Pikakelaus blogihistoriaan, miksi poistaa vanhoja tekstejä?

perjantai 15. tammikuuta 2021


Mä olen kirjoitellut blogia tosi pitkään. Tai ylipäätään oon kirjoittanut jotakin niin kauan, kun kirjoitustaitoa on löytynyt. Ensin oli päiväkirjat, teini-ikäisenä mulla oli ekat angstiproanablogit, kun sen ajan pahat olot piti päästä purkamaan anonyymisti johonkin. Jestas mä häpeisin silmät päästäni, jos ne tekstit lävähtäisivät mun silmille jonakin päivänä! Mutta ne oli sen ajan isoja fiiliksiä ja murheita, eikä niitäkään voi vähätellä. Niiden pahanolonblogitekstien jälkeen tulikin pidempi tauko kirjoittamiseen. Taisin käydä ammattikoulua ja elämää täyttivät pääasiassa kaverit, juhliminen, poikaystävät ja sen sellaiset perussetit. Ei niissä paljon kirjoittamista ollut. 

Ensimmäinen raskaus tuli ja meni. Vasta loppuraskaudessa mielessä kävi ajatus, että olisi ollut kiva kirjoittaa raskausfiiliksiä ylös, mutta silloin oli mielestäni liian myöhäistä aloittaa. Kun sitten aloin odottamaan toisen kerran, sain idean, että nyt olisi ainekset blogille. Lapset pienellä ikäerolla, asuntona pieni kaksio ja mulla opiskelut alkamassa. Siitä se lähti.

Hetken päästä mun elämä pyöri kahden pienen ihmisen ympärillä. Oli muutama muutto syystä tai toisesta. En koskaan palannut lähihoitajaopintojen pariin, jotka olin raskausaikana ehtinyt aloittaa, vaan sain uuden liekin rakkaan ammattini parissa.

Parisuhde lasten isän kanssa oli kuivunut kasaan. Se oli tehnyt sen oikeastaan jo aikoja sitten. Jotenkin toisen lapsen odottaminen sai uskomaan, että kyllä tämä tästä. Mutta ei se sitten enää siitä. Yhteinen elämä oli pelkkää riitelyä. Pidin kulisseja kuitenkin hienosti yllä. Tai siis luulin pitäväni. Yritin kaikkeni, jotta ulospäin homma näyttäisi hyvältä. Loppuviimeksi huijasin vain itseäni. Jälkeenpäin oikeastaan kaikki, sukulaiset ja ystävät, ovat kertoneet, että ihan turhaa mä yritin. Kaikki paistoi kyllä läpi. Mä vain jatkoin todistelua, kyllä meillä on kaikki hyvin. Uuvuin totaalisesti siihen todisteluun, jota kukaan ei edes uskonut.

Samaa tein blogissakin, kunnes kirjoittaminen siitä, kuinka hienosti meillä menee, alkoi tuntua täydeltä valheelta. Vähensin ja lopulta taas lopetin pidemmäksi aikaa kirjoittamisen. Ei ollut enää mitään hyvää sanottavaa. Ja kuka jaksaisi lukea pelkkiä negatiivisia asioita päivästä toiseen ja kun en mä halunnut niitä edes myöntää.

Tuli ero. Siitäkin kertominen tuntui todella vaikealta. Yhtäkkiä multa ei enää vaadittu mitään. Lapset tietysti vaativat, mutta heidän vaatimisensa oli luonnollista. Ei tarvinnut tapella. Ei tarvinnut todistella. Kukaan ei lytännyt sanoillaan mua lattian rakoon. Kauniiden sanojen sijaan olin tottunut, että aina olin tehnyt jotakin väärin. Sekin tuntui tyhjältä, että nyt ei kukaan käskenyt tekemään mitään. Rankaisin itseäni perheemme rikkomisesta, vaikka nyt jälkikäteen vasta ymmärrän, etten mä mitään rikkonut. Vaan itseasiassa korjasin jotakin rikottua. Mutta siinä meni oma aikansa tajuta.


Sitten elämä näytti taas vihreää valoa. Löysin elämäni suurimman rakkauden. Uuden rakkauden ja sitten myös raskauden aikana, aloin taas nauttia kirjoittamisesta. Tuntui jälleen siltä, että voin kirjoittaa suoraan sydämestä ja suoraan meidän elämästä. Ei tarvinnut keksiä tai lisätä mitään. Ei tarvinnut esittää ja piiloutua valheiden taakse. Sain jälleen olla rehellinen, oma itseni. Tässä kohtaa näin parhaaksi poistaa paljon vanhoja tekstejäni. Ei siksi, että ne muistuttaisivat vanhasta elämästä, vaan siksi, ettei niillä ollut mitään tekemistä meidän todellisen elämän kanssa. 

