YHTEINEN OMAKOTITALOUNELMA

maanantai 30. maaliskuuta 2020


Noniin, nyt mä yritän vaihtaa aihetta edes pieneksi hetkeksi.. Muutimme miehen kanssa edellisvuoden marraskuussa yhteiseen vuokra-asuntoon. Silloin jo molemmilla oli haaveissa omakotitalo, sitten tulevaisuudessa. Silloin tällöin selailimme etuovesta myytäviä taloja ja haaveilimme. Vuoden vaihteessa siskoni oli miehensä kanssa löytänyt heille oman talon, johon he muuttaisivat vanhan asunnon myytyään. Meidän talokuumeemme paheni, mutta olin viimeisilläni raskaana, eikä edes ajateltu mahdollisia talokauppoja ihan tosissaan. Toiveena oli, että ehkä vuoden sisällä. Tässä kolmiossa mahtuisimme kuitenkin vielä elelemään kahden leikki-ikäisen ja vauvan kanssa. Muutto olisi pakollinen vasta kun vauva tarvitsisi oman huoneen tai kun Eevi aloittaisi koulun puolentoista vuoden päästä syksyllä.

Teimme kuitenkin muuten vain alustavan lainahakemuksen, nähdäksemme, paljonko voisimme lainaa saada. Lainatarjous tulikin jo seuraavana aamuna. Tämä helpotti meidän talotutkimustyötä, jotta osasimme rajata kohteet tiettyyn hintaan asti. Tarjouksen saatuamme talokuume tietetenkin jatkoi nousua. Siskoni linkitti meille yhden kohteen, joka sijaitsi heidän tulevan talon viereisellä tiellä. Meillä on siskon kanssa vain yhden ja puolen vuoden ikäero ja välimme ovat aina olleet hyvin läheiset. Sisko on vanhimman lapseni kummitäti ja meistä miehen kanssa tuli loppuvuodesta heidän esikoisensa kummeja. Mikä olisikaan hauskempaa, kun asua viereisillä kujilla ja viettää peli-iltoja yhdessä tai lähteä vielä vaikka iltamyöhään yhtäkkiä lenkille? Ei niin mikään! 

Talo ei kuitenkaan sijainnut Porissa, jossa olemme molemmat pitkään asuneet. Se sijaitsi pienessä naapurikaupungissa, josta tosin lähes yhtä nopeasti isoa tietä pitkin pääsee Porin keskustaan, mitä meidän nykyisestäkin asunnosta mutkittelee liikenneympyröitä pitkin. Kävimme yleisessä näytössä. Talo täytti aikalailla meidän toiveet omasta kodista. Neljä makuuhuonetta, kaikki yhdessä kerroksessa. Hyvän kokoinen, aidattu piha. Sauna ja pesutilat juuri remontoitu. Talo oli ollut jo pidemmän aikaa myynnissä ja vasta vaihtanut välittäjää. Emme uskoneet meillä olevan mikään kiire. Mutta kun pari päivää myöhemmin soitin mahdollisuudesta mennä yksityisnäytölle, talosta olikin tehty tarjous. Jos vielä hetki sitten olin epäröinyt muuttoa pois Porista, se epäröinti katosi tässä vaiheessa ja petyin suuresti. Tämä oli meidän unelmatalomme! Meidän iloksemme myyjät olivat kuitenkin valmiita odottamaan seuraavaan päivään mahdollista tarjoustamme ja sovimme yksityisnäytön vielä samalle illalle.

Ja me teimme tarjouksen. Ja me ostimme talon! Yksi pitkäaikaisista haaveistamme oli toteutumassa ja tämä kaikki tapahtui parin viikon sisällä, suunnittelemamme vuoden sijaan. Kaiken paperisodan jälkeen kauppapäivä varmistui. Ystävänpäivänä 14.2. Vauvamme kuoli kaksi päivää aiemmin, olimme siis vielä kauppapäivää edeltävänä päivänä sairaalassa. Emme kuitenkaan voineet, emmekä tietenkään edes halunneet perua kauppoja. Mieheni lähti siis isäpuoleni kanssa kirjoittamaan paperit. Kaiken kurjuuden keskellä olimme siis virallisesti talonomistajia. Ja vaikka yksi unelma oli juuri romutettu, toinen toteutui samaan aikaan. Huomenna meillä on yhteisen omakotitalon avaimet kädessämme ja aloitamme pienen remontin. Huhti-toukokuun vaihteessa pääsemme vihdoin ihan ikiomaan kotiimme.

