NÄIN JÄRJESTÄT KORONASYNTTÄRIT

perjantai 8. tammikuuta 2021

Meille joulunaika on yhtä juhlaa. Pitkien joulupyhien lisäksi meillä on puolen kuun aikaan yhden lapsen synttärit. Ja tänä vuonna vuorossa oli 6-vuotiskekkerit. Tähän asti ollaan päästy helpolla, sillä ollaan juhlittu oikeastaan vain sukulaisten kesken. Viime vuonna meillä kävi lisäksi muutama mun ystävä, joilla on vähän saman ikäisiä lapsia, mutta varsinaisilta kaverisynttäreiltä oltiin vielä vältytty. Tykkään kyllä järjestää kaikennäköistä, mutta olen ikuinen perfektionisti, jonka kuppi menee nurin, jos kaikki lusikat eivät ole samanlaisia. Siltikin meillä on aina joku lautanen tai sokerikulho väärää sarjaa tai väärän värinen, joka tietysti mun mielestä pilaa koko kattauksen.


Tällä kertaa suurimmat haasteet eivät kuitenkaan liittyneet astioihin tai teemoihin, vaan koronaan, tottakai. Meillä satakunnassa tilanne on ollut ihan ok, mitä nyt ennen joulua yhtäkkiä siirryttiin kiihtymisvaiheeseen, jolloin ei enää suositeltu pitämään yli kymmenen hengen kerpaloita. Vaikka me kuinka karsisimme vieraat läheisimpiin sukulaisiin, niin silti menee heittämällä kymppi rikki, jos vielä mietitään, että meitä on omasta perheestä koko ajan neljä paikalla. Mutta päädyin jaottelemaan koko porukan kuuteen henkilöön, joten koko kattaus vedettiin kolmeen kertaan pöytään, jääkaappiin, pöytään, jääkaappiin ja vielä kerran, pöytään ja jääkaappiin. Synttäreissä on aina kauhea järjestäminen, mutta nyt tehtiinkin kaikki samat setit kolmeen kertaan, mistä yleensä selviää yhdellä kerralla. Tämä oli silti kivempi vaihtoehto, kuin jättää synttärit kokonaan juhlimatta.

Aiemmin syksyllä toivoin, että kaverisynttärit olisi mahdollista järjestää Leos leikkimaassa tai muussa saman tyylisessä paikassa, mutta tilanteen takia päädyimme pitämään nekin kotona. Kaverit jouduttiin myös karsimaan kuuteen ja kaikki olivat samasta eskariryhmästä, joten mahdolliset tartunnat olisivat kotiutuneet melko varmasti kuitenkin. Eevin toiveesta meillä vietettiin Frozen-synttäreitä. Ja koska omat kokemukset kaverisynttäreiden järjestämisestä on kovin vähäiset, palkkasin vanhan konkarin, äitini, auttamaan lasten viihdyttämisessä. Äidille palkaksi riitti onneks kahvi ja kakku, jonka hän itse kyllä joutui leipomaan.



Juhlat olivat siis hyvin paljon normaalista poikkeavat, mutta pääasia, että saatiin järjestettyä jotakin. Synttärisankari oli tyytyväinen ja itse olin onnellinen hänen puolestaan, että lähes kaikki ystävät pääsivät ja uskalsivat tulla koronasta huolimatta. Isot peukut vain pystyssä kevättä varten, jotta Nooakin saisi kunnon synttärit ja mieluusti vielä sellaiset, että kaikki pääsisivät kerralla tulemaan, sillä normaalisynttärit kuulostavat unelmalta näihin koronajuhliin verrattuna.

TÄMÄ ON SE ELÄMÄ, JOSTA HAAVEILIN

torstai 7. tammikuuta 2021


Viikkaan pyykkejä kodinhoitohuoneessa. Kuulen lasten riemun kiljahdukset ulkoa, samalla, kun mieheni grillaa talvisena tammikuun iltana meille iltapalaksi nakkeja. Mietin, kuinka onnekas olenkaan. Rankka vuosi on juuri vaihtunut uuteen. Vuosi, jona useampaan kertaan mietin, tästä ei tulla selviämään. Mutta selvittiin. Me mentiin kaiken sen surun ja tuskan läpi yhdessä, perheenä. En sinänsä odottanut vuoden vaihtumista sen enempää. Ei se vie viime vuotta pois. Ei meidän menetys katoa, vaikka kuinka vuodet vaihtuisivat. Silti on aina mukava aloittaa uusi vuosi.

