Kun kokki ja kampaaja ostivat omakotitalon

Sulakkeen vaihto, patolevytys, kiukaan vastusten vaihto, sadevesiputket..

Hirveän tuttuja sanoja, joskus ehkä kuullut, mutta muuten ei kauheasti mitään käryä. Helmikuussa ostimme omakotitalon. Tiedossa oli heti, että vähän remonttiakin pitäisi tehdä. Yksityisnäytölle rehasimme isäpuoleni mukaan, joka teki karkean arvion, mitä mihinkin tarvisi tehdä ja mitä se suurinpiirtein maksaisi. Tämän arvion perusteella haimme talolainan lisäksi remonttilainaa. Meillä kummallakaan, mulla, eikä miehellä ole ihan hirveän pitkää historiaa remontoinnista. Itse olen saattanut joskus maalitelaa pitää kädessä ja muutama vuosi sitten taisin repiä tapetteja. Nämä olivat muistoissani osiossa hirvittävän mukavaa puuhaa.

Meitä molempia vähän jännitti omakotitaloasuminen. Tähän mennessä oli ollut helppo soittaa vuokranantajalle, jos jossakin jotakin tarvittiin. Nyt oltaisiin vähän oman onnemme nojassa. Remontti kyllä sujui hyvin. Toki olimme palkanneet isäpuoleni, rakennusalan ammattilaisen, tekemään sellaiset hommat, joita ei ihan kokin- tai kampaajan koulutuksella uskalla lähteä kokeilemaan. Lisäksi meillä oli paljon innokkaita tapetinrepijöitä ja sudin heiluttajia lähipiirissä. Siitä heillekkin suuret kiitokset. Ja kyllähän se maalaaminen näin kampaajaltakin sujui. Toki mielikuva siitä oli toinen. Muistelin, että maalaaminen on ratkiriemukasta puuhaa. Kuitenkin keittiön kattoa maalatessa, kädet ylhäällä ja niskat edellisen päivän maalauksesta jumissa, mietin, että kylläpä tämä vasta harvinaista paskaa puuhaa onkin. Mutta tulipahan maalattua.

Mutta sitten patolevytys ja sadevesiputkien kaivaminen. Jos katon maalaaminen oli paskaa, niin empä tiedä, mitä se kaivuuhomma oli. Mutta mielummin olisin maalannut koko talon katon, kun kaivanut lapiolla savimaata. No todellisuudessa taisin itse tehdä siitä murto-osan.. Mies ystävänsä kanssa, luojan kiitos, tekivät siitä urakasta suurimman osan. Rahallisesti tähän kaivuuseen oli varattu huomattavasti isompi summa, mitä siihen todellisuudessa meni. Koska siis, isäpuoleni oli laskenut sen varaan, että ensimmäisen seinustan jälkeen heitämme lapiot menemään ja palkkaamme ammattilaiset hoitamaan homman loppuun. Mutta hammasta purren ja muutaman oluen jälkeen, homma vedettiin kunnialla loppuun.

Ja ammattilaisen arvion ansiosta budjetti piti oikein hyvin, kattoipa se muutaman Ikea-reissunkin. Jos kuitenkin totta puhutaan, niin ei me ihan oman onnemme nojassa tässä olla. Meillä on lähipiirissä rautaisia ammattilaisia, joille voi hädän hetkellä soittaa. Meiltä löytyy rakennusmiestä ja sähkömiestä. Luottoputkimieskin löytyi, vaikkei ihan perhepiiristä. Viimeisimpänä meiltä jysähtikin yksi pääsulakkeista viime viikolla. Ja kun sulakkeen vaihdon jälkeen, jonka muuten minä tein, ei lämmityspömpeli, mikä lie, näyttänyt elonmerkkejä, soitinkin vuoronperään jokaiselle näistä ammattilaisista. Ja parissa päivässä meillä olikin taas lämmin koti.

Annoinko menneisyydelle liikaa valtaa?

Useamman viikon kestäneen hyvän jakson jälkeen olin saanut ajan psykiatrian ylilääkärille. Tällä käynnillä oli tarkoitus kartoittaa hieman hoidontarvetta ja sitä, mihin asioihin olisi tärkeää paneutua paremmin. Kesäkuun,  hieman huonomman jakson jälkeen silloinen terapeuttini oli huolissaan, mihin suuntaan vointini lähtisi, kun hän jäisi neljäksi viikoksi kesälomalle. Tästä syystä siis päädyimme yhdessä siihen tulokseen, että jatkan muualla, jotta en jäisi yksin olojeni kanssa. Tuolloin kesän korvilla olin ottanut suureksi murheekseni oikeastaan kaiken, mitä olin koskaan kokenut. Yksinäisyyksissäni kelailin mielessäni kaikkia niitä ikäviä tunteita ja asioita, jotka alkoivat ehkä noin 13-vuotta täytettyäni.