Miksi lähdit luotamme? Kysymys, johon emme koskaan saa vastausta

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Mun oli tällä kertaa ihan oikeasti aikomus kirjoittaa ihan jostakin muusta. Ostamastamme talosta ja ensi viikolla alkavasta remontista. Siitä, että ei meidän elämä ihan joka päivä tai ainakaan ihan joka hetki, ole ihan pelkkää paskaa. Siitä, että pystyn iloitsemaan lapsista ja heidän ilosta. Siitä, että pystyn välillä nauramaankin, vaikka se samalla vähän sattuukin. Mutta tunne ei anna periksi. Ei anna mun kirjoittaa ilosta, vaikka kuinka haluaisinkin. Ehkä yritän taas seuraavalla kerralla.


Tällä viikolla oli paluu äitiyspolille. Niistä samoista Helvetin porteista, joista kerran menin sisälle ja poistuin tuhansina palasina ulos. Jälkitarkastus. Tätä oli odotettu. Peläten, mutta ehkä tämä antaisi meille ne viimeiset vastaukset, joita odotimme. Monta kertaa mietittyäni, en enää edes tiennyt, minkä vastauksen olisin halunnut kuulla. Olin mielessäni laittanut syitä järjestykseen. Mikä olisi helpoin kuulla, mikä olisi helpoin hyväksyä. Silti mikään syy ei olisi hyväksyttävä. Hetken ajattelin, että jos Aino olisi ollut vakavasti sairas, hyväksyisinkö hänen menetyksen paremmin, jos se olisi ollut väistämättä edessä. Toinen ajatukseni kuitenkin oli, olisiko se periytyvää, voisiko se tapahtua uudelleen?

Ainut asia, jota en tahtonut kuulla, olisi se, että kaatumisellani olisi ollut jotakin tekemistä sen kanssa. Luoja älä anna lääkärin lausua niitä sanoja. Vauvamme oli täysin terve, hänessä ei ollut niin minkäänlaista virhettä. Hän oli täydellinen. Mutta miksi täysin terve, kaikinpuolin niin virheetön pieni vauva viedään meiltä pois? Siihen emme saa vastauksia ikinä. Kaatuminen olisi sopinut kuvaan, mutta lääkärin sanojen mukaan isku olisi tarvinnut kohdistua suoraan vatsan alueelle ja olla muutenkin kovempi, kuin pelkkä pieni pyllähdys. Puolet näistä tapahtuu ilman mitään syytä, ilman mitään osumaa mihinkään. Osittain sanojen helinää minulle. Kuulin vain ”kaatuminen sopisi ajallisesti kuvaan.” En halunnut kuulla sitä. 

Me teimme silloin kaikkemme. Riensimme polille ultraan, sydän- ja supistuskäyrille. Kaikki oli kunnossa. Kaikki oli kuten pitikin. Ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan. Tiedän, etten voi syyttää itseäni. Tottakai järkenikin sen minulle sanoo. Mutta en minä tätä halunnut kuulla. Jäljelle jäi yhä vain pelkkiä kysymyksiä. Kysymyksiä, joihin kukaan ei vastaa. Hän on vain poissa ja meidän pitäisi hyväksyä se, ilman selityksiä. Kaunis, pieni, terve tyttöni. Kuinka ikävöinkään sinua.

Mikä pitää minut vielä kiinni elämässä?

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Viime viikkoina olen uinut todella syvissä vesissä, antanut tunteiden viedä välillä pohjamutiin asti. Olen kyseenalaistanut, miksi minun pitäisi jaksaa elää tätä elämää. Miten kukaan jaksaa nousta pinnalle tämän kokemuksen jälkeen? Olen itkenyt ja huutanut, raivonnut. Olen tuijottanut tunteja tyhjää pistettä ja vain miettinyt, miksi. Riskit, etten pääse tämän surun yli ja jään pohjalle, ovat suuret. Olen aikoinaan vuosien ajan sairastanut masennusta ja kärsinyt nuorempana itsetuhoisuudesta. Se suurentaa mahdollisuutta ajautua samaan lohduttomaan kierteeseen.


