Kun äiti voi hyvin, lapsetkin voivat

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Viime aikoina olen yrittänyt panostaa vähän enemmän omaan hyvinvointiini. Ihan pienillä muutoksilla tuntuu olevan suuret seuraukset. Jokin aika sitten jätin jokapäiväisen karkin mässyttämisen ja siirsin karkkipäivän lauantaille. En kuitenkaan pode huonoa omaa tuntoa, jos joskus viikollakin mukaan lähtee pieni suklaapatukka, sillä ennen se lähti joka kerta..

Toinen pienisuuri muutos tapahtui ruoka-annosten koossa. Varmaan moni kiireinen äiti huomaa yhtäkkiä iltapäivällä, kuinka edellisestä ruokailusta onkin vierähtänyt useampi tunti. Lapset on kyllä ruokittu, mutta kuinka vaikeaa se on itse muistaa/ehtiä/jaksaa syödä. Ja kun vihdoin se armoton nälkä iskee, vedetäänkin safkaa kaksin käsin ja kymmenen minutin kuluttua pidellään vatsaa, kuinka tulikaan näin ahmittua. Yritän toki muistaa syödä säännöllisesti, vaikka aina se ei toteudukkaan, mutta sitä ahmimista olen yrittänyt välttää.
Joskus sitä onnistuu kokkailuissaan niin hyvin, että nälkä lähti jo, mutta kun tää ruoka on vaan niin hyvää! Tätä olen yrittänyt myös hillitä. Tavoitteeni on lopettaa siinä vaiheessa kun olo on kylläinen, ei siinä vaiheessa kun nappi singahtaa housuista.

Paino onkin lähtenyt mukavasti putoamaan. En ole kovin pitkä ja painoa mulla on ollut jonkin verran liikaa. Tai no jonkin ja jonkin verran, välillä aika reippaastikkin ja kyllä vain, yhä painoindeksini herjaa lievää ylipainoa. Nyt kuitenkin pienen painonpudotuksen jälkeen olo tuntuu triplasti kevyemmältä. Fiilis on ihan huikea, kun huomaa ennen kiristävien vaatteiden olevan jopa reilun kokoisia.
Pelkkä painon alastulo on innostanut muutenkin laittautumaan. Jos päivän suunnitelmissa on vain ulkoilua ja lasten kanssa puuhastelua, niin harvemmin sitä tulee tartuttua meikkisutiin. Nyt olen kuitenkin välillä muuten vain meikkaillut, koska se tuntuu piristävän itseä, vaikka mitään erikoista ei olisikaan suunnitelmissa.

Sokerin ja rasvaisen ruuan vähentäminen on myös vaikuttanut jaksamiseen. Aamuisin ei ole niin sokerikrapulainen olo ja ylös nouseminen on paljon helpompaa. Ennen löhösin sängyssä niin kauan, kunnes oli vain pakko nousta puuron keittoon, nyt sängystä ponkaisee ylös paljon energisempi äiti.

Olen käynyt säännöllisesti treeneissä, paitsi nyt olen ollut viikonlopusta asti kovassa flunssassa, mutta olo alkaa jo helpottaa. Olemme myös serkkuni kanssa alkaneet lenkkeilemään paristi viikossa, joko kahdestaan tai serkun koirien kanssa. Vaikka lenkit ajoittuvat myöhäisiltaan lasten nukkumaanmenon jälkeen, on silti ollut energiaa nostaa peppu ylös sohvalta ja seuralaisen kanssa sinne kävelylle tuleekin paremmin lähdettyä.

Tämä kuva kaksi kuukautta sitten kummipoikani ristiäisistä.

Tässä kuva tältä päivältä.

Mulla on toki ollut taipumusta innostua painon pudotuksesta, mutta hetken päästä into onkin jo laantunut. Nyt toivon tämän jatkuvan, jospa sitä kesällä kehtaisi jo pukea bikinit päälle rannalle, saas nähdä!

VAUVAVUOSI LOPUILLAAN: mitä jäi käteen?

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Tähän alkuun heti se perinteinen, että "miten ihmeessä nyt jo??" Mutta ihan totta.. tuntui, että esikoisen vauvavuosi meni aivan supernopeasti, mutta kuopuksen jopa pikakelauksella. Muistan edelleen elävästi sen viimeisen Pelle Hermanni-päivän, kun ajattelin, että jos tänään ei lähdetä synnyttämään, niin ei sitten koskaan ja illalla se olikin jo menoa.