Ylilääkärin tapaamisella, takana oli jo muutama tasaisempi viikko. En ollut enää edes itse kovin huolissani itsestäni, vaikka lääkärin saamat esitiedot ehkä viestittivät muuta. Suurimpana murheena lääkärillä tuntui olevan syömishäiriötaustani ja tottakai, se tulisi ottaa vakavasti. Kuka sitä koskaan tietää, milloin asiat sen suhteen lähtisivät taas lapasesta. Se on aina ollut pakokeinoni, enkä usko, että se koskaan täysin poistuukaan. Siitä joko pääsee eroon kokonaan, tai se roikkuu koko loppuelämän jollakin tavalla mukana. Omalla kohdallani veikkaan jälkimmäistä. Noin kahdentoista vuoden ajan epänormaali syömiskäyttäytyminen on aina välillä nostanut päätään. Eikä sen tarvitse olla iso asia, joka saa synkät ajatukset pintaan. Erimielisyydet kenen tahansa kanssa tai ihan vaan huono päivä katsoa peiliin. Kyllä minä saan vaikka mistä revittyä sen ajatuksen, että tänään ei kannata syödä. 

Kun taas tänään mietin ajatuksiani, mitä ne olivat vielä vähän yli kuukausi sitten, ajattelen, että ehkä annoin taas hetkellisen pahanmielen viedä minut hieman liian syvälle. Kuinka helppoa se onkaan, saada itselle vielä ihan pikkuriikkisen verran pahempi olo, palaamalla menneeseen. Mutta ihmismieli on erikoinen. Tai ainakin minun mieli. Minun mieleni haluaa vaipua vielä hieman syvemmälle, kunnes se on jo melkein uppoamassa. 

Päädyimme arviointikäynteihin. Ensimmäisen käynnin jälkeen oloni oli hyvä. Huomasin useamman kerran hymyilleeni sillä käynnillä, suurimmaksi osaksi siksi, että tajusin itseäni kuunnellessa, ettei elämäni kuulostanutkaan ihan täysin surkealta. Siinä missä mä olin ahdistuksissani jo kuvitellut kärsiväni jonkinnäköisestä persoonallisuushäiriöstä, hoitaja saikin mut melko vakuuttuneeksi, että taidankin olla vain hieman erityisherkkä. Mua melkein nauratti mun oma diagnoosi. Verrattuna muutamaan kuukauteen takaperin, mulla olikin yhtäkkiä tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita, jotka olin lisäksi päättänyt toteuttaa. Ehkä mä en edes tarvitsisi mitään vuosien kestävää hoitosuhdetta, mutta senhän vain aika näyttäisi. Mutta ensimmäisenä, mun kai pitäisi päästää menneisyyden haamuista irti, edes suurimmaksi osaksi.

IRTISANOIN ITSENI VAKITUISESTA TYÖSUHTEESTA

Meillä on edessä hyvin erilainen syksy, jollaista ei kukaan meistä osannut vielä muutama viikko sitten edes odottaa. Reilu pari viikkoa sitten kävin entisen työkaverini penkissä värjäyttämässä tukkaani, ensi kertaa sitten yli vuoteen. En silloin osannut edes aavistaa, että hetken kuluttua tekisin siellä samaisessa paikassa itse töitä. Olen viime aikoina alkanut henkisesti valmistautumaan työelämään paluuseen. Kuitenkin takaraivossa on koko ajan kytenyt jotakin. Ajatus siitä, mitä sitä elämässään haluaisi tehdä. Punnitsin eri vaihtoehtoja. Kokonaan alan vaihtokin kävi mielessä. Se tyssäsi kuitenkin hyvin nopeasti, mitä muuta sitä muka kiinnostaisi tehdä, kun väkertää hiuksia? Ei niin mitään. Välillä yritin miettiä eri aloja pelkästään palkan kautta. Kai sitä nyt hyvän rahan eteen tekisi melkein mitä vain. Mietin ahtaajaksi ryhtymistä, vaikka todellisuudessa en edes tiennyt, mitä sellainen henkilö tekee. 

