä on taloudessa kaksi autoa. Tietysti elämä on helpottunut sen myötä, nyt kun välimatkat töihin on pidempiä ja meitä on kaksi päiväkotikuljettajaa. 

Etelä-Suomessa oli ihan hitosti enemmän lunta, kun meillä täällä Satakunnassa. Välillä piti tarkistaa, että ollaan menossa oikeaan suuntaan, kun meno alkoi muistuttaa Lappia. Mutta suunta oli oikea ja perillä meitä odotti korkeat kinokset. Lapset nukkuivat melkein koko matkan, mutta tiesivät, mihin oltiin menossa, joten päättivät herätä parkkipaikalla, keskiyöllä. Tarkoitus oli kantaa heidät nukkuvina sänkyyn, mutta olipahan vähemmän kannettavaa.

Lauantaiaamuna olikin rapeat parikymmentä astetta pakkasta. Meillä oli luistimet pakattuna mukaan, mutta pääkaupunkiseudun pakkaset olivat vasta alkaneet, joten luistelupaikkojen jäädytykset olivat vähän vaiheessa. Lisäksi pakkasta oli niin paljon, että oltaisi se jätetty joka tapauksessa. Käveltiin lähelle pulkkamäkeen. Lapsia ei kova pakkanen näyttänyt haittaavan. He leikkivät metsikössä, melkein metrin hangessa, eivätkä olleet kuulevinaankaan, kun oltiin lähdössä takaisinpäin. Iltapäivällä saapui mieheni mummu, setä, sisko ja hänen miehensä. Syötiin synttäripäivällistä, jälleen koronan sallimissa rajoissa.

Välimatka meidän ja miehen sukulaisten välissä on niin pitkä, ettei kovin montaa kertaa vuodessa nähdä. Pari kertaa vuodessa yritetään itse käydä siellä ja pari kertaa anoppi matkustaa meidän luo, viime kesänä siskokin oli kylässä. Vaikka kerrat vuodessa jäävät vähiin, on heidän sukuunsa liittyminen ollut helppoa. Heidän kanssa on helppo jutella ja huumorinkin kanssa kohdataan hyvin. Jostakin tuon miehenkin huumorin on oltava kotoisin, ei me varmaan tultaisi toistemme kanssa niin hyvin juttuun, jollei oltaisi molemmat vähän väsyneitä. Ihan parasta silti on, kuinka koko suku on mun lisäkseni, ottanut mun lapset avosylin vastaan. Ihan kuin he olisivat miehen omia. Ja lapset ovat aina ihan täpinöissä, kun miehen äiti on tulossa. Myös miehen sisko on ihan parasta seuraa, molempien mielestä!

Sunnuntaina käytiin vielä toisen mummin luona, ennen kun syötiin, pakattiin kamat ja käännettiin nokka taas kohti kotia. Tulomatkalla vaihdettiin kuskia puolessa välissä, mutta kotimatkalla mä otin koko matkan lungisti ja mies ajeli kotiin asti! Mua vähän aina jännittää muiden kyydissä ja niin jännitti ekat kerrat miehenkin ajaessa, mutta nyt olin aika rennosti. Mietin, kun itse olin juuri saanut kortin, kuinka varovainen ja tarkka kuski olin. Joten uskoin, että meillä varmasti on hyvin huolellinen kuljettaja. Ja niinhän meillä olikin. Päästiin turvallisesti kotiin kivalta viikonloppureissulta.