Meidän joululoma oli ihana. Lapset aloittivat loman juuri ennen joulua ja palasivat päiväkotiin vasta tänään loppiaisen jälkeen. Mies oli myös lomalla ja itse tein muutaman lyhyen työpäivän. Nautimme pitkistä ja rauhallisista aamuista. Ulkoilimme, retkeilimme, leikimme ja nautimme läheistemme seurasta. Ihan perusarkea, ilman pakollisia menoja.



Huomasin pysähtyväni useaan kertaan miettimään, että tästä minä unelmoin. Tästä perheestä. Viime keväänä en voinut uskoa, että pystyisin ajattelemaan näin. Meitä puuttuu aina yksi. Hän on aina kanssamme, mutta silti poissa. Mutta ehkä myös siksi, en toivo enempää. Olen onnellinen tässä hetkessä. Hetkessä, kun teen aamiaista ja kuulen lasten ja mieheni leikkivän sängyssä. Mieheni, joka on ottanut lapseni kuin omakseen. Osoittaa heille rakkautta ja kiinnostusta. Saa heidät nauramaan. Saa minut nauramaan. 

Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että tavallinen arki voi olla sitä elämän parasta aikaa. Se vaatii vain oikeat ihmiset ympärille. Kun kaikki vain onnistuu, eikä tarvitse kinata turhista asioista. Meillä on arjessa ihan sikahauskaa. Nauretaan tosi paljon ja hassutellaan, vaikka välillä tarvitsee tietysti olla vakavakin. Tämä on sitä, josta unelmoin, vaikken tiennyt sen olevan mahdollista.

KUINKA TUKEA ERITYISHERKKÄÄ LASTA?

sunnuntai 22. marraskuuta 2020


Äiti ookko sä taas laittanu huulirasvaa? Onko sun tukkaa vähän leikattu? Täällä tuoksuu joku ihana. Mistä tuo ääni oikein kuuluu? Minun lapsellani on ihan mielettömän hyvä hajuaisti. Hän huomaa kaikki ihan pienet ulkoiset muutokset.  Ulos astuessaan, hän kuulee, kun jossakin kaukana on työmaa, josta kaivurin ääni kantautuu. Hän on erityisen herkkä aistimaan, kaiken. Hän on aina ollut tarkkaavainen, mutta nyt hieman vanhempana, se on alkanut korostumaan. Olen viime aikoina lukenut paljon aiheesta, sillä välillä asia meinasi aiheuttaa ongelmatilanteita. Nyt kun ymmärrän lastani paremmin ja olemme löytäneet keinoja, jotka tehoavat hänen kanssaan parhaiten, ongelmatkin ovat alkaneet väistyä.

Jossakin vaiheessa alkoivat ns. raivokohtaukset. Jestas miten paljon ääntä lähteekään kolme-neljä-vuotiaasta lapsesta, kun sellainen oikein raivostuu. Tähän liittyi välillä tavaroiden paiskomista. Kun häntä käski lopettamaan, korotti itse ääntä, jotta saisi itsensä kuuluviin lapsen huudon yli, paheni tilanne entisestään. Tällöin koskettamisyrityksistäkään ei juurikaan ollut hyötyä. Jossakin vaihesssa aloin yhtäkkiä havaitsemaan, mistä tilanteesta nämä huutokonsertit saivat alkunsa. Meteli, toisen puhuminen hänen pienen äänensä päälle, ylipäätään hänen jääminen muiden lasten jalkoihin. 

