keskiviikko 11. joulukuuta 2019

ELÄMÄ LÄHEISRIIPPUVAISEN KANSSA

Läheisriippuvainen on suorittaja, perfektionisti, 
viihdyttäjä, mustasukkainen, draamakuningatar, 
puuhastelija, kynnysmatto ja uhri.

Läheisriippuvaisista on aikoinaan puhuttu pääasiassa ilmeisesti alkoholistien puolisoina, jotka uhraavat elämänsä toisen parantamiselle. He ovat voineet kokea jopa pettymystä siitä, että alkoholisti on pystynyt parantamaan tapojaan, jolloin läheisriippuvaisen apua ei enää samalla tavalla ole tarvittu. Nykyisin läheisriippuvuus kattaa paljon muutakin. 
Läheisriippuvaisella on äärimmäisen huono itsetunto, henkilö elää muiden mielipiteiden kautta ja tekee kaikkensa ollakseen hyväksytty jokaisen silmissä. Kaikkien kanssahan ei aina voi tulla toimeen, mutta läheisriippuvaisen on tultava. Ja jos ei tule, tuntuu sekin valtavalta epäonnistumiselta, mikä minussa on vikana, miksi hän ei pidä minusta.
Jokainen ihminen on jollakin tavalla riippuvainen toisista ihmisistä, mutta läheisriippuvuutta on vasta sitten, kun se hallitsee tai häiritsee elämää. Kun se aiheuttaa ahdistusta, masennusta ja syyllisyyttä.

Tunnen itse erään läheisriippuvaisen ihmisen todella läheltä, se olen minä. Nyt 25-vuotiaana olen tajunnut, että en pysty olemaan yksin. Olen sen jollakin tasolla aina tiennyt, mutta viime aikoina asia on vahvistunut mielessäni. Kyse ei ole siitä, että en pitäisi yksinolosta tai minulle tulee paha mieli, jos joskus joudun viettämään yön yksin esimerkiksi saunaillan tai laivareissun takia. Kyse on siitä, että en siedä sitä. Ajatus yksinolosta ei ole vain epämiellyttävä, vaan se sisältää niin suuren kirjon eriasteista ahdistusta, että tunnen tukehtuvani.

Tämän vuoksi olen varmaankin suurimman ajan elämästäni ollut parisuhteessa. Olen useamman kerran roikkunut myös huonossa suhteessa vain siksi, etten joutuisi olemaan yksin. Olen kestänyt huonoa kohtelua, myöskin väkivaltaa nuorempana, sillä ajatus yksinäisyydestä tuntui musertavammalta. Olen muokannut itseäni sen mukaan, että kelpaisin.
Eräs poikaystäväni sanoi minun näyttävän huoralta, kun meikkasin ja minulla oli kaulakoru. Pyyhin meikkini, kaulakorun hän repi itse kaulastani. Olin silloin 14-vuotias.
Toinen poikaystävä sanoi, että olen tosi kaunis, mutta vatsa mulla voisi olla vähän pienempi. Yritin saksilla nyrhiä vatsamakkaroitani ja lopetin syömästä. Olin 17-vuotias.

Suurin saavutukseni tämän asian saralla, oli varmaankin erota itse omasta tahdosta edellisessä suhteessa. Ja kestää se. Kaikki sen tuomat pelot ja ahdistukset. Totutteleminen olemaan yksin. Pysymään päätöksessä. Ja minä olin ja minä pysyin. Ensimmäistä kertaa vuosiin olin yksin. Ja olin yksin ennätyspitkän ajan. Pariin kertaan solmin kuitenkin jonkinlaisia suhteita, joissa vain satutin itseäni, vaikka alussa jo tiesin niin käyvän. Ajattelin sen jollakin tavalla olevan normaaliakin, kuka nyt ei kaipaisi toista ihmistä lähelleen, vaikka se ihan kohta loppuukin ja vaikka se ihan kohta tulee sattumaan. Ja kyllähän se sattuukin, ei parisuhde ole aina pelkkää ruusuilla tanssia, mutta ei sen kuulu sattua koko aikaa. 



Eipä silti elämä minunkaan rinnallani ole jatkuvasti kovin ruusuista. Jatkuvaa toistelua rakkaudesta, siitä ettei ole lähdössä mihinkään. Siitä, että riitän kyllä. Minun on kuultava se, jatkuvasti. Ja silti, tulee päiviä, kun en usko ja olen täysin varma, että nyt hän on lähdössä. Tiedän sen olevan todella raastavaa ja kuluttavaa. Ehkä se helpottaa vuosien kuluessa. Ehkä saan itsetuntoni rippeistä kasattua vielä jotakin melkein ehjää ja jospa tämä, kerrankin terve parisuhde, antaisi minulle varmuuden siitä, että riitän ja kukaan ei ole lähdössä mihinkään, enkä ole jäämässä yksin.



Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi ♡

Blog Design by Get Polished | Copyright 2016