Uusi askel kohtukuoleman käsittelyssä

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021



Äitiysloman alkuun on jäljellä kolme viikkoa. Aika menee toisaalta hurjaa vauhtia. Mulla on ollut tässä raskaudessa todellisia ongelmia kertoa asiakkailleni töissä, että jään hetkeksi pois. Viime kerralla se oli suuri ilo kertoa, mutta sitten jäin äitiyslomalle ja palasin myöhemmin takaisin töihin, ilman uutta vauvaa. Asiasta on ollut kuitenkin pakko kertoa. En halua, että vakioasiakkaani ajattelevat, etten pitäisi heitä tärkeinä, heidän vuokseen kuitenkin pystyn elättämään perhettäni. Suurin osa asiakkaistani ei edes tiedä, mitä olemme edellisessä raskaudessa kokeneet. Ja he jotka tietävät, eivät kovasti utele. Kaikilta olen saanut paljon onnitteluja ja he, jotka ovat viime kerrasta tietoisia, ovat toivoneet, että tällä kertaa kaikki menisi hyvin.


Olen aiemmin kirjoittanut, kuinka mun on ollut myös mahdottoman vaikea vastata kysymykseen, "kuinka monta lasta teillä on." Joka kerta olen halunnut vastata, että kolme, mutta tällöin joutuisin tilanteeseen, jossa saattaisin joutua kertomaan minkä ikäisiä ja että yksi ei valitettavasti päässyt meidän kanssamme kotiin. Niinpä olen usein kertonut kahdesta ja mielessäni lisännyt aina kolmannen, en koskaan ole unohtanut. Eilen kuitenkin yllätin itseni täydellisesti. Koko keskustelu alkoi aivan yllättäen, enkä missään kohtaan ollut edes ajatellut sellaista tulevan. 


Olin töissä aivan yksinäni, muilla työkavereilla oli viikonloppuvapaa. Mun päivän viimeinen asiakas oli nainen, joka on alkanut käymään asiakkaanani vasta tässä nykyisessä työpaikassa ja käynyt ehkä kolme tai neljä kertaa tähän mennessä. Keskustelu on ollut aina sujuvaa, pääosin ihan perushöpinöitä, ei niin kovin syvällisiäkään. Kerroin heti alussa jääväni äitiyslomalla muutaman viikon kuluttua. Hän oli tämän huomannutkin, työessu ei enää ihan hirveästi peitä alleen, vaikka olisi löysäkin kaapu alla. Hän onnitteli kovasti. Siinä vaiheessa kun hän kysyi, onko meillä ennestään lapsia, tajusin, että oltiin tähän mennessä tosiaankin lörpötelty vain niitä näitä. Kerroin kahdesta, mielessäni lisäsin kolmannen. Seuraavaksi hän kysyi, oliko raskaus muuten mennyt hyvin ja millaista raskauden seuranta on. Tässä kohtaa, täysin suunnittelematta totesin, että edellinen raskaus meni lähes loppuun asti, mutta päättyi aivan viime metreillä, joten tällä kertaa meillä on hyvinkin tiheää seurantaa, mutta toistaiseksi kaikki ollut hyvin.


Pelästyin hieman omaa avoimuuttani, jota en ollut aikaisemmin edes kokenut. Ehkä suurimpana pelkona mulla on aina ollut, että millaisen vastaanoton asialle saan. Pahin olisi, ettei asiakas tai ylipäätään keskustelun toinen osapuoli osaisi vastata tähän mitään. Toisaalta alitajuisesti saatoin ajatella, että tämä asiakas ei jäisi sanattomaksi. Eikä mun tarvinnut montaa sekuntia vastausta odotellakaan. Hän ei järkyttynyt sanomisestani. Tai ehkä järkyttyikin, mutta osasi pahoitella ja osoitti lisäksi kiinnostusta kertomaani kohtaan. Hetken kuluttua huomasin keskustelevani vauvamme kuolemasta, ensimmäistä kertaa, lähes tuntemattoman ihmisen kanssa, niin normaalisti, kuin juttelisin vaikka säästä. Hän kysyi synnytyksestä, sainko ja halusinko vauvan syliin, selvisikö kuoleman syy, pidimmekö hautajaiset. Ja minä kerroin ja vastasin kysymyksiin. Ja lisäksi, olin jollakin tavalla iloinen. Iloinen siitä, että sain puhua vauvastamme ja siitä, että joku oli aidosti kiinnostunut kuulemaan asiasta, eikä pelästynyt. Muutaman kerran ehkä nielin pari kyyneltä, mutta myös toinen pelkoni jäi toteutumatta. Se pelko, että purskahtaisin vain loputtomaan itkuun, varsinkin näissä raskaushuuruissa. Pidin itseni kasassa ja keskustelin.