Viimeiset viikot ja varsinkin viimepäivät olen kerännyt rohkeutta. Päätösten tekeminen ylipäätään on mulle hirveän rankkaa. Tarvitsen ihan hirveästi tsemppaamista ja rohkaisua, jotta pääsen siihen pisteeseen, että olen valmis tekemään päätöksen. Vielä 26-vuotiaana en osaa vastata miehelleni, kun hän yhtäkkiä kysyy kaupan kylmähyllyllä, ”syödäänkö kanaa vai jauhelihaa?” ”Öööö emmä tiedä, päätä sä.” ”Ei kun sano nyt vaan, kumpaa sun tekee mieli.” Ja mun päässä alkaa käymään kauhea sota, 

”mmm kanaa vai jauhelihaa, en pysty päättämään. Kumpaa tekee mieli, molempia, mutta ei kumpaakaan. Tulipas puskista tuo kysymys. Ei nyt ei kyllä pysty. Kanaa. Ei kun ei sittenkään. Emmä vaan tiedä!!”

Ja sitten mun miehellä palaa käpy, kun nainen ei osaa vastata noin helppoon ja hölmöön kysymykseen, vaan menee ihan lukkoon asiasta, jonka lapsikin pystyisi päättämään muutamassa sekunnissa. Ja sitten kärryissä on paketti jauhelihaa. Ja sitten syödään jauhelihaa, vaikka mä olisin kyllä ehkä halunnut kanaa..

Mutta takaisin asiaan. Pohdiskelin, keskustelin ja laskeskelin. Työpaikaltani on viime kuukausina lähtenyt porukkaa. Osa vaihtanut kokonaan alaa, osa jatkanut alalla, mutta halunnut ottaa uuden askeleen työrintamalla. Tässä on mun tilaisuus! Jos en lähde nyt, en varmaan lähde koskaan. Meiltäkin on porukka lähtenyt aina pieninä porukoina, kun yksi lähtee, on parin muunkin helppo lähteä siinä samassa rytäkässä. Ja mitä mä edellisessäkin tekstissä pohdin, elämässä ei vain pääse eteenpäin, jos ei uskalla edes kokeilla uusia juttuja. Niinpä mä tein sen päätöksen, monen tyypin tsemppaamisen ja perseelle potkimisen avustuksella, mutta tein kuitenkin ja irtisanoin itseni! Ja nyt mä pääsen työskentelemään vanhan ystävän kanssa, jonka kanssa työskentely oli aina vähintäänkin ihan superhauskaa! Mä luotan omaan osaamiseeni ja uskon ja toivon, että kaikki lähtee sujumaan hyvin. Ja jos ei, niin sitten keksitään jotakin muuta. Mutta yritetään nyt ainakin!

VIHDOIN VALOA TUNNELIN PÄÄSSÄ

Viimeinen puolivuotta on ollut rankkaa ja opettavaista aikaa. Löysin itsestäni uusia asioita, tunsin tunteita, joita en tiennyt olevan olemassa ja kaivelin vanhoja tunteita, jotka luulin jo haudanneeni. Sain tuntea, kuinka nopeasti voi mielettömän suuri onni, vaihtua pohjattomaan suruun. Niin pohjattomaan, että sitä hetkellisesti luulee uppoavansa lopullisesti. Niin tuskalliseen, että alkaa jo uskoa, ettei tästä ole poispääsyä. En helmikuussa, en huhtikuussa, enkä vielä edes kesäkuussa uskonut kirjoittavani tätä tekstiä, jota nyt kirjoitan. Ensimmäiset kuukaudet olivat musertavia, sen jälkeiset kuukaudet vaihtelivat raadollisesta tuskasta, jonkinlaiseen siedettävään oloon. Kesäkuussa tipahdin kolmeksi viikoksi taas syvempään kuoppaan, jonka jälkeen alkoi hetken, hieman tasaisempi ajanjakso.

Juhannuksen aikoihin kirjoitettiin mulle pisin sairasloma, jota koskaan on kirjoitettu. Kaksi kuukautta. Silloin töihinpaluu tuntui mahdottomalta ajatukselta. Olo oli niin vahva, että mietin, pystynkö enää koskaan palaamaan. Aikaa oli kulunut yli neljä kuukautta ja koin suurta ahdistusta, että nyt pitäisi jo pystyä palaamaan. Käskettiin olla murehtimatta. Kyllä sen aika vielä tulisi. Ja kun se tulisi, sen kyllä tietäisi. En uskonut sen tulevan. Mutta se tuli.