Sitten jälleen, elämältä vietiin pohja, hetkellisesti ihan kokonaan. Kohtukuolema. Mutta tällä kertaa koinkin blogin kirjoittamisen vahvistavana ja eteenpäin vievänä asiana. Aiheesta oli vaikeaa ja kivuliasta kirjoittaa, mutta toisaalta se myös auttoi. Auttoi tuomaan ne tunteet esiin, jotka oli vaikea sanoa ääneen. Toi paljon vertaistukea ja toivottavasti sitä myös antoi.
Ja nyt palo kirjoittamiseen on jatkunut. Vauvan menetys olisi saattanut sammuttaa myös liekin kirjoittamiseen, mutta kumma kyllä, se vahvistikin sitä. Pystyn nyt, paremmin kuin koskaan, kirjoittamaan rehellistä perheblogia.

Vuoroviikko-systeemi ei sovi kaikille

maanantai 11. tammikuuta 2021


Viikko-viikkosysteemi on Suomessa yleistyvä menetelmä, joskin harvinainen vielä. Keskustelua aiheesta löytyy niin puolesta, kuin vastaankin. Oma ajatukseni asiasta on ehkä aika neutraali. Olen sitä mieltä, että joillakin se toimii ja toisilla taas se ei sovi edes ajatuksena. Tämäkin on yksi niistä asioista, joissa on mentävä lapsen etua ajatellen.

Vuoroviikkovanhemmuudessa isoa roolia näyttelee myös vanhempien hyvä ja sujuva vuorovaikutus, yhtenevät ajatukset lasten kasvatuksesta ja samat säännöt. Valitettavasti nämä eivät aina ihan osu yksiin, eikä aina lähellekkään. Lapsi ei saa olla viestinviejänä. Tuntuisi järjetömältä, että pieni lapsi joutuisi omaksumaan joka viikko toisen kodin säännöt ja menetelmät. Eli lapsen parhaaksi olisikin mahdollisimman yhtenevät pelisäännöt. 

Jos ollaan pelkän keskusteluyhteyden kanssa siinä tilanteessa, että ”mitä vähemmän, sen parempi”, ei se mielestäni ole missään nimessä vuoroviikkovanhemmuuden paikka. Eronneiden vanhempien pitäisi joka asiassa pistää lapset ja heidän tarpeet etusijalle, jättää keskinäiset kinat sivummalle ja pystyä keskustelemaan yhteisiin lapsiin liittyvistä asioista. Valitettavasti näin ei aina ole ja joskus törmääkin tilanteisiin, joissa vuoroviikkosysteemiä vaatii toinen vanhempi, itseään ajatellen, ”koska tämä on reilua minua kohtaan.” Näissä tilanteissa näyttelee joskus myös kaikista kurjin asia, pienen lapsen manipulointi. Mutta jos toinen vanhempi kaikin keinoin tahtoo päästä tasoihin, ei siinä jätetä keinoja käyttämättä. Ja se jos mikä nostaa itsellä karvat pystyyn. Silloin ne on ne pienet ihmiset, jotka eniten kärsivät, koska vanhempi ajattelee omaa parastaan, eikä lapsen. 

Jokaisen vanhemman pitäisi tuntea lastaan sen verran hyvin, että vähän olisi kartalla, onko omasta lapsesta vaihtamaan kotia viikoittain. Ja joistakin on. Persoonia on niin montaa erilaista, kuin lapsiakin. Mielestäni viikko-viikkosysteemi saattaa olla oikeinkin toimiva ratkaisu, jos kaikki mahdolliset asiat klikkaavat hyvin. Mutta lapset, vanhemmat, perheet, ovat kaikki erilaisia. Lapsilla on oikeus molempiin vanhempiin. Silti se ei aina vaadi kyseistä systeemiä, vaan vaihtoehtoja on paljon erilaisia.  

Pieni lapsi ei myöskään ole valmis päättämään asiasta. On hyvä, että lapset saavat äänensä kuuluviin, mutta vasta, kun ovat ikänsä ja kehityksensä kannalta tarpeeksi kypsiä. Siinä vaiheessa, kun pieni lapsi on ajatusmaailmansa kanssa vielä siinä vaiheessa, että ”toisen vanhemman luona on kivempaa, kun saa hyppiä sohvalla, eikä tarvitse syödä puuroa”, ollaan vielä aika kaukana siitä, voiko lapsen mielipidettä ottaa huomioon. 