Kuva, Ville Stenros

Asiakkaani sanoi, kuinka upeaa on saada nähdä tälläinen selviytysmistarina ja että olemme uskaltaneet kuitenkin yrittää uudelleen. Tämän jälkeen jatkoimme vauva- ja raskausaiheista, vähän eri teemoilla. Lähtiessään hän toivoi kovasti kaiken menevän tällä kertaa hyvin tai että niin ihan varmasti tapahtuisikin. Ja minä tunsin, että olin päässyt yhden askeleen eteenpäin. 

Tarvitseeko lapsi harrastuksia?

perjantai 9. huhtikuuta 2021

Muistan harrastaneeni pienenä paljon kaikenlaista. Tai en muista, että mitään olisi ikinä rajoitettu, vaan sain rauhassa kokeilla eri lajeja, joista olin kiinnostunut. Kävin tanssikoulussa kokeilemassa paritansseja ja tanssimisessa olikin se juttu monien vuosien ajan. Erilaisia tanssilajeja tulikin kokeiltua pitkin kouluaikaa ja olin kova tanssimaan myös vapaa-ajalla. Moni sukulainen kutsuukin mua edelleen välillä Shakiraksi, väittäisin, mun letkeiden lanteiden ja nahkahousujen ansiosta..

Ala-asteella kävin voimistelussa ja tykkäsin siitä koululiikunnassakin. Ratsastus tuli myös kuvioihin jo aikaisin ja se oli ehkä mun rakkain harrastus, joka kesti myös koko yläasteen. Talvisin kävin paljon laskettelemassa, pääasiassa suksilla, mutta myöhemmin onnistui myös laudalla. Edellisestä laskettelukerrastakin alkaa kuitenkin olla yli kymmenen vuotta, joten en tiedä kuinka se mahtaisi tänä päivänä onnistua. Tuli sitä kokeiltua jalkapalloakin tyttöjoukkueessa, tämä ura jäi vain kovin lyhyeksi.


Nyt haluaisin mahdollistaa omille lapsilleni sen, mitä itsekin sain. Kokeilla tai olla kokeilematta, innostua uusista asioista ja löytää oma juttunsa. Molempien kanssa käytiin pienestä asti vauvauinnissa ja uimakoulu olisi ollut kiva jatke, mutta valitettavasti sitä ei saatu järjestymään mitenkään. Molemmat lapset kuitenkin pitävät paljon uimisesta, eivätkä pelkää vettä. Eevin kanssa kävin kaksi kautta perhejammailussa, joka sisälsi sekalaisesti leikkejä, tanssia ja jumppaa. Eevi on myös ollut aina kova tanssimaan ja esiintymään, joten hän aloitti kolmevuotiaana satubaletin, jota onkin harrastanut nyt kolme vuotta. Hetki sitten hänelle tuli kuitenkin vaihe, jolloin sanoi, ettei haluaisi enää harrastusta jatkaa. Kevätkausi oli kuitenkin jo maksettu, sillä jouluna hänellä oli vielä selvät sävelet jatkamisen suhteen. Sovimme kuitenkin, että balettia ei tietenkään ole pakko jatkaa syksyllä, jos ei halua. Silloin voisi aloittaa myös jonkin muun harrastuksen tai olla aloittamatta. 


Nyt kuitenkin mieli on jälleen muuttunut ja baletti onkin mieleistä. Luulen, että tähän hetkelliseen mielenmuutokseen vaikutti pitkään vallinnut koronatilanne. 6-vuotiaiden baletti sisältää kuitenkin vielä paljon leikkejä, eikä ole ihan niin vakavaa, mutta koronan takia esimerkiksi leikkejä, joissa oltiin toisten kanssa läheisissä kontakteissa vähennettiin ja ehkä itse balettia oli enemmän. Tämä teki aikaisemmasta harrastamisesta ehkä vähän erilaista. Mutta muutoksesta päästiin kai nyt vähän yli ja uusi innostus syttyi. Kesän lopulla katsotaan, että mikä mahtaa kiinnostus olla silloin, kun ei tämän ikäisien ajatusten perässä meinaa pysyä. 



Nooa onkin ollut siskonsa kanssa vähän eri maata, tässäkin asiassa. Hän on enemmänkin ollut tutkijatyyppiä ja hänelle ehkä sopivia harrastuksia olisikin voinut olla lintubongaus tai ötökkäkerho. Valitettavasti mitään tämän tyylistä ei ole löytynyt. Jossakin vaiheessa mietin hänen ilmoittamistaan jonkinlaiseen nassikkapainiin, kun energia ei tuntunut kuluvan millään ja varsinkin vähän pienempänä, hän oli ruumiinrakenteeltaan ihan painijatyyppi. Nooa täyttää kuitenkin ensi kuussa vasta viisi ja lähes jokainen löytämäni harrastus onkin ollut vasta viisivuotiaasta ylöspäin. Nyt ollaan kuitenkin löydetty hänelle kiva harrastus, jota pääsee ensi kuusta lähtien kokeilemaan. Ja tämä on ihan perinteinen jalkapallo. Nooa on tykännyt kesäisin potkia palloa ja varsinkin nyt omalla pihalla on ollut tilaa. Miehen kanssa heillä on ollut kivaa yhteistä tekemistä, sillä mies on harrastanut myös aina jalkapalloa, sekä aikoinaan valmentanutkin pieniä palloilijoita. 