Vaikka tämä vuosi menikin hujauksessa, jäi siitä monen monta ihanaa ja tärkeää hetkeä mieleen. Ensimmäinen kosketus, imetys, hymyt, naurut, itkut ja kaiken uuden opettelu ja oppiminen. Kun E ensimmäisen kerran tapasi pikkuveljensä ja kuinka hän ihmetteli, mitä tuo vauva täällä tekee. Ja kun hän viimen tajusi vauvan tulleen jäädäkseen. Aina kun joku tuli kylään, E ensitöikseen vei vieraat katsomaan vauvaa.



Saan ikuisesti muistella ihania imetyshetkiä, jotka ajoittain olivat hankaliakin, kun yritin samalla paimentaa isompaa vauvaani, mutta N hoksasi heti tissittelyn upeuden ja siinä ei ollut mitään ongelmaa. Saavutimme puolenvuoden täysimetyksen ja yhä edelleen me jatkamme muun ruokailun ohessa.
Olen saanut seurata rinnalla, kuinka pienestä avuttomasta nyytistä on kasvanut pieni iloinen poika, joka osoittaa mieltään ja yhtälailla rakkauttaan. Kuinka pienet kädet nousevat pystyyn hänen halutessaan päästä syliin. Kuinka hymy nousee hänen huulilleen minut nähdessään tai siskon häntä kutittaessa.

Tämä pieni poika nukkui yönsä hyvin puoleenvuoteen asti, kunnes yöt muuttuivat, välillä lähes painajaismaisiksikin. Kuinka välillä olin niin väsynyt, että kahvipannukin nauroi minulle. Mutta me selvisimme ja yöt ovat jo rauhoittuneet.
Aina ei tule nukutuksi, mutta kun pieni suloinen poikani painaa päänsä vasten rintaani, jää unenpuute taka-alalle ja on vain se hetki.

Vaikka kyseessä onkin ollut toinen vauvavuosi ja edellisestä niin lyhyt aika, olen useasti joutunut soittamaan äidilleni, mitä mä nyt teen? Toisaalta olen pystynyt ottamaan rennommin, mutta stressiltä ei ole vältytty. Yhä panikoin, kasvaako hän riittävästi, riittääkö maito, onko liikaa vai liian vähän vaatetta, mitä tämä itku nyt on, tuleeko hampaita vai onko vatsa kipeä. Kaikkeen ei aina ole löytynyt vastauksia, mutta kaikesta ollaan selvitty.



Kohta kotona temmeltääkin yhden vauvan ja yhden taaperon sijaan kaksi taaperoa. Mitäs sitten? Oliko tämä tässä vai koenko tätä enää ikinä uudelleen? Toistaiseksi näin on hyvä. Olen aina halunnut kaksi lasta, maksimissaan kolme. Hmmm miltä kuulostaisi kolme? No eheeei, ei nyt vielä.
Nyt nautitaan tästä ja tulevista uusista kuvioista. Niinhän me tehtiin viime kerrallakin.. Kunnes edellinen vauva-aika muuttuikin vauvasekäodotusajaksi, heh. Mutta tulossa on oikeasti jotakin ihan uutta ja jännittävää! Hetken aikaa me kuitenkin nautitaan näistä viimeisistä vauvaviikoista mun rakkaan poikavauvani ja tietysti rakkaan taaperosiskon kanssa.

Taapero päiväkuivaksi

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Nyt voisi sanoa, että meidän esikoinen on viimeikin täysin päiväkuiva. Toki vahinkoja sattuu välillä, kun kesken kiinnostavan tekemisen ei muistakkaan mennä potalle, mutta pääsääntöisesti neiti osaa itse mennä vessaan kun hätä iskee!


Kuinka me sitten saavutettiin tämä tilanne?
No, aluksi olin ajatellut, että mitäs vaikeaa siinä nyt sitten olisi.. vaippa pois ja säännöllisesti istutetaan potalle. Ja hah, eihän se nyt ihan niin mennyt. Ensin potalla istuminen oli meillä pelkkä vitsi. E ei tykännyt istua siinä ollenkaan. Kaikki lelut kyllä sinne upotettiin, mutta turha luulo, että sinne mitään tehtäisiin. Viime keväänä E:n ollessan isin kanssa kotona, hän pissasi sinne kerran ja kaikista tuuletuksista huolimatta se jäi ainoaksi kerraksi piiitkään aikaan. Ajateltiin, että vielä ei ollutkaan sen aika ja jätettiin pottailut hetkeksi kokonaan.