Lapsestani lähtee tarvittaessa kova ääni. Hän tykkää myös välillä leikkiä kovaäänisesti itsekkin. Mutta hän kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta, yksinoloa. Sitä, kun hän voi vetäytyä omaan huoneeseensa yksin leikkimään, tekemään palapeliä tai katsella kirjoja. Ja me sallimme sen. Varsinkin joskus päiväkotipäivän tai muuten vain riehakkaan, kovaäänisen päivän jälkeen, hän tarvitsee hiljaisuutta, muuten on peto irti. 

Toinen asia, hyvin yksinkertainen asia, meinaa saada hänet joskus suunniltaan. Se on unentarve. Meillä mennään ajoissa, iltakahdeksalta nukkumaan. Ja herätään seitsemän aikaan aamulla. Joskus jo kuuden aikaan. Varsinkin näinä kaikista aikaisimpina aamuina, hänen hermonsa alkavat pettää pienimmästäkin asiasta ennen puolta päivää. Päiväunet ovat hänelle vielä siis välttämättömät. Joskus ne jäävät kokonaan välistä tai ovat normaalia lyhyemmät jonkun menon vuoksi ja sen kyllä huomaa. Mutta tällöin osaamme jo ennustaa tämän. Päiväunet jäivät välistä, hänen mielensä on herkempi. Yritämme entistä enemmän ymmärtää häntä, koska nyt tiedämme, mistä kiukku kumpuaa.


Elämä on huomattavasti helpompaa, kun on sisäistänyt tämän pienen ihmisen erityisherkkyyden ja löytänyt keinot toimia hänen kanssaan. Meillä on enää todella harvoin tilanteita, joita oikeasti voisi kutsua raivokohtauksiksi. Erityisherkkä tuntee kaikki tunteet voimakkaammin, siksi hän myös rakastaa ja näyttää hellyyttä omalla, ainutlaatuisen voimakkaalla tavallaan. Toiselle on annettava vain aikaa, niin paljon, kuin hän sitä tarvitsee. Myös nykyisessä päiväkodissa tämä tunnutaan ottavan oikein hyvin. Hänelle uudet asiat luovat normaalia enemmän paineita, mutta kun hänen tunteita osaa käsitellä itse oikein, hän pystyy antamaan itsestään kaiken. Ja hän on siinä lopulta aivan erityisen hyvä.


Karanteeni pakotti pysähtymään

perjantai 20. marraskuuta 2020


Syksy on ollut aikamoista rumbaa. Aloitin syyskuussa työt uudessa paikassa ja aivan mielettömällä motivaatiolla. En koskaan aiemmin ollut nauttinut syksystä, mun mielestä se on vaan ollut tosi tympeää ja masentavaa aikaa. Kun kesä ja lämpö katoavat. Mutta varsinkin alkusyksy oli lämmin, ja ihan mielettömän kaunis. Yhtäkkiä innostuin, kun sai ostaa uudet syyskengät ja -takin. Rakastuin syksyn väreihin. Tai siis ihan ensimmäistä kertaa rakastuin syksyyn.



Mutta sitten tuli lokakuu. Lämmin syksy oli vaihtunut jo mun makuuni kylmyydeksi. Ne mielettömän upeat syksyn värit alkoivat hiipua pois. Tuli pimeys. Satoi vettä. Ulkona ei huvittanut olla sen enempää, kuin oli pakko. Alkusyksynhuuma oli kadonnut. Väsyin ihan totaalisesti. Syyskuu oli ollut kiireistä töiden puolesta, sellaista mukavan puuhakasta. Lokakuu ja jatkuva epätietoisuus koronasta kai valtasi ihmisten mielet ja töitäkin oli selvästi vähemmän. Se toi oman ahdistuksensa. Ja mitä vähemmän oli töitä, sit saamattomammaksi ja laiskemmaksi tunsin itseni. Ja sitä väsyneemmäksi tunsin itseni. 