Tämä jalkapallokerho onkin kiva mahdollisuus päästä kokeilemaan, jatkuuko innostus vai jääkö se siihen. Pallokerhon jälkeen syksyllä on mahdollisuus jatkaa oikeana joukkueena tai sitten lopettaa siihen. Lisäksi kesän pärjää hyvin tavallisilla lenkkareilla, eikä meidän heti tarvitse lähteä nappiskaupoille. 



Omasta mielestäni tärkeintä ei ole, että lapsella olisi paljon harrastuksia. Onhan se mukavaa, että lapsella on mielekästä tekemistä, mutta sen tosissaan on oltava mielekästä. Siinä vaiheessa, kun lapsi ei halua harrastaa, on parempi pitää pieni mietintätauko ja katsoa sitten uudelleen. Lapset ovat myös niin erilaisia. Toinen haluaa ja jaksaa harrastaa useampiakin erilaisia lajeja, toinen on uupunut pelkästä päiväkoti- tai koulupäivästä. Näin mietin Nooankin kohdalla, jolle hektinen arki on välillä itsessään kuluttavaa. Harrastus on varmasti mukava aloittaa kesää kohden ja minun jäädessä äitiyslomalle, Nooakin kesäloman jälkeen palaa enää osa-aikaisesti päiväkotiin. 

Kontrollikäynti ja perätila

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Meillä oli tänään ensimmäinen ylimääräinen äitiyspolikäynti. Sain nukuttua ihan rauhassa, liikkeet tuntuvat koko ajan hyvin, joten yritän luottaa niihin. Odotin käyntiä kuitenkin hartaasti. Toivoin, että lähtisimme käynniltä taas varmempina ja luottavaisempina. Kaiken kaikkiaan käynnistä jäi vähän epäluuloinen ja hämmentynyt olotila. En ole tietenkään koskaan aiemmin ollut tämän kaltaisella kontrollikäynnillä, joka toteutetaan kohtukuoleman takia, joten en toisaalta edes tiennyt mitä odottaa. Jotenkin silti odotin käynnin olevan rento tsekkaus, varmistetaan vauvalla olevan kaikki hyvin, vähän mittaillaan sieltä ja täältä, ehkä pieni varmistus sukupuolesta.


Vastassa meitä oli kätilö, lääkäri ja erikoistuva lääkäri. Erikoistuva lääkäri kyseli olotiloja, onko kipuja tai kolotuksia. Lääkäri varmisteli sokeriarvojen pysyneen normaalirajoissa. Erikoistuva lääkäri aloitti ultraamaan ja huomattiin heti vauvan olevan perätilassa. Vauva on tietysti vielä sen verran pieni, että hänellä on useampi viikko aikaa kääntyä toisinpäin. Perätilan takia pään virtauksia? oli vaikeampi katsoa ja tässä menikin suurinosa ultrausajasta. Välillä kurkattiin muita mittoja, jotka näyttivät olevan kunnossa, vauva kasvaa keskikäyrällä, ihan inan yläpuolella. Lääkäri varmisteli uudelleen mittoja ja palasi vielä päähän. Mulla oli koko ajan fiilis, että joku tässä mättää, mutta lääkärin mukaan kaikki oli hyvin. Ultrauksen lopulla lääkäri sanoi, että koitetaan vielä laittaa käyrille, vaikka näillä viikoilla vauva pääseekin helposti karkuun. Tämäkin jäi jotenkin epäselväksi, että miksi, vai kuuluiko se kontrolliin.



Ultrauksen jälkeen juteltiin hetki vielä meidän ajatuksista tässä kohtaa raskautta. Kerroin, että ihan hyvin on mennyt, ehkä nyt viimeiselle kolmannekselle siirtyessä, alkaa pelko hiipiä. Sovittiin aika kuukauden päähän pelkopolille. Samalla kertaa päästäisiin taas uuteen kontrolliin. Tämäkin vähän kummastutti, sillä rakenneultrassa lääkäri ehdotti vain tätä kontrollia, sekä vielä toista loppuraskauteen, noin viikolle 36. Se kuulosti mielestäni kovin vähäiseltä, vaikka meillä ei normaalia suurempaa riskiä kohtukuoleman uusiutumiseen olekkaan. Joten olin siis erittäin hyvilläni, kun lääkäri ehdotti uutta kontrollia kuukauden päähän ja sen jälkeen mahdollisesti vielä tiuhempaa tarkkailua polilla. Mutta yhdistellessäni pienessä mielessäni lääkärin outoa käytöstä ultran aikana, sekä tarjousta, tietysti meille ihanteellisesta jatkoseurannasta, olin tilanteesta hyvin hämilläni. Tietysti järkeni yrittää yhä takoa minulle, että jos jotakin poikkeavaa tai epäilyttävää olisi ollut havaittavissa, olisi tästä ilman muuta mainittu. Olisin halunnut varmistuksen sukupuolestakin, mutta olin liian hölmistynyt koko käynnistä. 