Neuvolasta ehdotettiin käyntejä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Otin tarjouksen vastaan. Ensiajatukseni oli hieman negatiivinen, miten joku, joka ei ole kokenut samaa, voisi auttaa minua? Nyt kahta käyntiä rikkaampana ajatukseni on toinen. Ei hän ymmärräkään, miltä minusta tuntuu, mutta ei hänen tarvitsekaan. Hänen tehtävänsä on kuunnella ja vatvoa, vatvoa niin kauan, että asia muuttuisi arkisemmaksi ja siitä olisi helpompi puhua. Hänen tehtävänsä on saada minut uskomaan, että joskus voisin olla onnellinen, vaikka olisinkin samaan aikaan surullinen. Hänen tehtävänsä on tietysti myös huomata, jos en pääsekään takaisin pintaan. 



Olen tietysti päästänyt välillä päähäni ajatuksia, tämä kaikki tuska olisi helpompaa,
 jos ei vain tarvitsisi kestää, 
jos minua ei olisi. 
Kaikki tuska olisi helpompaa, jos menehtynyt olisinkin minä, eikä vauvamme. 


En kuitenkaan ole ajatellut sitä itsetuhoisesti. En pelkää tekeväni itselleni mitään. Minun on silti oltava äiti. Olen edelleen täällä, koska lapseni tarvitsevat äitiä. He pitävät minut kiinni elämässä. Koen myös edelleen olevani tärkeä ja rakastettu. Miten mieheni pärjäisi, jos hän joutuisi luopumaan myös minusta. Hän kokisi varmasti pohjatonta surua myös minun menettämisestä.

Viime viikkojen suru ja kipu ovat avanneet myös omat silmäni. Oman lapsen menettäminen on maailman kamalin asia. En keksi yhtään kipeämpää asiaa. Olen miettinyt omaa historiaani. Tältäkö minun äidistäni on joskus tuntunut? Joutuessaan pelkäämään minun menettämistä. Pelkäämään jokaista puhelinsoittoa, olenko tehnyt itselleni jotakin viimeisen kerran. Näiden viikkojen aikana olen katunut sitä aiheutettua pelkoa. En ikinä voisi tehdä sitä, en ikinä halua, että äitini kokisi sitä saman. Tarvitsen heitä kaikkia päästäkseni pintaan, en tahdo hukkua.

Ikuisesti äiti, joka menetti vauvansa

maanantai 16. maaliskuuta 2020

© Ville Stenros

Äitiys on kaunein ja paras asia koko maailmassa. Sen tahtoo jakaa kaikille. Koko raskauden vain odotat tulevasi äidiksi. Odotat sitä pientä, joka kutsuu sinua äidiksi, koko lopun elämääsi. ”Pieni terve lapsemme on syntynyt, äiti ja isä voivat hyvin”, kerrotte kaikille. Se ilo ja onni jaetaan joka puolelle, sukulaisille, ystäville ja tuntemattomillekin. Haluat kertoa kaikille, kuinka juuri sinun rakas lapsesi oppii kääntymään, maistaa ensimmäisen kerran porkkanaa, alkaa konttaamaan, nousee seisomaan. Nautit täysillä äitiydestä. Ja minä nautin myös. Äitiys on vain parasta.

Olen edelleen äiti. Kahden ihanan pienen leikki-ikäisen lapsen äiti. Ja sitten olen, yhden lapsen menettänyt äiti. Se tuntuu raskaalta, puristaa rinnassa niin kovasti. Se on niin lopullista. Tulen aina olemaan myös se äiti, joka koki menetyksen. Kun joku kokee tämän saman kamalan kohtalon, jolle ei löydy sanoja, minun läheisilläni on aina se tytär, sisko, serkku, ystävä, työkaveri, joka koki saman. En halunnut olla se. Ei kukaan halua olla juuri se äiti. Mutta siitä ei pääse koskaan. Se ei vähennä sitä, kuinka paljon rakastin pientä tytärtämme jo valmiiksi, vaikka en häneen päässytkään tutustumaan yhdeksää kuukautta kauempaa. Mutta se tuntuu silti sanoinkuvaamattoman pahalta, koska se ei muutu ikinä miksikään. Olisin tahtonut olla vain kolmen lapsen äiti. Mutta en voi sanoa niin ihmisille selittämättä. Ja juuri sitä selittämistä pelkäänkin. Ihmisiltä tulee aina jatkokysymys.