Vaihtui marraskuu ja pimeys jatkui. Koronakin paheni. Ja sitten mä tein virheen, jota ei saisi tehdä i k i n ä ! Keskustelin asiakkaan kanssa ja kovasti kehuskelin, kuinka ollaan niin oltu terveinä. Varmaankin jatkuva käsienpesu ja desinfiointi päiväkodeissakin on tuonut mukanaan sen, ettei perusflunssakaan tartu niin helposti. No juu, eskarilainen heräsi pari aamua sen jälkeen ihan kurkku tukossa yskien. Ja päiväkotilaistahan ei heti aleta testailemaan, jos oireet ovat lieviä ja yleiskunto hyvä. Ja meillä oli siis vain pelkkä yskä. Yskä, joka hyvällä tuurilla lähtee kolmessa viikossa. No, hoito kotona saatiin järjestettyä ihan hyvin.

No mutta sitten mokasinkin toiseen kertaan seuraavalla viikolla. ”Juu siis hirveen moni munkin kavereista ja tutuista on joutunut käymään testissä ainakin kerran. Mä oon vielä onneks välttyny siltä!” Juu niin olin. Siis millä todennäköisyydellä, mä vielä samana iltana alan tuntea pientä karheutta kurkussa, mieletöntä pää- ja lihassärkyä?? Ei muuta kun seuraavana päivänä soittoa koronaneuvontaan ja tytön kanssa molemmat testiin. Eipähän tarvii enää rehvastella, kuinka on siltäkin pahalta vielä päässyt välttymään.


Meidän karanteeni ei ehtinyt kovin pitkäksi venyä. Testiin päästiin kyllä vasta seuraavana päivänä, ilmeisesti ruuhkan takia. Omat tulokset tulivat jo samana iltana, tytön tuloksia kylläkin vielä odotellaan. Mutta ehkä tämä tuli ihan hyvään aikaan. Mulla alkoi olo aika nopeasti jo helpottaa, mutta nukuttua tässä on kyllä tullut. Ja tänään, oli satanut lunta. Ulkona oli kirkas ja valoisa sää. Mä heräsin ihan kuin uutena ihmisenä. Kuukausien väsymys tuntui olevan poissa ja mulla oli yhtäkkiä hirveesti energiaa. Tänään on pakko ottaa siitä kaikki ilo irti. Huomenna pitäis vissiin sataa vettä, niin voi olla, että herään taas ihan yhtä väsyneenä.

PMS, ALKURASKAUS VAI JOKU MUU?

perjantai 16. lokakuuta 2020


Raskautta toivoessa, sitä alkaa kiinnittää entistä enemmän huomiota jokaiseen pieneenkin tuntemukseen vartalossaan. Minäkin kolme raskautta kokeneena luulen aina tietäväni, että ”tämä on se tunne!” Kunnes muutamaa päivää myöhemmin menkat alkaa niin, että holahtaa. Ei vaan mene mun ymmärrykseen, että minkä takia PMS-oireet on oikeastaan ihan täysin samoja, kuin monen alkuraskauden oireet. Siis niinku miksi?? Olisi vaan niin paljon helpompaa, kun niissä olisi joku selkeä ero.

Raskautta toivoessa olen huomannut, kuinka paljon sitä ihminen oikeasti pystyykin kuvittelemaan oireita. Mä ainakin mun vilkkaan mielikuvituksen kanssa pääsen ihan todella syvälle alkuraskauteen pelkästään toivomalla ja ajattelemalla asiaa. Mulla on esimerkiksi ollut tässä viimiset kolme kuukautta niitä alkuraskausoireita. Väsymys, rintojen arkuus, vatsan turvotus, mielialan vaihtelut, finnit. Ja siis nää kaikki tottakai viikko ovulaation jälkeen. Mutta mitkä muut oireet voisi alkaa noin viikko ovulaation jälkeen.. no PMS-oireet!! 

Viime kerralla luonto kusetti mua ihan olan takaa. Viikko ovulaation jälkeen, mulla alkoi jälleen perusraskaus(pms)oireet, mutta lisäksi outo olo alavatsalla. Pari päivää tästä alkoi jatkuva pissahätä. Olin ihan että, no nyt! Kunnes jatkuva pissahätä vaihtui siihen, että se pissahätä ei pissaamalla lähtenyt ja lisänä kauhea kirvely. No jippii, virtsatieinfektio tästä vielä puuttuikin. Edellinen kerta olikin viimeksi juhannuksena, niin olihan nyt jo aikakin! Onneksi tutun vaivan takia sain antibioottikuurin suoraan puhelimitse, eikä tarvinnut alkaa roudaamaan pissatestejä labraan. Ei muuta kun karpalomehut kehiin. Katosi muuten outo olo  vatsalta yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Mutta siis kuinka hyvän mielikuvituksen tarvii omistaa, että saa myös pissatulehduksesta raskauden?