Ultran jälkeen kätilö vei meidät toiseen huoneeseen sydänkäyriä varten. Tässä kohtaa onnistuin jo kysymään, että ihanko vain muuten vain nämä nyt tsekataan, vai että mikä juttu. Kätilö vakuutti, että ihan muuten vain ja tyydyin siihen. Sydämestä saatiin hyvä käyrä tai niin hyvä kuin mahdollista on saada arviolta 1,3kg painavasta vauvasta, joka mahtuu kuitenkin mainiosti vielä pyörimään vatsassa. Suuntasimme kotiin, edelleen vähän puulla päähän lyötyinä, mutta ainakin olimme nähneet ruudulla elävän pienen vauvamme, jonka sydän löi ja joka lääkärin sanojen mukaan voi hyvin.

Käynti oli siis toisaalta hyvä ja arvokas, vaikka jännitys koko tilanteesta tuntui vievän koko loppupäivän mehut. Tunnen itseni edelleen hieman hermostuneeksi, vaikka edelleen vauva potkii vilkkaasti vatsassa. Ehkä pelkopolista ja toivottavasti seuraavasta kontrollista saamme vähän enemmän irti. Sekä jäämme myös seurailemaan, muuttuuko vauvan tarjonta mihin suuntaan. Parin viikon päästä pääseekin jälleen neuvolaan, sekä lääkärikäynnille.

Raskausdiabetes - kolmas kierros

lauantai 27. maaliskuuta 2021


Raskausdiabetes on mulle aika tuttu juttu. Neljästä raskaudesta, kolmessa olen joutunut mittailemaan verensokereita. Ensimmäisessä raskaudessa kävin sokerirasituksessa, eikä niistä löytynyt mitään poikkeavaa. Meillä ei ole diabetesrasitteita suvussa, mutta pienikin painoindeksin ylitys riittää, niin rasitusta suositellaan. Esikoisen ollessa vasta kymmenkuinen, olinkin jo uudelleen raskaana, painoindeksi edelleen lievän ylipainon puolella, jotenka taas uudelleen testiin. Sinne menin ehkä vähän liian itsevarmana edellisestä raskaudesta oppineena. Eli diagnoosi olikin täysi shokki. Muistan, että katsoin itse vastauksia ja iloitsin, kun paastoarvo oli tasan 5.3. En vain siinä vaiheessa vielä tiennyt, että myös raja-arvosta napsahtaa diagnoosi ihan yhtälailla. Järkytys oli siis suuri, kun terveydenhoitaja soitti ja kertoi, kuinka nyt pitäisi menetellä. Olin jotenkin suuresti pettynyt itseeni ja ajattelin, että tämä johtuu vain suuresta painostani. Itkeä vollotin puhelimessa äidille, kuinka olen nyt täysin epäonnistunut tässä raskaudessa. Raskausdiabetes oli mulle terminä silloin ihan tuntematon, en tiennyt vaikuttaisiko se jotenkin vauvaan tai enkö siis saisi tästä eteenpäin nauttia silloin tällöin mitään herkkua??


Neuvolasta sain kuitenkin hyvät ohjeet. Tuolloin mulla oli joka tapauksessa tulossa synnytystapa-arvio, edellisen sektion takia, mutta raskausdiabeteksen takia sai myös yhden ylimääräisen ultran vauvan painoarvioa varten. Sain tarvikkeet kotimittailuja varten ja myös paljon tsemppausta, että jos arvot pysyvät hyvinä, ei ole syytä tehdä jatkotoimenpiteitä. Arvojen pysyessä hyvinä, sain harventaa mittailuja loppua kohden, enkä saanut edes täyskieltoa syödä välillä herkkuja. Nooa syntyi muutaman päivän ennen laskettua aikaa, painaen reilu 4100g, eli kuitenkin jonkin verran enemmän, kuin isosiskonsa. Sokereita seurattiin sairaalassa vähän pidempään, mutta kaikki oli kuitenkin mallikkaasti.

Kolmannessa raskaudessa sokerirasitus oli jo automaatio, sillä usein, jos on kerran ollut raskausdiabetes, se toistuu seuraavissakin raskauksissa. Tällä kertaa menin rasitukseen jo aikaisemmilla viikoilla, jotta mittailut voitaisiin heti aloittaa. Yllätys olikin suuri, kun läpäisin testin. Kuitenkin sokeriarvot saattavat alkaa heittelemään vasta myöhemmillä viikoilla, siksi jouduin uuteen rasitukseen myöhemmin. Ja sieltä se tietysti napsahtikin. Jälleen kerran pärjättiin kuitenkin ruokavaliolla.