Minkä ikäisiä he ovat? 
Kuinka paljon heillä on ikäeroa?” Silloin on selitettävä. 
Yksi on sen ikäinen, toinen sen ikäinen 
ja kolmas olisi sen ikäinen.


Eivät ihmiset pahaa tarkoita, mutta eivät he voikaan tietää. Olen asiakaspalveluammatissa ja jokainen asiakas näki tilanteeni, kun jäin pois. Jokainen odottaa, että palaan töihin kolmen lapsen onnellisena äitinä. Se tekee töihin palaamisesta entistä raskaampaa. Osalle asiakkaista onkin jo kerrottu, tietysti he ovat uteliaita, joko synnytin, tuliko tyttö vai poika ja kuinka meillä on mennyt. Joku on kuitenkin saattanut käydä välillä muualla tai odottanut paluutani, istahtaa penkkiin ja sanoo ”Onneksi olkoon!” Ja silloin minä romahdan. Romahdan ihan varmasti, vaikka kuinka kävisin läpi tätä asiaa itseni, mieheni tai ammattiauttajan kanssa. Silloin minusta tulee myös heidän silmissään ”se kampaaja, joka menetti vauvansa.”



Menetyksen miljoonat tunteet

perjantai 13. maaliskuuta 2020


Haen postia, tien päässä joku asukas on juuri saanut vauvan. Hän kävelee vaunujen kanssa tien päähän ja takaisin, kohdallani kuulen pienen vauvan pientä itkua. Minun pitäisi juuri nyt tehdä samaa. Meidän vauvan pitäisi olla kuukauden ikäinen. Mutta ei ole. Tai on, mutta hän ei ole täällä. Ei ole minun työntämissä vaunuissa. Vaunuissa, jotka olimme hänelle huolella valinneet, niissä, jotka ovat nyt äitini varastossa, käyttämättöminä. Olen surullinen, ei, vaan vihainen tai ei, olen tuskissani. Ei ole hänen syynsä, että hän sai pienen vauvan elävänä syliinsä ja minä en. En ole vihainen toisen onnesta, olen tuskissani, koska en itse päässyt tuntemaan samaa maailman suurinta onnea, tunnen pohjatonta surua. Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tuskaa, joka repii minua sisältä palasiksi.

Olen ollut iloinen persoona aina, viha ja kiukku eivät sovi minulle. Kaverini ovat aiemmin nauraneet minulle, kun olen yrittänyt olla vihainen. ”Ei tuo sovi sulle, lopeta”, he ovat sanoneet. Ja minua on alkanut naurattamaan, olen jopa itse samaa mieltä, viha ei sovi minulle. Nyt olen toista mieltä. Olen vihainen, eikä minua edes naurata. En usko, että kukaan sanoisi mulle tällä hetkellä ”lopeta, tuo ei sovi sulle.” Ei se sovi edelleenkään, mutta sitä minä olen. En edes tiennyt voivani tuntea näin. Enkä edes tiedä kenelle olisin vihainen. Ei tämä ole kenenkään syy. Suututtaa, kun lapset eivät keskity ruokailuun tai he pinkovat ovesta ulos katsomatta ympärilleen. Suututtaa, kun mies plärää samoja uutisia tai avaa kännykkäpelin. Mä olen tässä täynnä tuskaa ja kyyneliä, kato mua ja lohduta mua! Mutta eihän se sitä näe, kun yritän salaa itkeä tyynyni sisälle ja tukahduttaa ajatuksiani. Suututtaa, etten ole yhtä hyvä äiti, kun olin vielä vähän yli kuukausi sitten.

”Äiti, miksi sä et hymyile? Äiti, miksi sä itket? Äiti, ootko sä surullinen, kun meidän vauva kuoli? Äiti, miksi meidän vauva kuoli?” ”En tiedä, siksi, olen, en tiedä.” Mä olen maailman paskin äiti. Ja surullinen. Ja vihainen. En meinannut päästä tänä aamuna sängystä ylös. Mun tunteet painaa miljoona kiloa, koko tämä paino mun harteilla painaa miljoona kiloa. Mun vartalo, jossa yhä roikkuu suurin osa raskauskiloista, joista en päässytkään heti eroon imettämällä mun pientä vauvaa, painaa miljoona kiloa.

