Ystävä tai sukulainen, ethän jätä minua yksin

Kolme viikkoa ilman sinua. Kaksi päivää aikaa hautajaisiisi. Olen palasina. Päivät kuluvat aaltoillen. Pari päivää tuntui vähän helpommalta, mutta mitä lähemmäksi tullaan perjantaita, sitä pahemmaksi olo muuttuu. Näen sinut jälleen. Mutta vain pienen hetken ja sen jälkeen joudun päästämään sinusta taas ja lopullisesti. Olet silti sydämessäni ja muistoissani, aina. Tällä hetkellä se ei tunnu silti riittävältä, tai tuskin koskaan. En ikinä saanut pitää sinua riittävän pitkän aikaa. Sinut vietiin meiltä. 

Lääkäri, pappi, terveydenhoitaja, kaikki, ovat varmistelleet meiltä, että onhan meillä tarpeeksi tukijoita lähipiirissä. Ja meillä on. Tilanne on monelle vaikea. Kukaan ei tiedä, mitä pitäisi sanoa, sanoisiko mitään, koska aina tuntuu, että sanoo jotakin väärin. Jokainen tietää, että mikään sana tai teko ei lohduta, mutta älä silti luovuta. Jokainen viesti, kortti, sana, ja teko, on parempi, kuin katoaminen tai hiljaisuus. 

Meitä on varoitettu, että vielä tulee se päivä, kun joku tuttu kääntää päänsä kaupassa meidät huomattuaan, koska ei vain osaa sanoa mitään. Ymmärrän kyllä senkin. Sillä tällä hetkellä se olen minä itse, joka tekee niin. En tee niin sukulaisille tai ystäville, mutta ns moitutuille, joiden kanssa normaalisti jäisin juttelemaan tai esimerkiksi asiakkailleni. Pelkään, että asia ei ole kantautunut jonkun korviin, että joku onnittelee meitä. Joudun selittelemään. Alan itkemään. Ja sitten ollaan vaivaantuneita kaikki. Töistä laitettiin jo viestiä, mitä tahdon asiakkailleni kerrottavan. Mitä useampi tietää, sitä helpompi minun on joskus palata töihin, eikä heille tietenkään voi valehdellakaan. Mutta pelkään silti töihin paluuta.

Meidän lähipiiri on ollut hyvin avoin meidän kanssamme. Vaikka he varmasti pelkäävät kysyä, mutta kysyvät silti. Ja se on paljon parempi kuin hiljaisuus. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeampi on asia ottaa esille. Mun päivä alkaa sillä, että vastaan äitini viestiin, kuinka yö meni ja illalla, jos emme ole päivällä nähneet, kuinka päivä on mennyt. Sisko muistuttaa, että hänelle voi aina puhua, vaikkei hän osaisikaan lohduttaa. Kummitätini lähettää joka päivä voimia uuteen päivään. Serkkuni lähettää tsemppilauseita. Mummini soittelee kuulumisia. Moni ystävä kysyy haluaisinko seuraa tai voisiko hyväksemme tehdä jotakin. Me olemme onnekkaita. Joten ystävä tai sukulainen, älä jätä surevaa yksin. Hän tarvitsee sinua. Vastaa mielummin vaikeisiin kysymyksiin, kun odottaa hiljaisuuden rikkoutumista.

Jokaiselle annetaan sen verran kuin jaksaa kantaa

Kaksi viikkoa ilman sinua. Kaksi pitkää ja loputonta viikkoa. Kaksi viikkoa, kun jokainen hengenveto on tuntunut maailman raskaimmalta. Kaksi viikkoa sitten sinut nostettiin rinnalleni ja olit kaunis, niin täydellinen pieni tyttäremme, mutta olit jo poissa. En kuullut ensimmäisenä ääntäsi, etkä avannut silmiäsi. Mutta olit siinä silti. Miksi sinut vietiin pois? Tahdoin ja toivoin sinua niin paljon. Jokaiseen osaan minussa sattuu. Niin pienen hetken sain pitää sinua. Kuka voi viedä äidiltään ja isältään oman lapsen?

Aamulla ensimmäisenä olet mielessä ja illalla viimeisenä olet mielessä. Nukuin jo kaksi yötä ilman lääkkeitä, sitten romahdin. En osaa käsitellä näitä kaikkia tunteita, en edes tiedä mistä aloittaisin. Antakaa mulle mun vauva takaisin. Kannoin sinua yhdeksän kuukautta. Tunsin liikkeesi ja potkusi, kunnes en enää tuntenut. Kärsin tuskissani seisomatyössäni selkä ja jalat kipeinä, mutta tiesin, että lopuksi siitä seuraa maailman paras palkinto, sinä. Mutta tässä minä olen, syli huutaa tyhjyyttä ja sinä et ole siellä, missä sinun pitäisi. En saanutkaan sinua. Vatsa on hiljainen, vaikka se vielä hetki sitten oli täynnä elämää, mutta se elämä on poissa.