Ja nyt neljännessä raskaudessa olinkin jo täysin valmistautunut tulevaan. Kun alkuraskauden pahoinvoinnit olivat vähän voiton puolella, passitettiin mut jälleen testiin. Ja jälleen kerran iloitsin turhan aikaisin saadessani tulokset, tällä kertaa muistin raja-arvon kokonaan väärin, paastoarvo oli taas 5.3, mutta muistin rajan olevan 5.5! Rasitus on mielestäni aina yhtä inhottava. Vaikka normaalistikkin mulle tulee välillä pitkiä taukoja syömisessä, niin silloin kun siihen on pakotettu, iskee nälkä välittömästä tunnin päästä paaston alkamisesta. Onneksi jokaisella kerralla olen päässyt makuuasentoon sokerilitkun juomisen jälkeen, sillä mulle iskee ihan hirveä kuvotus ja päänsärky. 

Kun vihdoin tajusin, että ollaan taas rajoilla ja diagnoosia pukkaa jälleen, en enää masentunut asiasta. Tiesin välttäneeni yhden rasituksen, sillä uudelleen olisin joutunut taas myöhemmillä viikoilla. Lisäksi kokemukset raskausdiabeteksestä ovat olleet ihan ok mulle. Mittailuissa ei ole esiintynyt poikkeavaa, välillä paastoarvo saattanut olla yhden yli, jos illalla on tullut syötyä raskaammin. Säännöllisessä syömisessä mulla on ollut suurimmat ongelmat, oli raskaus tai ei. Sekä mittailut ovat hankalia joskus töissä, jos syömisen jälkeen tulee asiakas, enkä tunnin päästä ole valmis, kun pitäisi mitata ruokailun jälkeisiä sokereita. Ylimääräinen painoarvio meillä on taas loppuviikoilla, mutta jälleen ollaan tarkemmassa seurannassa joka tapauksessa.


Ystäväkirja-haaste

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Mä yritin monta päivää kirjoittaa pientä esittelypostausta itsestäni, kun seuraajia on tullut pienessä ajassa paljon lisää. Jotenkin mun ajatukset harhailee niin kovaa jo seuraavassa asiassa, etten pysy niiden perässä yhtään. Sopivasti kuitenkin löysin tämän Ystäväkirja-haasteen ja ajattelin, että tää on varmaan kaikista fiksuin vaihtoehto. Selkeä kysymys, selkeä vastaus. Katotaan, miten onnistuu!


Ikä: Vajaa kuukauden päästä 27. On tässä taas valmiiks kriiseilty, vaikka kolmeenkymppiin on vielä muutama vuosi..

Kuinka pitkä olet: 162,5cm. Tota puolta senttiä ei sovi unohtaa, k o s k a a n .

Silmien väri: Ruskeat.

Koulupolku: Peruskoulun jälkeen hain opiskelemaan parturi-kampaajaksi. Valmistuin 2013 ja sen jälkeen olen ollut aikalailla samalla alalla. Esikoisen syntymän jälkeen opiskelin neljä kuukautta lähihoitajaksi, kunnes jäin uudelleen äitiyslomalle. Tunsin kuitenkin palon olevan suurempi ensimmäistä ammattiani kohtaan, joten palasin oman alan töihin, enkä vielä ole katunut.

Keskiarvo: Päättötodistuksessa varmaan vajaa kahdeksan, parempikin olisi voinut olla.

Viihdyitkö koulussa: Ala-asteella olin muistaakseni ihan hyvä koulussa. Yläasteella alkoi kiinnostaa kaikki muu enemmän. Aina mulla oli kuitenkin paljon kavereita, joten kai sitä viihtymiseksikin voisi kutsua.

Kotieläimiä: Meille tuli koira kun olin neljännellä luokalla. Sen jälkeen meillä oli aina eläimiä, kun asuin kotona. Pupuja, kissoja ja aikoinaan meillä oli oma hevonenkin. Otin kissan 18-vuotiaana, muutama vuosi sitten jouduttiin muuton takia siitä luopumaan. Ollaan puhuttu, että joskus meille tulisi koira. Nyt olen alkanut vähän empimään. Haluaisin ehkä kissan uudelleen. Mutta mun sisäinen siivoushullu pistää kovasti vastaan. Tästä tulee ehkä joskus vielä miehen kanssa vääntöä..


Lempiväri: Maanläheiset värit.

Onko sinulla sisaruksia: 1,5 vuotta nuorempi pikkusisko, jonka kanssa ollaan tosi läheisiä ja asutaan naapureina! Lisäksi kuusi vuotta nuorempi sisko, jonka kanssa meillä on sama isä, mutta ei olla asuttu koskaan samassa osoitteessa.