”Sun on pakko nousta, et sä voi jäädä tänne sänkyyn koko päiväksi. Lapset odottaa, että sä nouset.” Tuntuu samalla paskalta, kun toinen painostaa, mutta samalla hyvältä, että se tekee sen. Nousen kiukun voimalla ylös. Pesen hampaat niin lujaa, että ikenistä tulee verta. Vedän syvään henkeä. Ehkä mä selviän. Poikani leikkii hautajaisista jääneen muistopöydän luona ja kaataa valokuvan, joka tiputtaa kaikki esineet lattialle ja papilta saatu lasinen enkeli hajoaa. Itken, juoksen makuuhuoneeseen, kiljun ja huudan. Suututtaa, harmittaa, sattuu, turruttaa, itkettää, vihastuttaa. Illalla lapset nukkuvat tyytyväisinä pusujen ja halien jälkeen. Selvisin sittenkin taas yhdestä päivästä.

VAUVAMME VIIMEINEN MATKA

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Perjantai. Hautajaisaamu. Raotan silmäluomia. Sälekaihtimien välistä näen auringon säteet. Suljen silmät uudelleen. Miksi tämä päivä tuli? Päivä, jota odotin tulevaksi, mutta pelkäsin sen tulevan. Herätyskello ei soi vielä aikoihin. Toivon nukahtavani uudelleen, herääväni vasta illalla, mutta en nukahda. Mies on myös hereillä, liimaudun häneen. Aamu vain vilisee silmissä. Toivon, että päivä on nopeasti ohi ja samalla toivon, ettei se edes alkaisi. Toisaalta toivon näkeväni Ainon vielä viimeisen kerran.

Keitän kahvia, laitan lastenohjelmat pyörimään, pesen hampaat ja kiharran tukkaani. Teen kaikkea, turhaa ja ylimääräistä. Kello menee hurjaa vauhtia eteenpäin. Anoppi ja mieheni sisko saapuvat. Kohta saapuu muitakin sukulaisia. Äiti tulee laittamaan paikat vielä kuntoon, jotta meidän ei tarvitse. Mummi tuo kahvitarjoilut. Kaikki on sujunut kuin itsestään. Ei ole tarvinnut huolehtia lähes mistään. En halua lähteä, mutta on pakko. Otan vielä mukaani lasten tekemät piirrustukset ja kuvan minusta ja miehestä, jotka laitamme Ainon mukaan arkkuun. On lähdettävä.

Saavumme kappelille, jossa siunaustilaisuus pidetään. Tahdon pois. Tiedän, että tämä päivä on käytävä läpi, mutta tämä on niin lopullista, tämän jälkeen ei ole enää mitään. Jää vain ikävä ja suru. Ja se suru ei pääty. Ja se tuntuu niin pahalta. Hautaustoimiston työntekijä on paikalla ja tulee meitä heti vastaan. Hän antaa minulle villasukat, jotka on laitettu sairaalassa Ainon jalkaan. Nyt hänellä on mummin tekemät villasukat jalassaan. Työntekijä kehottaa, ettemme enää katsoisi vauvaamme. Aika on tehnyt jo tehtävänsä. Jäisi kauniimpi muisto tyttärestämme. Luotamme hänen sanaansa. On parempi niin. Hän laittaa vielä piirrustukset ja valokuvan arkkuun. Kantaako isä arkun? Mieheni on aiemmin sanonut, ettei varmaankaan usko pystyvänsä kantamaan, mutta sanoo kuitenkin heti tekevänsä sen. Olen niin ylpeä, että hän pystyy sen tekemään. 

Mieheni tulee viereisestä huoneesta kantaen pientä vauvaamme arkussa. Tuntuu kuin jalat lähtisivät altani. Tämä on vain niin väärin. Minkä takia näin tapahtuu. En pysty hengittämään, mutta silti on pakko. Ei tämä voi olla totta. Kellot soivat ja me istumme odottamaan tilaisuuden alkamista. Arkussa on minun lapseni, minun pieni vauvani. Alkusoitto alkaa, tunnen edelleen tukehtuvani. Puristan miehen kättä. Tunnen välillä äitini silityksen selässä. En voi lakata ajattelemasta, miksi tämä kaikki tapahtuu. Onko tämä ihan oikeasti totta. Miksi. Ei maailma voi olla näin julma, mutta se on. Viisivuotias, pikkusiskoaan niin kovasti odottanut tyttöni istuu vieressäni, halaa minua lähes koko tilaisuuden ajan, on ihan hiljaa.