Tämän piti olla meille kaikille ilon aikaa. Minun piti kirjoittaa tutin käytöstä, täysimetyksestä, sisarusten reagoinnista pikkusiskon tuloon, ristiäisistä. Mutta mistä minä kirjoitan? Oman pienen vauvani kuolemasta, hautajaisista, surusta ja sisarusten reagoinnista pikkusiskon poismenoon. Tää on niin epäreilua. En tahdo edes uskoa tähän. Toivon edelleen, että kun illalla painan pääni tyynyyn, herään aamulla tästä painajaisesta.

Aina sanotaan, että
jokaiselle annetaan vain sen verran kun jaksaa kantaa, 
mun mielestä ihan paskapuhetta.

Tekeehän ihmiset jatkuvasti itsemurhia ja varmaankin kaikki ihan sitä varten, etteivät jaksa. Tai monet käyttävät huumeita päästäkseen tästä maailmasta hetkeksi pois, koska eivät jaksa. En minäkään jaksa. Mä aiemmin kirjoitin, kuinka en ole kauheasti tähän ikään menettänyt mitään tai muutenkaan kokenut mitään hirveyksiä. Mutta siis kyllähän muakin on elämä koetellut. Kuitenkin oman lapsen menetys tuntui pyyhkäisevän pois kaiken, mikä on joskus vähänkin tuntunut pahalta. Masennus teini-ikäisenä ja varhaisaikuisuudessa, eriasteiset syömishäiriöt, huono itsetunto, läheisriippuvuus, mikään ei tunnu enää miltään. Tähän kipuun verrattuna, mikään ei tunnu miltään. Mä olisin mielummin masentunut syömishäiriöinen, jolla on huono itsetunto ja paha läheisriippuvuus, kun, että mun vauva olisi viety multa pois.

Loppuun tahdon vielä kiittää jokaista kommentoijaa ja jokaista, joka on lähettänyt meille voimia jatkaa tästä eteenpäin. En jostakin syystä saa blogin kautta vastattua kommentteihin, mutta jokainen on luettu ja jokaista arvostan suuresti ♥

Kaksi niin rakasta, kaksi niin erilaista

Mun pienistä vauvoista on ihan huomaamatta kasvanut jo vallatomia, ihania leikki-ikäisiä lapsia. Havahduin juuri, että mihin se taapero-ikäkin katosi tästä välistä. Mun oli lisäksi ihan pakko googlettaa, että minkä iän jälkeen taapero ei ole enää taapero. Jäin siihen käsitykseen, että noin kolmevuotiaana ollaankin yhtäkkiä jo leikki-ikäisiä, vaikka tämäkin ilmeisesti hieman vaihtelee lapsen kehityksen mukaan. En vain käsitä, missä ajassa tämä kaikki on tapahtunut. Siis me vietettiin joulukuussa esikoisen 5-vuotissynttäreitä ja syksyllä hänet pitäisi jo viedä esikouluun, että siis mitä? Ja toinen seuraa parin vuoden päästä perässä!

Muistan, kuinka paljon Eevi oli kasvanut yhdessä yössä, kun Nooa syntyi. Hän tuli äitini kanssa sairaalaan ja ymmärrykseeni ei vain mahtunut, miten ensimmäisestä pienestä vauvastani oli kasvanut siinä ajassa niin iso. Nyt kun olen juuri havahtunut heidän molempien nopeaan kasvuun, pelkään, kuinka isoiksi he kasvavat sinä yönä, kun vauva syntyy. Täytyykö heidät kuskata yläasteelle seuraavaksi?

Nämä sisarukset ovat loputtomia riitapukareita, mutta niin kovasti rakastavat toisiaan. Tappelut ovat lisäksi viime aikoina vähentyneet paljon. Heillä on paljon omia mielenkiinnonkohteita, mutta saavat yhdessä aikaan erilaisia leikkejä, jotka jaksavat kiinnostaa molempia.

Eevi on aina ollut todella suojelevainen isosisko. Hän pitää huolta, että päiväkodissa veli ei jää yksin, eikä häntä unohdeta. Toki hän on myös ainoa, joka saa motata veljeä, kun tämä käy ärsyttäväksi, mutta muut tätä eivät saa tehdä. Eevi nauttii keskipisteenä olemisesta. Hän kyllä löytää keinot, joilla tulla huomatuksi. Hän on hassuttelija ja naurattaja. Pieni draamakuningatar hänestä myös löytyy. Hän voi samanaikaisesti istua sohvalla, tietokonetuolilla ja jakkaralla, kun katsoo telkkaria. (Tässä taas ei ole omena pudonnut kovin kauaksi puusta, kun tietää millainen äiti on ollut pienenä..) Eevi rakastaa kaikkea kaunista ja ihanaa, ja hän tekee sen kyllä selväksi nähdessään jonkin ihanan kimaltelevan mekon tai maailman söpöimmän kissanpennun. 