Pidätkö sukulaisistasi: Pidän. Ollaan aina oltu läheisiä mun suvun kanssa. Suurin syy, miksi halusin palata kotiseuduille, olin mun sukulaiset.

Lempi vuodenaika: Kesä, ollut aina. Mutta tykkään paljon myös keväästä ja syksyllekkin aloin lämpenemään viime vuonna. Mä oon silti niin kova auringon palvoja, että pakko valita kesä.

Paras lukemasi kirja: Tapa minut, äiti!

Paras näkemäsi elokuva: Vuosi nuoruudestani

Lempiyhtyeesi: En kyllä heti keksi yhtyettä. Lempiartisti on Behm.

Mikä biisi soi nyt: Just nyt ei soi mikää kun mainokset telkkarissa.

Mitä rakastat: Mun perhettä, tottakai. Kahvia, auringonpaistetta ja päiväunia.

Mitä inhoat: Tahallaan väärinymmärtäviä ihmisiä, valehtelemista, ötököitä, hyönteisiä ja limaisia asioita.



Mitä odotat tällä hetkellä: Kesää ja vauvaa

Harrastatko liikuntaa: Tällä hetkellä en. Oon kokeillut erilaisia tanssilajeja, ratsastusta ja salilla käynyt aikoinaan. Saliharrastus on toiveissa aloittaa taas joskus synnytyksen jälkeen, kun on aikaa ja kroppa on valmis. Myös hevosen selkään toivon vielä joskus pääseväni!

Soitatko mitään soitinta: En. Nuorempana yritin hetken aikaa harjotella kitaran soittoa, mut en mä ole koskaan ollut kovin musikaalinen. Paitsi sillon kun olin ala-asteella Shakira.....

Mitä harrastuksia sinulla on:  Pääasiassa blogin kirjoittaminen. Voiko siivoamista kutsua harrastukseksi? Sitä mä teen, ja paljon.

Mikä kamera sinulla on: Ei mikään. Kuvaan itse puhelimella, joka tällä hetkellä IPhone 11. Miehellä on joku järkkäri, mutta hirveän monimutkaisia vehkeitä. Olisi silti tosi siistiä osata kunnolla kuvata!

Syötkö suklaata: Syön.

Suklaa vai salmiakki: Tällä hetkellä raskaushimoissani, kun haluisin vaan syödä salmiakkia, vastaan salmiakki, mutta normaalisti varmaan molemmat. 

Lempijäätelö: Ässämix-mehujää!!

Sauna: Best!!

Paras paikka missä olet käynyt: Muutamissa lämpimissä maissa oon käynyt ja ne oli upeita. Edelliskesänä käytiin miehen suvun mökillä, keskellä metsää. Jos ei lasketa hyttysiä ja lepakkoa, joka nähtiin, niin siellä oli ihanaa.

Maa, johon haluaisit matkustaa: Norja.

Meikkaatko töihin: Puuteri ja kulmakynä usein riittävät. 

Kadutko jotain: Kadun edelleen jollakin tasolla asioita, joita olen nuoruudessani läheisilleni aiheuttanut. Toisaalta yritän ajatella, että kaikella on ollut joku tarkoitus. En olisi tässä, näiden ihmisten kanssa, jollen olisi kokenut kaikkea niitä nuoruuden kipuiluja.

Haluaisitko muuttaa jotain itsessäsi: Haluaisin olla vähemmän perfektionisti. Sietää paremmin pientä sotkua. Luottaa itseeni enemmän. 

Lempi juhlasi: Joulu

Välitätkö muiden mielipiteistä: Välitän ja ihan liikaa. Muiden mielipiteet ohjaavat liian usein omia mielipiteitäni.

Mistä ostat vaatteesi: Ei ole oikeastaan mitään tiettyä paikkaa. Harvoin netistä, koska oon maailman laiskin palauttamaan väärän kokoisia vaatteita. Muutenkin oon kyllä tosi huono ostamaan itselleni mitään. Mulla saattaa olla jo kainalossa joku vaate, mutta sitten en maltakkaan ostaa.

Tuomitsetko ennen kuin tunnet: Ikävä myöntää, mutta kyllä mä välillä muodostan mielipiteitä esim muiden mielipiteiden mukaan. Annan kyllä aina jokaiselle mahdollisuuden muuttaa jo muodostettua mielipidettä.

Mistä haaveilet: Lähinnä tavallisista asioista. Onnellisuudesta pääasiassa. Että osaisin olla mahdollisimman hyvä äiti ja puoliso, että mun läheiset olisi onnellisia. Tottakai vähän lottovoitostakin, edes pienestä sellaisesta.

Mitä teet tänään: Suihkun kautta nukkumaan.