Satunnaisesti kokeiltiin pottailua uudelleen, samoin tuloksin, kunnes alkuvuonna aloin lukea vinkkejä, kuinka muut ovat onnistuneet. Pari hyvää kikkaa löysinkin ja ajattelin, että NYT me onnistutaan.
Ensitöikseni menin ja ostin uuden, isomman ja tukevamman potan, jossa olisi mukava istuskella. Yhdestä blogista luin, kuinka heillä oli onnistuttu palkitsemalla lapsi aina kun pottaan saatiin jotakin aikaiseksi ja ajattelin, että hei tää toimii varmasti! Syödäänhän meillä välillä puuroakin tyylillä, "saat rakas namipastillin kunhan ensin syödään muutama lusikallinen puuroa.." 
Ja tämä lahjominen toimi, kerran tai kaksi. Sitten siitä tuli tylsää.
Kunnes eräänä päivänä päätin, että tänään ei muuten laiteta vaippaa ja sitten vaikka siivotaan pissat sataan kertaan.. ja niinhän me tehtiinkin. Siivottiin, siivottiin ja siivottiin, mutta pariin kertaan onnistuttiin ehtimään potallekkin! Päivä päivältä siivoamista oli aina vain vähemmän ja E alkoi itse riisumaan housuja, kun halusi potalle.


Nyt ollaan uskallettu ulkoillakkin pieniä aikoja ilman vaippaa, sekä nukutaan päikkäritkin pikkuhousut jalassa. Meillä ei toiminut lahjominen, eikä uusi pottakaan ehkä ollut suurin syy, sillä heti onnistumisten jälkeen myös vanha potta, joka on yläkerran vessassa, kelpasi vallan mainiosti.
Meillä tarvittiin vain aikaa ja kärsivällisyyttä. Kun taapero oli viimein itse valmis luopumaan vaipasta, alkoi homma rullaamaan itsestään.
Ja kyllä vaippamäärän vähenemisen huomaa kukkarossa kun enää vain toinen on päivät vaipoissa!

2-vuotiaan tytön huone: uutta ja vanhaa

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Eevi sai oman huoneen, kun viime heinäkuussa muutimme tähän isompaan asuntoon. Hän oli silloin vuoden ja seitsemän kuukautta. En tiedä olisiko oma huone tullut jo aikaisemmin kyseeseen, jos se olisi ollut mahdollista.
Itse olin ihan innoissani, kun tuli aika alkaa miettimään sisustusta! Ihanaa, vaaleanpunaista ja kaikkea prinsessahärpäkkeitä. Onneksi mun mieleni kerkesi muuttumaan moneen kertaan, vaikkakin huone on aika vaaleanpunainen..
Huone alkaa vihdoin olla valmis, onhan tässä jo melkein yhdeksän kuukautta asuttukkin. Välillä saan kuitenkin uusia ideoita ja niitä on pakko alkaa toteuttaa heti kun rahapussi antaa periksi. Nyt alan kuitenkin olemaan jokseenkin tyytyväinen tulokseen.



Eevin huoneesta löytyy sekä uutta, että vanhaa. Upea sänky on isäpuoleni suvusta peräisin ja on muuten todella vanha. Se on jälkeenpäin hiottu ja maalattu uudelleen, toki se kaipaisi ehkä jälleen uutta maalipintaa..
Naulakko on ihan minun omaa käsialaani ala-asteelta. Sekin on tosin maalattu.
Muuttaessamme asuntoon Eevin huoneessa oli vanhat, ei niin nätin väriset kaapinovet, jotka oli asennettu jo useampaan kertaan, joten sisäpuolet olivat täynnä saranoiden jättämiä reikiä. Ovet olivat hyvin huterat ja pelkäsimme niiden putoavan, joten vaihdoimme ihan tavalliset valkoiset ovet. Huone sai kyllä todella paljon lisää valoa uusien ovien myötä. Ovista puuttuu kyllä edelleenkin kahvat, mutta tämä tosin ihan tarkoituksella, muuten vaatteita saisi olla koko ajan viikkaamassa. Eevi saa ovet kyllä auki ilmankin, mutta onneksi ei kovin usein innostu repimään vaatteita alas.