Sairaslomaa on vielä kuukausi jäljellä, mutta tunnen vihdoin vahvistuneeni. Näiden kuukausien aikana on ollut aikaa miettiä asioita, paljon. En koe asioita enää itsestäänselvyytenä. Tiedän, että mitä vain voi tapahtua. Asioita, joita ei haluaisi, mutta kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Joihinkin kuitenkin voi. Edelleen tulevaisuus pelottaa ihan mielettömästi, mutta en voi jäädä kotiin pelkäämään, josko jotakin pahaa tapahtuisi. Myös hyvää voi tapahtua, mutta ei se tapahdu, jollei sille anna mahdollisuutta. Olen uskaltanut vihdoin alkaa tekemään tulevaisuuden suunnitelmia. Vaikka viime kerralla suunnitellessani, kaikki romuttui hetkessä. Vielä kuukausi sitten ajattelin, jos ei ole suunnitelmia, ei mikään voi särkyä. Mutta eipä ne voi myöskään toteutua, jos niitä ei ole. Tiedän kuitenkin nyt, aina ei haaveet toteudu, aina ei suunnitelmat mene kuten toivoisi, mutta niillä on parempi mahdollisuus toteutua, jos antaa mahdollisuuden. 

Vauvan kuolema ei pyyhkiydy elämästä koskaan, eikä sen kuulukkaan. Jotenkin sille on vain löydettävä oma tila, ei liian iso, ei liian pieni ja antaa sen olla mukana. Pelko tulee aina olemaan osana meitä. Tapahtuuko se uudelleen, vaikka mahdollisuus siihen on lähes mitätön. Pelon kanssa on opittava elämään, mutta sille ei saa antaa liian suurta roolia. Lapsen menetystä ei tarvitse hyväksyä, sillä se ei ole hyväksyttävää, sanoi minulle eräs nainen. Mutta se on hyväksyttävä, että elämä jatkuu, joka tapauksessa.

Olin rikki, kunnes sinä korjasit minut

Kaksi vuotta sitten, et varmasti tiennyt, kuinka suuren kasan ongelmia otit itsellesi kannettavaksi, kun tietämättömänä tinderissä pyyhkäisit minut oikealle. Kyllä, snapchat antoi mulle taas muiston kaksi vuotta sitten tapahtuneeseen iltaan, jonka jälkeen kaikki muuttui. Olen tänään mielessäni palannut meidän ensimmäisiin iltoihin, ne muuttivat elämäni suunnan. Kaksi vuotta sitten olin kahden pienen lapsen äiti, eronnut, jonka vuoksi jouduin viettämään joka toisen viikonlopun yksin. Tukahdutin yksinäisyyttä ja inhoa itseäni kohtaan tanssimalla aamuun asti, jotta voisin seuraavana päivänä maata sängyssä ahdistuneena. Mulla oli paljon ystäviä, en siis oikeasti ollut yksin. Mutta kun sunnuntaiaamuna avasin silmäni pitkäksi venyneen yön jälkeen, tunsin olevani todella yksin. 

Kunnes tuli se sunnuntaiaamu kaksi vuotta sitten, jolloin en ollutkaan yksin. Oli mielettömän kuuma aamu. Vai oliko edes aamu? Olimmeko edes nukkuneet yhtään? Mun jääkaappi oli tyhjä, kuten se silloin aina oli, kun lapset eivät olleet kotona. Asuit melkein naapurissa ja lähdimme luoksesi tekemään aamupalaa. Ei kukaan ollut tarjoutunut tekemään mulle aamiaista aikoihin. Sunkin luona oli ihan hiton kuuma. Silti me nyhjättiin koko ajan toisissamme kiinni, iho ihan kuumuudesta tahmeana. Kunnes oli mun aika poistua, oltiin sovittu serkun kanssa rantapäivästä. Pyysit mun numeroa. Ja mä mietin ihan, että oikeestikko vai? Sulla olis nyt mahdollisuus päästä musta eroon, mut sä haluat ottaa muhun yhteyttä. Ja mä annoin mun numeron. Ja sä vielä otit muhun yhteyttä, oikeesti.