ELÄMÄÄ EI KAI VOI JÄTTÄÄ ELÄMÄTTÄ

torstai 24. syyskuuta 2020


Eilen oli ikävä päivä. Vietettiin Kuolleiden lasten muistopäivää. Ensimmäistä kertaa tuo päivä kosketti itseäni. Tarkoitan, että ennen se on ollut itselleni ehkä päivä muiden joukossa. Tietysti tuona päivänä on tullut vastaan ennenkin uutisotsikoita lapsen menetyksestä ja niitä joskus haikeana lukenut. Mutta en koskaan voinut edes ajatella, että jonakin päivänä kuuluisin itse niihin vanhempiin, jotka ovat niiden tekstien takana. 

Aamulla heti facebookin avattuani tajusin, mikä päivä on kyseessä. Kuulun muutamaan aihepiirin mukaiseen ryhmään. Ja eilen, se oli todella raskasta. Olen saanut ryhmistä paljon voimaa, ymmärrystä siitä, että elämä, se kyllä jatkuu. Joinakin päivinä kuitenkin selaan hyvin nopeasti nämä kyseiset päivitykset lapsen menetyksestä. Ihan siitä syystä, että se usein tuo itselleni hyvin surullisen olotilan. Eilen se oli vaikeaa. Hyvin moni, tottakai, halusi vaalia kuolleen lapsensa muistoa. Kävimme itsekkin viemässä haudalle kukkia. Mutta se oli sydäntä raastava päivä. Joka toinen päivitys koski lapsen menetystä. Yritin parhaani mukaan vältellä facebookin käyttöä, mutta tottumuksesta löysin itseni sieltä vähän väliä.

Olen viime viikkoina tarkoituksella tehnyt paljon töitä. Tehnyt pitkää päivää, jos toinen vaihtoehto olisi ollut tulla yksin kotiin. Halusin olla niin loppu, etten jaksaisi edes ajatella. Ja se on toiminut. Ehkä siksi eilinenkin oli niin raskas. Olen säästellyt kyyneliä, ehkä padonnut tunteita, jotta ne voisi kerralla taas päästää ulos, jonka jälkeen voisi taas keskittyä elämään, jota on elettävä. En ole sitä tyyppiä, joka päivä toisensa jälkeen itkee vähän, pääsee yli ja jatkaa päivää. Olen sitä tyyppiä, joka sulkee ajatukset pidemmäksi aikaa ja kerralla oksentaa kaiken ulos. Siihen menee koko loppupäivä, en pääse sen yli hetkessä.

Näistä ikävistäkin päivistä on kai vain mentävä läpi jotenkin. Ja niitä on edessä, joka vuosi. Eilinen päivä, vuosipäivä, äitienpäivä. Ne tulevat aina uudelleen ja uudelleen. Ja siltikin, niin raadollisesti, on aina herättävä uuteen aamuun. 

Ainon kuolemasta on kohta kahdeksan kuukautta. Meidän maailmamme oli pysähtyneenä kauan aikaa. Mutta nyt menemme pikkuhiljaa eteenpäin. Uusi raskaus on suurena toiveena. Paitsi että annoin tämänkin toiveen hetkeksi pysäyttää koko elämäni. Mietin työpaikan vaihtoa, yrittäjäksi ryhtymistä pitkään. Onko mitään järkeä, entä jos tulen raskaaksi ja joudun lopettamaan työt, juuri kun olen ehtinyt aloittaa ne? Onko mitään järkeä alkaa käymään salilla, jos tulenkin raskaaksi, enkä ehkä uskalla enää käydä siellä, ettei vauvalle käy mitään? Miksi edes yrittäisin saada vartaloni kuntoon, jos tulen raskaaksi ja kaikki työ onkin turhaa?