ÄITIYSPAKKAUS 2020 - LIIAN POIKAMAINEN?

maanantai 8. maaliskuuta 2021


Viime viikolla meille kotiutui vihdoin odotettu äitiyspakkaus. Musta on upeaa, millainen etuoikeus meillä Suomessa on saada tälläinen avustus, joko rahan tai tämän pakkauksen muodossa. Mulla on kokemusta molemmista avustuksista. Esikoiselle valikoitui automaattisesti pakkaus, siitä ei oikeastaan käyty edes keskustelua. Nooa syntyi vain vuosi ja viisi kuukautta siskonsa jälkeen, joten silloin päädyimme ottamaan avustuksen rahana. Pakkauksen vaatteet ja muut tuotteet ovat mielestäni hyvää laatua, joten siskon pakkauksesta riitti myös pikkuveljen käyttöön. Ensimmäisen lapsen jälkeen olen katsastanut aina jokaisen äitiyspakkauksen, vaikkei sitä olisi omaan käyttöön tullutkaan, mutta joka vuosi eteen pongahtaa uutinen, "Uusi äitiyspakkaus julkaistu!" ja onhan se melkein pakko plärätä läpi. Oma ajatukseni pakkauksesta on, että se on joka vuosi ollut poikamainen. Jokaiselle suokoon tässä se oma mielipide, toiselle ei ole väliä minkä väristä vaatetta lapselleen pukee, kun taas toinen luottaa vaaleanpunaista tytölle ja vaaleansinistä pojalle-ajatukseen. Ja täytyy sanoa, että itsellänikin ajatus tästä, on muuttunut vuosien varrella.


Edellisessä raskaudessa päädyimme yhteisen pohdinnan jälkeen myöskin rahalliseen avustukseen. Tässä päätöksessä painoi myöskin mielipiteeni juurikin pakkauksen poikamaisuudesta. Silloin meille olisi tullut vuoden 2019 pakkaus, sillä laskettuaika osui helmikuulle ja uusi pakkaus julkaistaan aina vasta keväällä. Tässä odotuksessa päädyimme nyt ottamaan äitiyspakkauksen. Ja tämänkin lasketun ajan mukaan, meille tuli viime vuoden pakkaus. Äitiysavustusta saa hakea, kun raskaus on kestänyt 154 päivää ja olet saanut neuvolasta raskaustodistuksen, mutta viimeistään kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa. Itse tein hakemuksen heti samana päivänä neuvolan jälkeen, mutta vaikka olisimme jättäneet hakemuksen viime tippaan, olisimme hyvin todennäköisesti saaneet tämän pakkauksen joka tapauksessa, sillä edellisen vuoden pakkaukset jaetaan aina ensin loppuun.


Mutta viis uudesta pakkauksesta, jota ei ole vielä edes julkaistu, minä rakastuin meidän pakkauksen kuoseihin. Äitiyspakkaus on aina ollut omaan silmääni vähän turhan retro. Mutta tiedättekö mitä? Mä oon aika paljon alkanut tykkäämään myös siitä. En aina halua myöntää, mutta mä olen aika tarkka lastenvaatteiden kanssa. Yritän panostaa laatuun, mutta kyllä mulle itse vaatemerkkikin merkitsee paljon. Me ei kuitenkaan olla mitään miljonäärejä, eikä edes niitä parempituloisia, joten mä en pysty täyttämään lasten vaatekaappeja kaikilla niillä merkeillä, joilla haluaisin.

Mutta kuten ylempänäkin kirjoitin, mun ajatusmaailma esimerkiksi lasten värimaailmasta on muuttunut aika paljon. Kaikkien kolmen lapsen vaatekaapit ovat menneet aikalailla juurikin sillä vaaleanpunaista tytölle- ja vaaleansinistä pojalle-kaavalla. Mutta nyt tämä kaava on muuttumassa. Meillä on pojalla paljon eri värejä vaatekaapissa. Punaista, oranssia, keltaista, juuri niitä värejä, joista hän itse pitää. Esikoisen kaappi suorastaan pursusi vaaleanpunaista, varsinkin vauva-aikana. Edelleenkin se on hyvin pinkkivoittoinen, mutta ei enää mun omasta tahdostani, vaan tytön omasta. 



Mutta takaisin pakkaukseen! Yllätys oli jälleen suuri, sillä en muistanut pakkauksen olevan niin kattava. Ja tosiaan suurin osa kuoseista ja väreistä miellytti omaa silmääni. Toki pakkauksessa varmasti on muutama vaatekappale, jotka eivät tule eksymään päälle, mutta suurin osa oli todella nättejä. Edellinen äitiyspakkauskokemukseni on siis vuodelta 2014. Heti silmään pisti, että uutena siihen verrattaessa, mukana oli kuumemittari. Tätä ei muistaakseni ollut silloin. Koko tätä pakkausta tonkiessani ajattelin, että tätä kaikkea kamaa ei mitenkään saisi hankittua sillä summalla, joka on toisena vaihtoehtona. Toki silläkin saa vaikka ja mitä, mutta ei sillä näitä kaikkia kustanneta. Oikein antelias määrä sisävaatetta, talvihaalari, makuupussi, lakanat, viltti, kirja, kynsisakset, kuumemittari, nännivoide (ihan best!!) ja unohtamatta raskauden jälkeisiä tarvikkeita, kuten terveyssiteitä, liukuvoidetta ja kondomeja! Täytyy sanoa, että ihan mieletön kokonaisuus!