Äitini osti Eeville syntymäpäivälahjaksi Ikeasta STUVA-säilytyspenkin, pöydän ja tuolit. Näppärään, isoon lelulaatikkoon mahtuu myös vaikka mitä ja samalla toimii tasona. Edelliseen asuntoomme ostimme jo TROFAST-säilytyskokonaisuuden, joka oli näppärä silloin olohuoneessa ja nyt on löytänyt paremman paikan Eevin huoneessa.




Huonetta on sisustettu pikkuhiljaa, sillä Eevi leikkii suurimmaksi osaksi vielä alhaalla, tosin viime aikoina hän on alkanut viihtymään myös yksin nukkeleikkien ja teekutsujen parissa. Pääasia on kuitenkin, että lapsi viihtyy siellä. Tulossa postausta myös pojan huoneen sisustuksesta, sekä olohuoneesta. Pysy kuulolla!

Millaisia lastenhuoneita teiltä löytyy?

Mitä lapsesta voi julkaista?

torstai 23. helmikuuta 2017

Moni vanhempi (ja erityisesti bloggaaja) varmasti miettii, mitä lapsesta voi julkaista sosiaalisessa mediassa ja mitkä jutut ehdottomasti kannattaisi jättää pois. Minä aloitin bloggaamisen reilu vuosi sitten ja niin kovasti sormeni syyhysivät kirjoittamisen halusta, etten jostakin syystä edes ajatellut kaikkea niin syvällisesti. Tietysti minulla oli jo alussa rajat mistä aiheista en kirjoittaisi, mutta esimerkiksi lapsieni nimien julkaisu tai kasvokuvien lisäily tai pikemminkin niiden poisjättäminen eivät käyneet pienessä mielessänikään.
Osa kirjoittaa lapsistaan peitenimillä tai julkaisee vain kuvia, joissa ei näy kasvot. Jos olisin hetken aikaa malttanut miettiä asiaa, olisin ehkä toiminut näin. Kun blogin kävijät lisääntyvät, kaikesta tulee aina yhä julkisempaa. Jos nyt haluaisin enemmän yksityisyyttä, se tarkoittaisi kaikkien vanhojen tekstien poistoa tai jokaisen tekstin läpikäymistä yksitellen. Tästä olisi erittäin kova homma, enkä todellakaan tahtoisi tuhota kaikkea, mitä olen tähän asti saanut aikaiseksi. Toisaalta voisin alkaa kirjoittaa lapsista etukirjaimella ja vähentää kasvokuvia. Kaikki kuitenkin löytyisi vanhoista teksteistä jos vähänkin haluaisi ottaa selvää. Ja vaikka poistaisin kuvat blogista tai instagramista, niin kun kerran laitat jotakin nettiin, sitä tuskin ikinä saat sieltä pois.



Varjelen kuitenkin lapsieni henkilökohtaisia asioita. On jotakin, mitä mielestäni ei tarvitse jakaa kaikelle kansalle. Ja silti, kukin tehköön tyylillään, jos joku haluaa pistää lapsestaan kuvan, jollaista minä en laittaisi omastani, se ei ole minulta pois. Listasin kuitenkin muutaman jutun, joita en ehkä itse ensimmäisenä julkaisisi somessa.

1. Alastomuus. Monelle varmasti ihan päivänselvä asia, mutta kyllä niihinkin välillä törmää. Kylpykuvia ei tule blogissa olemaan tai saattaa toki tulla, mutta sensuroituina. Kuten myös pottailusta on varmasti tulossa juttua, mutta kuvat sen mukaisia, ettei lasta nolottaisi vanhempana, kun äiti on pistänyt jakoon kuvan pissalla olemisesta, en minä itsestänikään julkaisisi kuvaa istumassa vessassa.

2. Henkilökohtaiset asiat. Minusta on ymmärrettävää, että joistakin sairauksista kirjoitetaan. Niistä saa vertaistukea ja niillä voidaan jakaa tietoisuutta sairaudesta. Se on mielestäni oikein ok. Mutta sitten voi olla sairauksia tai muita asioita, jotka tahtoo pitää ihan oman lähipiirin tietona. Itse olen esimerkiksi kirjoittanut esikoisen puhumaan oppimisesta, mutta siitäkin hyvin varoen. Itseäni asia ei tietenkään häiritse, mutta en voi tietää vielä mitä mieltä lapseni on asiasta. Asioista voi puhua myös yleisellä tasolla, jolloin varmasti löytyy vertaistukea asiaan kuin asiaan.