Kunnes yritin ajatella kaikkea järjellä. En voi antaa muun elämän pysähtyä, jos tulisinkin uudelleen raskaaksi. En voi palata työhön, jossa en nauti olostani, vain siksi, että odottaisin, tuoko tulevaisuus tullessaan jotakin hyvää. En voi antaa vartaloni rapistua kotisohvalla vain siksi, että työ sen eteen on turhaa. Oma hyvinvointi ei ole koskaan turhaa. Niimpä olen yrittänyt ajatella, että elämä jatkuu, työt jatkuvat ja se mitä tulevaisuudessa tapahtuu, se tapahtuu, kun on tapahtuakseen.

Ihan uudenlainen arki

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Meidän perheessä on alkanut ihan uudenlainen arki. Tilanne oli vielä muutama kuukausi sitten aivan toisenlainen. Olin jo tottunut olemaan kotona, ehkä vähän jämähtänytkin sinne. Lasten mennessä isälleen ja miehen mennessä viikonloppuna töihin, mun oli hirveän hankala lähteä mihinkään, tekemään mitään. Kotona oli turvallista. Missä tahansa saattaisi törmätä ihmiseen, joka ei ole tietoinen meidän menetyksestä. Kotona ei tarvitsisi vastailla kysymyksiin. Kotiin jäämisellä oli kuitenkin myös varjopuoli. Yksin oli helppo käpertyä ikäviin muistoihin, velloa pahanolontunteessa. Oli helppo kieltäytyä menoista, kun takana oli painava syy.

Yksi kampaamokäynti heinä-elokuun vaihteessa käänsi kuitenkin kelkan täysin. Aloin miettimään, voisiko tästä kuitenkin olla matka ylöspäin? Voisiko elämässä kuitenkin olla vielä jotakin muuta, kuin kotona suruviittaan pukeutuminen? Sain yhtäkkiä ihan hirveästi voimaa alkaa miettiä tulevaa. Innostus ja pieni jännitys alkoivat hiipiä mieleeni. Ja hetken kuluttua löysin itseni kirjanpitäjän luota aktivoimasta vanhaa toiminimeäni. Ja vain kuukausi myöhemmin aloitin työt yrittäjänä vanhan ystäväni liikkeessä.



Kaikki tapahtui ihan hurjalla vauhdilla. Mutta yhtäkkiä tunsin nauttivani taas ajatuksesta mennä töihin, palata arkeen. Kesäkuussa tunsin vielä suurta ahdistusta miettiessäni työhönpaluuta, lasten päiväkotia, harrastuksia, kaikkea, mihin jollakin tapaa liittyi kotoa poistuminen tai kaikenlainen menojen ja aikojen suunnitteleminen. Tällä hetkellä saan itse suunnitella omat työvuoroni, joka mahdollistaa myös ajan perheen kanssa, harrastuksiin ja vanhempainiltoihin osallistumisen. Kun lapset menevät jokatoinen viikonloppu isälleen ja mies menee töihin, voin minäkin työskennellä liikkeessä myöhään, eikä mun tarvitse tulla sohvannurkkaan möhkimään.

Lisäksi työnteko tuntuu tällä hetkellä palkitsevammalta kuin koskaan ennen. Ehkä sen olon tuo vapaus tehdä töitä silloin kun itse haluaa, ehkä siihen vaikuttaa myös työympäristö. Vanha työpaikkani oli kauppakeskuksessa, talvisin oli pimeää kun aloitti työt ja töiden loppuessa, oli taas pimeää. Nyt meillä on valoisat tilat ja isot ikkunat kadulle. Työporukalla on myös suuri merkitys, tunsin heti olevani hyvin tervetullut työpaikalle. Porukkamme tuntuu rennolta ja avoimelta, enkä epäile, ettenkö voisi jakaa ilojani ja surujani heidän kanssaan. Vaikka ensimmäisen työviikkoni jälkeen olin melko puhki, pitkä sairasloma tuntui jaloissa ja selässä, päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin jonkinsortin onnellisuus. Olin löytänyt jälleen sisältöä elämään.
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|