Seuraavien kuukausien aikana mulla oli hymy korvissa, koko ajan. Mutta samaan aikaan sulle selvisi, että mä en oikeasti oo mikään pullantuoksuinen yh-mutsi, joka eron jälkeen olisi päässyt kaikista ongelmistaan eroon. Sulle selvisi ennemminkin, että mä olin itseäni rankaiseva, elämään pettynyt kasa pieniä palasia, jotka odotti kokoamista. Mä en bailannutkaan aamuun asti joka toinen viikonloppu sitä varten, että se olis ollut superhauskaa, vaan sitä varten, ettei mun tarvisi kohdata omia ajatuksiani. Sillon, kun joku heitti alkuun vitsillä, että mä oon läheisriippuvainen, joka ei uskalla olla yksin kotona, koska pelkää yksinoloa, me kaikki naurettiin. Sitten sä tajusit, ettei se ollut vitsi. Sä olisit voinut lähteä. Et olisi ollut edes ensimmäinen. Mutta sä jäit. Aloit kasaamaan mua uudelleen, ehjäksi.

Vuosi sitten, meidän ensimmäinen vuosi yhdessä tuli täyteen. Mä ajattelin, että hitto me ollaan oltu nopeita. Me asuttiin yhdessä, meidän vuokrakolmiossa, uusioperheenä. Me odotettiin meidän ensimmäisen yhteisen lapsen syntymää. Olit saanut mut nauttimaan elämästä oikeasti. Kannoit mun huolet ja murheet, kannoit lasten murheet ja vielä omasikin. Vuosi sitten, kun mä ajattelin, että ollaan koettu yhdessä tosi paljon, ja oltiinkin, mutta en mä tiennyt sillon kokemisesta mitään. Toisena vuonna me ostettiinkin jo yhteinen omakotitalo. Toisena vuonna, siinä missä mä olin ollut palasina ennen sun tapaamista, me hajottiin molemmat. Ja nyt, melkein puolenvuoden jälkeen, me kasataan tätä palapeliä yhdessä, toinen toistamme kannatellen.

LIIAN PERHEKESKEINEN?

Mulla meni viime terapiakäynnilläni sormi ihan totaalisesti suuhun. Keskustelimme asioista, joista olen nauttinut, joihin voisin alkaa keskittymään uudelleen, jotta saisin elämääni jotakin muutakin, kuin surussa rypemistä. Mietin todella pitkään ja vastasin lopuksi, ”no emmä oikeen tiiä.” Nautin perheeni ja sukulaisteni kanssa oleskelusta. Kun lapset hetken jaksavat leikkiä sovussa. Iltaisin löhötä miehen kainalossa katsoen Netflix-maratoneja. Aamulla jäädä vielä vartiksi makaamaan hänen lämmintä vartaloa vasten, ennen kahvinkeittoa. Kävellä viereiselle tielle siskon luo yllätyskahville. Pitää juorutuokioita yhden parhaan ystäväni kanssa, joka sattuu olemaan serkkuni. Soittaa äidilleni videopuheluita lasten kanssa hassuilla snapchat-filttereillä. Niistä asioista mä nautin.

Ja sitten ne omat jutut. Ööö, ei juuri tule mitään mieleen. Olen joskus nauttinut kuntosalilla käymisestä, kunnes siitä tuli pakkomielle ja ainoa ajatus oli polttaa vielä kymmenen kaloria. Olen joskus nauttinut lenkkeilystä, kunnes siinä kävi samoin, kuin kuntosalin kanssa. Mulla ei oikeastaan ole mitään omaa juttua. Tai hei, voiko siivoamisen laskea omaksi jutuksi? Siitä mä kyllä tykkään ja saan nautintoa, mutta sekin tarvii oman fiiliksen, sillä sekään ei aina nappaa. Ja sisustaminen! Se on myös jotakin, mistä tykkään. Kauniit asiat. Harmi toki, että mun äkkinäisiin sisustusideoihin tarvittaisiin rahaa vähän enemmän, kuin sitä on takataskussa. Sitten on tietysti kirjoittaminen. Mutta se vaatii myös oman aikansa. Tällä hetkellä ajatuksissa pyörii välillä miljoona eri ajatusta, jonka vuoksi kirjoittaminenkin on aika haastavaa. Mieleen tulee useampi aihe päivässä, josta tahtoisin kirjoittaa, mutta ajatus kulkee sormia nopeammin.

Mun on vaikea lähteä mihinkään tekemään mitään omia juttuja, vaikka mahdollista olisikin, mutta olen mielummin kotona. Villasukat jalassa ja ilman rintaliivejä. Julkiset paikat ja ihmispaljous lähinnä ahdistavat. Kuntosali ehkä kiinnostaisi, mutta samalla pelottaa. Mitä jos en saakkaan siitä nautintoa tai alan nauttia siitä väärällä tavalla? Entä jos en vaan saakkaan persettäni ylös ja maksan kuntosalikorttia taas vuoden verran turhaan, käymättä siellä. Missä välissä pystyn taas viettämään aikaa läheisteni kanssa, kun jatkan töissä ja sen lisäksi pitäisi olla joku oma juttu? 