3. Nolaaminen. Kiteyttää kaksi aiempaa ja oikeastaan kaiken muunkin. Mietin aina jokaisen kuvan ja postauksen kohdalla, ennen kuin julkaisen mitään. Nolottaisiko, jos joku olisi julkaissut minusta tälläistä? Tai jos se ei nolota nyt, olisiko se voinut häiritä minua esimerkiksi herkässä teini-iässä? Pyrin aina ajattelemaan ensin. Se mikä vanhemmasta on hulvattoman hauskaa tai suloista, voi lapsen mielestä olla hyvinkin vastenmielistä.

4. Kun julkaiset toisen lapsesta. Kysy lupa. Kaikki eivät halua lastensa kuvia kaikkien nähtäväksi. Toki sama pätee ylipäätään aikuisiinkin.

Mitä sinä olet mieltä lasten kuvien julkaisusta? Mitä et haluaisi omasta lapsestasi julkaistavan?

PS. Muista osallistua aivan ihanaan arvontaan instagramissa @rakkaudellaaitiblogi

Koska vauva omaan huoneeseen nukkumaan?

tiistai 21. helmikuuta 2017

Nooa alkaa lähenemään 10 kuukauden ikää ja nyt meillä onkin herännyt ajatus, koska poika pitäisi siirtää omaan huoneeseen? Nooa oli noin puolivuotiaaksi erittäin hyvä nukkuja. Taisi olla jopa vajaa parikuinen, kun hän alkoi nukkua täysiä öitä tai heräsi aikaisintaan hyvin varhain aamulla. Kuuden kuukauden kohdalla tapahtui jotakin ja meillä alkoivat yölliset tissirumbat. Syömään heräiltiin vähän väliä, ei kuitenkaan ihan täysin mahdottomia kertoja, mutta 1-5 kertaa. Kun siihen lisätään esikoisen univaikeudet, ei meille vanhemmille jäänyt kovin montaa tuntia aikaa nukkua. Viime aikoina Nooa onneksi vähensi heräämistä ja kerrat vakiintuivat noin kahteen tissittelyyn yössä. Eli siis huonomminkin voisi olla.

Pari viikkoa sitten aloin olla kuitenkin jo niin huonotuulinen ja väsynyt, että D päätti alkaa heräilemään Nooan kandsa öisin ja minä saisin nukkua sohvalla. Olenkin todella lyhyessä ajassa huomannut, kuinka ihan totta parin kunnolla nukutun yön jälkeen olen aivan eri ihminen!
Nooa aika pian huomasi, että jaaahas tältä tyypiltä puuttuu tissit, no nukutaan sitten. Ensimmäiset yöt menivät helposti, pari vaikeampaa on ollut välissä, mutta unet ovat jälleen pidentyneet noin kello viiteen.



Tissitakiaisen uni kuitenkin häiriintyy sillä sekunilla kun tissit astuvat huoneeseen. Siksi olemmekin nyt alkaneet miettiä, pitäisikö Nooan pikkuhiljaa siirtyä omaan huoneeseen. Meillä on onneksi mukava sohva, jossa on hyvä nukkua, silti kaipaisin jo omaa sänkyä.
Pistinkin pientä kyselyä pystyyn eräässä vauvaryhmässä, minkä ikäisenä vauvat ovat siirtyneet omaan huoneeseen. Vastaukset vaihtelivatkin noin yhden kuukauden ja yhden vuoden välillä. 
Eevi siirtyi aikoinaan vasta vuoden ja seitsemän kuukauden ikäisenä, mutta asuimme ennen sitä kaksiossa, joten omaan huoneeseen siirto ei ollu edes mahdollista.

Tiedän, että Nooan siirtäminen omaan huoneeseen saattaisi parantaa kaikkien yöunia, mutta kynnys on suurin ehkä minulla itselläni.. Taidamme kuitenkin pian koittaa siirtoa, kunhan olen itse täysin varma asiasta. Mutta odotamme ainakin siihen kymmenen kuukauden ikään.

Haluaisin kuulla vielä, koska teillä on siirtynyt lapset omiin huoneisiin? Onko oma huone vaikuttanut heräämisiin/yöuniin?