Vaikka ajattelen vuoroviikoista neutraalisti, miettisin silti asiaa vanhempana tarkkaan. Toinen lapsi siihen kykenee, toinen ei. Jos on yhtään epäilystä, että lapsi ei persoonansa takia siihen ole valmis, en lähtisi kokeilemaan kepillä jäätä, kärsivänä osapuolena taas lapset. Jos taas eroperheen kaikki osapuolet ovat kypsiä, niin miksi ei. Rahalla on tietysti myös iso merkitys, kaikki eivät ole tulleet ajatelleeksi, että yhtäkkiä kaikki meneekin puoliksi. Harrastukset, vakuutukset, suuremmat hankinnat, mahdolliset hoitomaksut. Elämiseen kuluukin yllättävän paljon rahaa, kun muutamista öistä kuukaudessa siirrytäänkin kahteen viikkoon kuukaudessa. 

Lapsen kuolema muuttaa ajatusmaailmaa

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Viime vuosi oli henkisen kasvun paikka tai se kasvu jatkuu edelleen. Niin moni asia on muuttunut vuoden takaisesta. Suurimpana on se, mitä ylipäätään asioista ajattelee. Kuinka turhista asioista ihmiset viitsii valittaa. 


Vaikka paljon on muuttunut, ei menetys ole silti vienyt kaikkea. Mulla oli ennen unelmia, haaveita ja toiveita. Kohtukuoleman jälkeen luulin, etten enää ikinä voisi haaveilla. Ensin pinnalla pitävä ajatus oli vain, kunhan saisin pitää perheeni. Kumpa pysyisimme terveinä. Kumpa kukaan tai mikään ei veisi tätä, mikä on jäljellä. 

Myöhemmin tajusin, että vaikka elämässä kokee suuren menetyksen, ei sen ole pakko viedä kaikkea muutakin. Niimpä olen alkanut taas haaveilemaan. Ihan tavallisista asioista. Kukapa ei toivoisi paljon rahaa? Tai ainakin niin paljon, ettei tarvitsisi stressata, tuleeko iso vakuutuslasku heti joulun jälkeen. Minä ainakin haaveilen lottovoitosta. Tällä hetkellä haaveilen kissasta. Pienestä vessaremontista. Paremmasta tästä vuodesta. Siitä, että saan tehdä töitä ja asiakkaita riittää. Kaikista eniten toivon edelleen, että lähimmäiseni pysyvät terveinä ja saan pitää heidät kaikki. Mutta uskallan haaveilla myös muista asioista.

Jos voisin, poistaisin elämästäni kaikki ihmiset, jotka ajattelevat kaikesta negatiivisesti. Tai tuovat meidän elämään pelkkää kurjuutta. En kaipaa sellaisia ihmisiä lähellemme. Omasta mielestäni olemme saaneet lähivuosiksi ihan riittävästi murhetta ja paskaa kannettavaksemme. Valitettavasti joitakin ihmisiä ei voi kokonaan poistaa, vaikka haluaisi. Mutta toivottavasti näidenkin ihmisten silmät joskus aukeavat ja he saavat kokemuksen, ettei elämä olekkaan sen pöllömpää. Lakkaisivat valittamasta turhista ja keskittyisivät elämään. Sitä minä kaikille toivoisin.

NÄIN JÄRJESTÄT KORONASYNTTÄRIT

perjantai 8. tammikuuta 2021

Meille joulunaika on yhtä juhlaa. Pitkien joulupyhien lisäksi meillä on puolen kuun aikaan yhden lapsen synttärit. Ja tänä vuonna vuorossa oli 6-vuotiskekkerit. Tähän asti ollaan päästy helpolla, sillä ollaan juhlittu oikeastaan vain sukulaisten kesken. Viime vuonna meillä kävi lisäksi muutama mun ystävä, joilla on vähän saman ikäisiä lapsia, mutta varsinaisilta kaverisynttäreiltä oltiin vielä vältytty. Tykkään kyllä järjestää kaikennäköistä, mutta olen ikuinen perfektionisti, jonka kuppi menee nurin, jos kaikki lusikat eivät ole samanlaisia. Siltikin meillä on aina joku lautanen tai sokerikulho väärää sarjaa tai väärän värinen, joka tietysti mun mielestä pilaa koko kattauksen.