Toisaalta jokin ihan oma mielenkiinnonkohde olisi kiva, mutta en tiedä mistä repiä sille aikaa tai mistä sellaisen ylipäätään löytäisi. Muutkin ihmiset käyvät töissä, leikkivät lastensa kanssa, viettävät aikaa puolisonsa kanssa ja sitten vielä harrastavat. Eikä heilläkään taida vuorokaudessa olla enempää tunteja, kuin mulla. Voiko toinen olla vaan liian kiinni perheessään, vai mikähän tässä nyt mättää? 

Surun ja masennuksen häilyvä raja

Aikaa on kulunut kohta viisi kuukautta ja olen yhä surullinen. Todella surullinen. Toisinaan olo on vain tyhjä, mitäänsanomaton. Onko se jo masentuneisuutta? Minä kun luulin tietäväni, miltä se tuntuu. Ei, tämä ei ole sitä samaa tunnetta. Viime kuukausissa on ollut paljon hyviäkin asioita. Välillä olen räjähtänyt ihan aitoon nauruun, nauttinut lapsista, miehestä, läheisistä. Välillä taas tunnen, kuinka poskilihaksia kiristää hymyily ja sisällä on pelkkää ikävää. Välillä, kuin tyhjästä, hengittäminen muuttuu raskaaksi ja keuhkot eivät ota vastaan happea niin paljon, kuin tarvisi. Olen edelleen käynyt viikoittain keskustelemassa. Muutaman kuukauden jälkeen alkoi hetken seesteisempi aika. Tuli eteen useampi hyvä viikko, mutta jostakin syystä tipahdin yhtäkkiä syvempiin vesiin.

Olen aina ollut huono käsittelemään ikäviä ja negatiivisia asioita. Tuntuu, kuin tämä suru ja tuska olisi vetänyt kaikki ikävät tunteet kymmenen vuoden takaa takaisin pintaan. Uppouduin yllättäen ajattelemaan kaikkia ikäviä asioita, joita olen muille aiheuttanut tai joita olen itse joutunut kokemaan. Jumalauta kymmenen vuoden takaa! Kuka sellaisia enää edes muistelee. Olen istunut nuoruudessani varmaankin satoja tunteja puimassa niitä hölmöjä erehdyksiä, jotka nyt vain jostakin syystä sattuu joidenkin eteen tulemaan. En siltikään muista näistä entisistä terapiaistunnoista juurikaan mitään. Toki olen varmasti 16-vuotiaana ajatellut elämästä aika paljon eri tavalla, kuin nyt, kymmenen vuotta myöhemmin.

Terapeuttini on saanut melko todellisen kuvan siitä, millainen olen. Sitä samaa kuvaa ei ole ihan kaikilla. Luulen, että moni ystävä tai kaveri, joka joutuisi kuvailemaan minua, vastaisi minun olevan huumorintajuinen, iloinen ja ehkäpä vielä sosiaalinen. Enkä väitä, etteikö näistä mikään pitäisi paikkaansa, näin varmaan kuvailisin itseäni itsekin. Mutta jos pääsee kaivautumaan minuun vähän syvemmälle, niin adjektiivit muuttuvat aika radikaalisti. Sanoisin, että epävarma, yliherkkä, vähän alistuvakin, mustasukkainen, miellyttämishaluinen, olisivat niitä sanoja, jotka ovat sitä aitoa minua. Useimmiten pysyn tasapainossa näiden kanssa, mutta kohdatessani vaikeita asioita tai tilanteita, nämä hyppäävät sieltä syvältä minusta. Ja niiden kanssa on joskus mahdotonta elää. 

Tämä tavattoman raskas, elämää muuttava kokemus toi surun mukana pintaan kaikki ne ikävät asiat elämässäni, jotka luulin jo käsitelleeni ja osittain unohtaneenkin. Tästä syystä jatkan terapiaani kohta uudessa paikassa, jotta en hukkuisi menneeseen. Suruaika ei ole vielä ohi, eikä sille voi sanellakkaan oikeaa aikaa, toinen selviää nopeammin ja toinen hitaammin. Minä, jolle kahvikupinkin tiputtaminen lattialle, tuntuu maailmanlopulta, siinä kai kestää hieman kauemmin.