Tasan vuosi sitten tunteja ja vielä lisää tunteja kestänyt uurastus päättyi pienen pojan maailmaan saapumiseen. Ne pitkät tunnit tuntuivat vuorokausilta ja välillä en edes tiennyt, mikä vuorokauden aika enää olikaan kyseessä. Perjantai-illan löhöily päättyikin lorahdukseen sohvalla ja se oli menoa. Kuinka synnytykseen onkaan täysin valmis sen yhdeksän kuukauden pahoinvoinnin, kipeän issiaksen ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen, mutta toisaalta ei olekkaan yhtään valmistautunut koitokseen?
Muistan edelleen synnytyksen, kuten eilisen, mutta silti koko tapahtuma tuntuu kovin sumuiselta. Kun lähes vuorokauden supistusten ja vajaan puolen tunnin ponnistamisen jälkeen kätilö sanoo, nyt on poika saatava ulos ja minä teen kaikkeni, että niin tapahtuu. Pelko toisesta sektiosta kivistää sydäntä, mutta samaan aikaan tuntuu, että voimat loppuvat juuri tällä työnnöllä. Kun lopulta pieni poikani on maailmassa, hänet kiidätetään lääkärin luo. Ehdin nähdä vain vilauksen. Miksi viette vauvani pois? Ikuisuudelta tuntuvat minutit, vaikka samalla ajattelen, että jes, minä tein sen!
Kätilö rauhoittelee, että kaikki on hyvin. Kuinka kaikki voisi olla hyvin, kun pieni vauvani ei ole sylissäni? Lepää, hänet tuodaan varmasti pian takaisin. Yritän nousta, mutta pyörryttää ja siinä samassa poika tuodaan takaisin. Viimeisten ponnistusten aikana tilanne jäi junnaamaan ja vauva oli lääkärin mukaan hieman hämmentynyt. Mutta siinä hän on, terveenä ja hyvinvoivana. Minun viisikymmentäkaksi senttiä ja neljä kiloa satakahdeksankymmentäneljä grammaa.
En unohda sitä pelon ja onnen sekaista hetkeä. Hän on sylissäni ja kaikki on vihdoin kunnossa vai onko? Voiko vielä tapahtua jotakin? Ei tapahtunut. Pääsin viimein vauvakuplaani ja se kupla on juuri rikkoutunut, sillä vauvastani tuli tänään taapero. Mutta minun taaperoni on yhä minun pieni vauvani.
Synnytyskertomukseen pääset tästä
ja meidän alkukankeudesta löydät stoorin täältä.
Onnea rakas poikani!