Tällä kertaa suurimmat haasteet eivät kuitenkaan liittyneet astioihin tai teemoihin, vaan koronaan, tottakai. Meillä satakunnassa tilanne on ollut ihan ok, mitä nyt ennen joulua yhtäkkiä siirryttiin kiihtymisvaiheeseen, jolloin ei enää suositeltu pitämään yli kymmenen hengen kerpaloita. Vaikka me kuinka karsisimme vieraat läheisimpiin sukulaisiin, niin silti menee heittämällä kymppi rikki, jos vielä mietitään, että meitä on omasta perheestä koko ajan neljä paikalla. Mutta päädyin jaottelemaan koko porukan kuuteen henkilöön, joten koko kattaus vedettiin kolmeen kertaan pöytään, jääkaappiin, pöytään, jääkaappiin ja vielä kerran, pöytään ja jääkaappiin. Synttäreissä on aina kauhea järjestäminen, mutta nyt tehtiinkin kaikki samat setit kolmeen kertaan, mistä yleensä selviää yhdellä kerralla. Tämä oli silti kivempi vaihtoehto, kuin jättää synttärit kokonaan juhlimatta.

Aiemmin syksyllä toivoin, että kaverisynttärit olisi mahdollista järjestää Leos leikkimaassa tai muussa saman tyylisessä paikassa, mutta tilanteen takia päädyimme pitämään nekin kotona. Kaverit jouduttiin myös karsimaan kuuteen ja kaikki olivat samasta eskariryhmästä, joten mahdolliset tartunnat olisivat kotiutuneet melko varmasti kuitenkin. Eevin toiveesta meillä vietettiin Frozen-synttäreitä. Ja koska omat kokemukset kaverisynttäreiden järjestämisestä on kovin vähäiset, palkkasin vanhan konkarin, äitini, auttamaan lasten viihdyttämisessä. Äidille palkaksi riitti onneks kahvi ja kakku, jonka hän itse kyllä joutui leipomaan.



Juhlat olivat siis hyvin paljon normaalista poikkeavat, mutta pääasia, että saatiin järjestettyä jotakin. Synttärisankari oli tyytyväinen ja itse olin onnellinen hänen puolestaan, että lähes kaikki ystävät pääsivät ja uskalsivat tulla koronasta huolimatta. Isot peukut vain pystyssä kevättä varten, jotta Nooakin saisi kunnon synttärit ja mieluusti vielä sellaiset, että kaikki pääsisivät kerralla tulemaan, sillä normaalisynttärit kuulostavat unelmalta näihin koronajuhliin verrattuna.

TÄMÄ ON SE ELÄMÄ, JOSTA HAAVEILIN

torstai 7. tammikuuta 2021


Viikkaan pyykkejä kodinhoitohuoneessa. Kuulen lasten riemun kiljahdukset ulkoa, samalla, kun mieheni grillaa talvisena tammikuun iltana meille iltapalaksi nakkeja. Mietin, kuinka onnekas olenkaan. Rankka vuosi on juuri vaihtunut uuteen. Vuosi, jona useampaan kertaan mietin, tästä ei tulla selviämään. Mutta selvittiin. Me mentiin kaiken sen surun ja tuskan läpi yhdessä, perheenä. En sinänsä odottanut vuoden vaihtumista sen enempää. Ei se vie viime vuotta pois. Ei meidän menetys katoa, vaikka kuinka vuodet vaihtuisivat. Silti on aina mukava aloittaa uusi vuosi.

Meidän joululoma oli ihana. Lapset aloittivat loman juuri ennen joulua ja palasivat päiväkotiin vasta tänään loppiaisen jälkeen. Mies oli myös lomalla ja itse tein muutaman lyhyen työpäivän. Nautimme pitkistä ja rauhallisista aamuista. Ulkoilimme, retkeilimme, leikimme ja nautimme läheistemme seurasta. Ihan perusarkea, ilman pakollisia menoja.



Huomasin pysähtyväni useaan kertaan miettimään, että tästä minä unelmoin. Tästä perheestä. Viime keväänä en voinut uskoa, että pystyisin ajattelemaan näin. Meitä puuttuu aina yksi. Hän on aina kanssamme, mutta silti poissa. Mutta ehkä myös siksi, en toivo enempää. Olen onnellinen tässä hetkessä. Hetkessä, kun teen aamiaista ja kuulen lasten ja mieheni leikkivän sängyssä. Mieheni, joka on ottanut lapseni kuin omakseen. Osoittaa heille rakkautta ja kiinnostusta. Saa heidät nauramaan. Saa minut nauramaan. 

Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että tavallinen arki voi olla sitä elämän parasta aikaa. Se vaatii vain oikeat ihmiset ympärille. Kun kaikki vain onnistuu, eikä tarvitse kinata turhista asioista. Meillä on arjessa ihan sikahauskaa. Nauretaan tosi paljon ja hassutellaan, vaikka välillä tarvitsee tietysti olla vakavakin. Tämä on sitä, josta unelmoin, vaikken tiennyt sen olevan mahdollista.

KUINKA TUKEA ERITYISHERKKÄÄ LASTA?

sunnuntai 22. marraskuuta 2020


Äiti ookko sä taas laittanu huulirasvaa? Onko sun tukkaa vähän leikattu? Täällä tuoksuu joku ihana. Mistä tuo ääni oikein kuuluu? Minun lapsellani on ihan mielettömän hyvä hajuaisti. Hän huomaa kaikki ihan pienet ulkoiset muutokset.  Ulos astuessaan, hän kuulee, kun jossakin kaukana on työmaa, josta kaivurin ääni kantautuu. Hän on erityisen herkkä aistimaan, kaiken. Hän on aina ollut tarkkaavainen, mutta nyt hieman vanhempana, se on alkanut korostumaan. Olen viime aikoina lukenut paljon aiheesta, sillä välillä asia meinasi aiheuttaa ongelmatilanteita. Nyt kun ymmärrän lastani paremmin ja olemme löytäneet keinoja, jotka tehoavat hänen kanssaan parhaiten, ongelmatkin ovat alkaneet väistyä.

Jossakin vaiheessa alkoivat ns. raivokohtaukset. Jestas miten paljon ääntä lähteekään kolme-neljä-vuotiaasta lapsesta, kun sellainen oikein raivostuu. Tähän liittyi välillä tavaroiden paiskomista. Kun häntä käski lopettamaan, korotti itse ääntä, jotta saisi itsensä kuuluviin lapsen huudon yli, paheni tilanne entisestään. Tällöin koskettamisyrityksistäkään ei juurikaan ollut hyötyä. Jossakin vaihesssa aloin yhtäkkiä havaitsemaan, mistä tilanteesta nämä huutokonsertit saivat alkunsa. Meteli, toisen puhuminen hänen pienen äänensä päälle, ylipäätään hänen jääminen muiden lasten jalkoihin. 

Lapsestani lähtee tarvittaessa kova ääni. Hän tykkää myös välillä leikkiä kovaäänisesti itsekkin. Mutta hän kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta, yksinoloa. Sitä, kun hän voi vetäytyä omaan huoneeseensa yksin leikkimään, tekemään palapeliä tai katsella kirjoja. Ja me sallimme sen. Varsinkin joskus päiväkotipäivän tai muuten vain riehakkaan, kovaäänisen päivän jälkeen, hän tarvitsee hiljaisuutta, muuten on peto irti. 

Toinen asia, hyvin yksinkertainen asia, meinaa saada hänet joskus suunniltaan. Se on unentarve. Meillä mennään ajoissa, iltakahdeksalta nukkumaan. Ja herätään seitsemän aikaan aamulla. Joskus jo kuuden aikaan. Varsinkin näinä kaikista aikaisimpina aamuina, hänen hermonsa alkavat pettää pienimmästäkin asiasta ennen puolta päivää. Päiväunet ovat hänelle vielä siis välttämättömät. Joskus ne jäävät kokonaan välistä tai ovat normaalia lyhyemmät jonkun menon vuoksi ja sen kyllä huomaa. Mutta tällöin osaamme jo ennustaa tämän. Päiväunet jäivät välistä, hänen mielensä on herkempi. Yritämme entistä enemmän ymmärtää häntä, koska nyt tiedämme, mistä kiukku kumpuaa.


Elämä on huomattavasti helpompaa, kun on sisäistänyt tämän pienen ihmisen erityisherkkyyden ja löytänyt keinot toimia hänen kanssaan. Meillä on enää todella harvoin tilanteita, joita oikeasti voisi kutsua raivokohtauksiksi. Erityisherkkä tuntee kaikki tunteet voimakkaammin, siksi hän myös rakastaa ja näyttää hellyyttä omalla, ainutlaatuisen voimakkaalla tavallaan. Toiselle on annettava vain aikaa, niin paljon, kuin hän sitä tarvitsee. Myös nykyisessä päiväkodissa tämä tunnutaan ottavan oikein hyvin. Hänelle uudet asiat luovat normaalia enemmän paineita, mutta kun hänen tunteita osaa käsitellä itse oikein, hän pystyy antamaan itsestään kaiken. Ja hän on siinä lopulta aivan erityisen hyvä.