RV 26, kohta keskiraskaus ohitettu

lauantai 6. maaliskuuta 2021

Täällä ollaan, toistaiseksi ihan hyvinvoivana ja vaihtelevasti rentoutuneena, välillä ei-niin-rentoutuneena. En oikein osaa sanoa, onko tämä raskaus mennyt hitaasti vai nopeasti. Toisaalta tässä on odoteltu ensimmäistä ultraa, sydänääniä, rakenneultraa ja liikkeitä, niin että mieli on meinannut räjähtää. Toisaalta taas on vaikea uskoa, että parin viikon päästä siirrytään viimeiselle kolmannekselle, eli loppuraskauteen. Juurihan tein positiivisen raskaustestin ja toisaalta, onhan siitä aikaa vaikka kuinka paljon. 



Keskiraskaus tähän mennessä on sujunut fyysisesti varsin hyvin. Toisen kolmanneksen alussa pahoinvointi väheni huomattavasti, sekä alkuraskauden väsymys väistyi lähes kokonaan. Tunsin oloni monesti vähän liiankin oireettomaksi. Joinakin aamuina pahoinvointi kuitenkin palasi ja silloin tunsin sekä helpotusta, että harmitusta. Liikkeiden tunteminen on helpottanut oloa huomattavasti. Alkuraskaudessa saatoin vain uskoa ja toivoa, että kaikki olisi hyvin. Nyt saan joka päivä monta kertaa muistutuksen, hän on elossa. Usein olo on ollut varsin energinen. Energiaa riittää silti vain tiettyyn pisteeseen asti, varsinkin nyt loppua kohden alkaa jälleen vauhti hiipua. Töiden jälkeen meinaa olla päivän jaksaminen lopussa. 


Vatsa on kasvanut. Huomaan tulevani hitaammaksi ja jos yritänkin olla nopea, tunnen viiltävän vihlaisun jossakin päin kroppaa ja on ihan pakko hidastaa. Hengenahdistus on lisääntynyt. Huono asento sängyssä tai sohvalla saa mut haukkomaan henkeä. Ja miehen huvittumaan vieressä. Hänestä on myös mielettömän hauskaa seurata vierestä, kun mä lähden suunnittelemaan sohvalta nousemista, hyvin hyvin hyvin hitaasti. 

Seisomatyön huonot puolet alkavat myös pikkuhiljaa vaikuttamaan. Ihan normaalikoossakin mulla on välillä niska-hartia-selkä-kipuja, mutta nyt painopisteen muuttuessa, huomaan jo yhden pidemmän asiakastyön vaikuttavan kehoon. Alaselkä on kaikista kovimmilla, samoin jalkapohjat väsyvät nopeasti. Selän saa myös hyvin kipeäksi ihan kotioloissa. Mä oon siivotessa sellainen, että en osaa lopettaa ajoissa. Vietän paljon aikaa imurin varressa, jonka jälkeen vielä pyyhin pölyjä, pesen peilejä, tiskaan, hinkkaan wc-pyttyä, pesen pyykkiä ja saatampa vaihtaa vielä vähän järjestystäkin. Ja sitten vasta ollaankin kipeitä ja ollaan muuten paljon huonommassa kunnossa, kun perustyöpäivän jälkeen. Eikä tästä oikein voi syyttää ketään muuta, kuin itseään.



Väsymys alkaa tekemään nyt paluuta ja koko senkun kasvaa. Myös harjoitussupistuksia on alkanut välillä tulemaan, mutta ei vielä onneksi kovin runsaasti tai usein. Raskauden, ehkä helpoin kolmannes, alkaa olla lopuillaan. Helpoin ehkä siinä mielessä, että liikkeet ovat pitäneet mielen rauhallisena ja olo on ollut melko hyvä. Alkuraskaus oli tietämättömyyden takia pelottavaa. Mutta kohta siirrytään meidän raskaudessa pelottavimpaan vaiheeseen. Viimeiseen kolmannekseen. Olo tulee fyysisesti raskaammaksi, mutta vielä enemmän henkisesti. Seuraavaan ultraan on vajaa neljä viikkoa aikaa, ei kovin paljon, mutta siltikin todella paljon. Liikkeet lisääntyvät ja kovenevat. Tiedän, että saamme tarkempaa seurantaa, jos tarvitsemme. Kunhan vain osaamme sitä itse pyytää. Mutta toiveiden esittäminen itselle, ei olekkaan mulle ihan kaikista helpoin homma. Mutta koitetaan pysyä edes positiivisina, vaikka kuinka pelko ja ahdistus yrittäisi vallata mieltä.

Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|