Mies kantaa arkun kärryihin ja lähdemme yhtenä surullisena joukkona kävelemään kohti valitsemaamme hautapaikkaa. Miksi olemme joutuneet valitsemaan lapsellemme hautapaikan? Ei kenenkään kuulu joutua tekemään sellaista. Katson kun pieni arkku lasketaan maahan. Eikö tämä tuska lopu koskaan? Ei, se ei lopu. Laulamme vielä yhden virren haudalla. Keskityn hengittämään. Tämä on raskasta. Tahdon vain huutaa. Sattuu niin paljon. Sattuu ihan helvetin paljon. En selviä tästä.

© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros

Hyvää matkaa rakas Aino ♥



Ystävä tai sukulainen, ethän jätä minua yksin

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Kolme viikkoa ilman sinua. Kaksi päivää aikaa hautajaisiisi. Olen palasina. Päivät kuluvat aaltoillen. Pari päivää tuntui vähän helpommalta, mutta mitä lähemmäksi tullaan perjantaita, sitä pahemmaksi olo muuttuu. Näen sinut jälleen. Mutta vain pienen hetken ja sen jälkeen joudun päästämään sinusta taas ja lopullisesti. Olet silti sydämessäni ja muistoissani, aina. Tällä hetkellä se ei tunnu silti riittävältä, tai tuskin koskaan. En ikinä saanut pitää sinua riittävän pitkän aikaa. Sinut vietiin meiltä. 

Lääkäri, pappi, terveydenhoitaja, kaikki, ovat varmistelleet meiltä, että onhan meillä tarpeeksi tukijoita lähipiirissä. Ja meillä on. Tilanne on monelle vaikea. Kukaan ei tiedä, mitä pitäisi sanoa, sanoisiko mitään, koska aina tuntuu, että sanoo jotakin väärin. Jokainen tietää, että mikään sana tai teko ei lohduta, mutta älä silti luovuta. Jokainen viesti, kortti, sana, ja teko, on parempi, kuin katoaminen tai hiljaisuus. 


Meitä on varoitettu, että vielä tulee se päivä, kun joku tuttu kääntää päänsä kaupassa meidät huomattuaan, koska ei vain osaa sanoa mitään. Ymmärrän kyllä senkin. Sillä tällä hetkellä se olen minä itse, joka tekee niin. En tee niin sukulaisille tai ystäville, mutta ns moitutuille, joiden kanssa normaalisti jäisin juttelemaan tai esimerkiksi asiakkailleni. Pelkään, että asia ei ole kantautunut jonkun korviin, että joku onnittelee meitä. Joudun selittelemään. Alan itkemään. Ja sitten ollaan vaivaantuneita kaikki. Töistä laitettiin jo viestiä, mitä tahdon asiakkailleni kerrottavan. Mitä useampi tietää, sitä helpompi minun on joskus palata töihin, eikä heille tietenkään voi valehdellakaan. Mutta pelkään silti töihin paluuta.

Meidän lähipiiri on ollut hyvin avoin meidän kanssamme. Vaikka he varmasti pelkäävät kysyä, mutta kysyvät silti. Ja se on paljon parempi kuin hiljaisuus. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeampi on asia ottaa esille. Mun päivä alkaa sillä, että vastaan äitini viestiin, kuinka yö meni ja illalla, jos emme ole päivällä nähneet, kuinka päivä on mennyt. Sisko muistuttaa, että hänelle voi aina puhua, vaikkei hän osaisikaan lohduttaa. Kummitätini lähettää joka päivä voimia uuteen päivään. Serkkuni lähettää tsemppilauseita. Mummini soittelee kuulumisia. Moni ystävä kysyy haluaisinko seuraa tai voisiko hyväksemme tehdä jotakin. Me olemme onnekkaita. Joten ystävä tai sukulainen, älä jätä surevaa yksin. Hän tarvitsee sinua. Vastaa mielummin vaikeisiin kysymyksiin, kun odottaa hiljaisuuden rikkoutumista.
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|