Karanteeni pakotti pysähtymään

perjantai 20. marraskuuta 2020


Syksy on ollut aikamoista rumbaa. Aloitin syyskuussa työt uudessa paikassa ja aivan mielettömällä motivaatiolla. En koskaan aiemmin ollut nauttinut syksystä, mun mielestä se on vaan ollut tosi tympeää ja masentavaa aikaa. Kun kesä ja lämpö katoavat. Mutta varsinkin alkusyksy oli lämmin, ja ihan mielettömän kaunis. Yhtäkkiä innostuin, kun sai ostaa uudet syyskengät ja -takin. Rakastuin syksyn väreihin. Tai siis ihan ensimmäistä kertaa rakastuin syksyyn.



Mutta sitten tuli lokakuu. Lämmin syksy oli vaihtunut jo mun makuuni kylmyydeksi. Ne mielettömän upeat syksyn värit alkoivat hiipua pois. Tuli pimeys. Satoi vettä. Ulkona ei huvittanut olla sen enempää, kuin oli pakko. Alkusyksynhuuma oli kadonnut. Väsyin ihan totaalisesti. Syyskuu oli ollut kiireistä töiden puolesta, sellaista mukavan puuhakasta. Lokakuu ja jatkuva epätietoisuus koronasta kai valtasi ihmisten mielet ja töitäkin oli selvästi vähemmän. Se toi oman ahdistuksensa. Ja mitä vähemmän oli töitä, sit saamattomammaksi ja laiskemmaksi tunsin itseni. Ja sitä väsyneemmäksi tunsin itseni. 

Vaihtui marraskuu ja pimeys jatkui. Koronakin paheni. Ja sitten mä tein virheen, jota ei saisi tehdä i k i n ä ! Keskustelin asiakkaan kanssa ja kovasti kehuskelin, kuinka ollaan niin oltu terveinä. Varmaankin jatkuva käsienpesu ja desinfiointi päiväkodeissakin on tuonut mukanaan sen, ettei perusflunssakaan tartu niin helposti. No juu, eskarilainen heräsi pari aamua sen jälkeen ihan kurkku tukossa yskien. Ja päiväkotilaistahan ei heti aleta testailemaan, jos oireet ovat lieviä ja yleiskunto hyvä. Ja meillä oli siis vain pelkkä yskä. Yskä, joka hyvällä tuurilla lähtee kolmessa viikossa. No, hoito kotona saatiin järjestettyä ihan hyvin.

No mutta sitten mokasinkin toiseen kertaan seuraavalla viikolla. ”Juu siis hirveen moni munkin kavereista ja tutuista on joutunut käymään testissä ainakin kerran. Mä oon vielä onneks välttyny siltä!” Juu niin olin. Siis millä todennäköisyydellä, mä vielä samana iltana alan tuntea pientä karheutta kurkussa, mieletöntä pää- ja lihassärkyä?? Ei muuta kun seuraavana päivänä soittoa koronaneuvontaan ja tytön kanssa molemmat testiin. Eipähän tarvii enää rehvastella, kuinka on siltäkin pahalta vielä päässyt välttymään.


Meidän karanteeni ei ehtinyt kovin pitkäksi venyä. Testiin päästiin kyllä vasta seuraavana päivänä, ilmeisesti ruuhkan takia. Omat tulokset tulivat jo samana iltana, tytön tuloksia kylläkin vielä odotellaan. Mutta ehkä tämä tuli ihan hyvään aikaan. Mulla alkoi olo aika nopeasti jo helpottaa, mutta nukuttua tässä on kyllä tullut. Ja tänään, oli satanut lunta. Ulkona oli kirkas ja valoisa sää. Mä heräsin ihan kuin uutena ihmisenä. Kuukausien väsymys tuntui olevan poissa ja mulla oli yhtäkkiä hirveesti energiaa. Tänään on pakko ottaa siitä kaikki ilo irti. Huomenna pitäis vissiin sataa vettä, niin voi olla, että herään taas ihan yhtä väsyneenä.
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|