AJATUKSIA RINTOJEN PIENENNYKSESTÄ

maanantai 13. helmikuuta 2017

Sain rintani jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Muistan kuinka ala-asteella muiden ollessa vielä lapsen vartalossa, minun kroppani alkoi kehittyä huimaa vauhtia. Kun muut käyttivät pelkkiä t-paitoja, minä jouduin jo etsimään itselleni ensimmäisiä rintaliivejä. En tuntunut enää kuuluvani joukkoon ja häpesin vartaloani. En minä tälläisiä tilannut, en ainakaan vielä, ajattelin. Mutta siinä ne kuitenkin jo olivat.
Sain pojilta paljon huomiota ja vaikka toisaalta tykkäsin olla huomion keskipisteenä, ei se aina tuntunut mukavalta. Rintojani tuijoteltiin ja jopa koskettiin, enkä pitänyt siitä lainkaan.

Aikuisena, syömishäiriöni jälkeen, tulin kuitenkin jollakin tavalla sinuiksi kroppani kanssa, vaikka en siihen koskaan täysin tyytyväinen olekkaan ollut. Olen rinnoillani saanut ruokittua kaksi lastani ja siihen olen ollut enemmän kuin tyytyväinen.
Kuitenkin rintojen suuresta koosta on ollut vähintään yhtä paljon haittaa kuin hyötyä. Sopivia ja tukevia liivejä ei meinaa löytyä mistään. Tavallisissa vaatekaupoissa voisin vain nauraa itseni ulos etsiessäni hyvän kokoisia yksilöitä. Niin paljon nättejä ja hyvännäköisiä liivejä tangot täynnä, mutta niistä on turha edes haaveilla. Kauniit rintaliivit minulla on viimeksi ollut yläasteella.
Mutta jos unohdetaan ulkonäköasiat ja mennään fyysisiin haittoihin. Jatkuvat niska- ja hartiasäryt, voi luoja! Ei auta hieronnat tai hyvä ryhti, sillä enhän minä edes pysty seisomaan kauan ryhdikkäästi, kun selkää alkaa pakottaa. Pää on välillä todella kipeä jatkuvasta särystä.

Entäpä imetyksen jälkeen? Rinnat ovat tipahtaneet vähintään kymmenen senttiä alaspäin ja alkavat uhkaavasti lähestyä napaa. Kohta, jossa niiden kuuluisi olla, on pelkkää nahkaa. En ole vielä kunnolla päässyt kokemaan miltä tilanne näyttää imetyksen jälkeen, sillä esikoisen imettämisen loputtua olinkin jo neljännellä kuulla raskaana, eivätkä rinnat ole raskausaikanakaan aivan normaalitilassa.
Imetys on tietysti jo vähentynyt roimasti Nooan syntymästä ja voin vain kuvitella kuinka paha tilanne on, kun imetys päättyy kokonaan.



Olenkin pyöritellyt mielessäni ajatusta rintojen pienennysleikkauksesta. Täytän myöskin kaikki kriteerit, joilla saisin todennäköisesti leikkauksen ilmaiseksi terveydellisistä syistä.
Syy, miksi en ole vielä hakeutunut keskustelemaan asiasta lääkärin kanssa, on toive ehkä kolmannesta lapsesta. Tätä ei kuitenkaan olisi tarkoitus tapahtua vielä muutamaan vuoteen. Rintaleikkaus saattaisi vaikuttaa imettämiseen ja toivoisin kuitenkin imettäväni myös kolmatta, jos sellainen meille joskus suotaisi.
Olen lukenut positiivisia kokemuksia, että myös täysimetys rintojen pienennyksen jälkeen on onnistunut, mutta myös kokemuksia siitä, kuinka edes osittaisimetys ei ole ollut mahdollista. Lukemani perusteella mahdollisuudet ovat 50-50, riippuen myös pienennyksen suuruudesta. Tämä on suurin pelkoni.
Kuitenkin myös ajatus siitä, että joutuisin kärsimään suurista rinnoista vielä vuosia, kauhistuttaa. 

Tämän hetkistä imetystaipaletta on kuitenkin edessä vielä toivottavasti ainakin kolme kuukautta ja ehkä sen jälkeen katson tilannetta uudelleen ja otan yhteyttä lääkäriin.

Olisi mukava kuulla kokemuksia pienennys/korjausleikkauksista! 
Onko imetys onnistunut vielä sen jälkeen?
Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|