Ja Nooa, aivan toisenlainen, mutta aivan yhtä ihana. Aina yhtä kiinnostunut kaikesta. Mitä, miksi, minkä takia, kuka, ovat hänen lempi kysymyksiään. Rämäpäisempi versio siskostaan. Hän juoksee, eikä katso eteensä, törmää ja itkee, mutta kymmenessä sekunnissa unohtaa juosseensa jotakin päin ja juoksee samaan kohtaan vartin sisällä. Hän tulistuu ja suuttuu aivan käsittämättömän nopeasti, mutta leppyy yhtä nopeasti. Tämä pieni poika kaipaa syliä ja pusuja. Hän tahtoo sohvalla tulla kainaloon. Hän on pieni kulinaristi, moni miettii, kuinka noin pienellä lapsella voi olla niin hyvä ruokahalu. Vaikka isosisko on Nooalle maailman tärkein, löytyy hänestä aivan toinen persoona, kun pääsee viettämään aikaa kaksin. Tällöin tulee esiin poika, joka kuuntelee ja tottelee ohjeita, kun ne ensimmäisen kerran sanotaan. Hän joutuu välillä tekemään töitä tullakseen huomatuksi vahvapersoonaiselta siskoltaan, että välillä se tulee kiukun ja raivon kautta. Mutta koska tämän olen huomannut, yritän kaikkeni, että huomioni olisi tasaisesti molemmilla, eikä siitä joutuisi tappelemaan.

Olen onnellinen, kun saan olla näiden kahden upean lapsen äiti. Kun saan nähdä heidän kasvavan ja kehittyvän, vaikka se usein tapahtuukin liian nopeasti, että välillä joutuu pysähtymään hetkeksi miettimään, milloin vastasyntyneestä kasvoi melkein 4- tai 5-vuotias. Ja kohta saamme tähän perheeseen yhden lisää, jota onkin odotettu monta kuukautta. Molemmat kysyvät viikoittain, koska vauva syntyy, sillä kumpikin on jo kyllästynyt odottamaan, enkä malta odottaa itsekkään, koska saan heille kertoa, että nyt vauva on syntynyt. 

VAUVAJUHLAT

Reilu viikko sitten mut yllätettiin ihan totaalisesti. Vuonna 2014 esikoista odottaessani, osasin odottaa myös babyshowereita. Tai siis ainakin odotin ja olisin kyllä hieman pettynytkin, jos kukaan ei olisi sellaisia järjestänyt. Seuraavan laskettuaika olikin vain vuosi ja viisi kuukautta myöhemmin, joten hänenkään kohdalla en odottanut mitään juhlia. Vauvajuhlat taidetaan yleensä järjestää vain esikoisen kohdalla, ehkä siksi tämä suuri shokkiyllättyminen. Kuitenkin myös edellisen raskauden aikana minut yllätettiin, sillä tuleva kummitäti ei halunnut, että hänen kummipoikansa jäisi ilman vauvakemuja. Nyt siis kolmannen kohdalla ei käynyt pienessä mielessäkään, että jotakin pientä olisi kuitenkin luvassa. 

Sovittiin jo yli kuukausi sitten äidin ja siskon kanssa, että mennään yhdessä syömään ennen kuin synnytän. Mulle meni ihan täydestä ”äiti-tyttäret-aika”, jota niin kovin vähän tulee enää vietettyä. 

Kun kuitenkin saavuimme ravintolaan sisälle äidin ja siskon kanssa, olikin mua vastassa suvun naiset ja meidän vauvan kaksi tulevaa kummia. Oli siinä itkussa pidättelemistä! Tai ei oikeastaan ollut, koska en jaksanut sitä sen kummemmin pidätelläkkään. Sen enempää mitään leikkejä ei ollut suunniteltu, mutta perinteiset vauva-arvauskortit olivat vieraiden täytettävissä. Niitä on parasta lukea jälkeenpäin, että kuka on arvannut syntymäpäivän, painon tai pituuden lähimmäksi. Nimiarvaukset ovat myös hauskoja, sillä olemme ajatelleet pitää nimen salassa, joten hauska nähdä tuleeko oikeita osumia!

Meille oli kaikille tilattu ruokaa etukäteen ja äiti oli leiponut vielä ihanan vaaleanpunaisen kakun. Äitini oli ajatellut ihanasti, vaikka varsinaisia babyshowereita ei nyt kolmansia enää järjestetä, niin kiva koota pieni porukka koolle ja vauvakirjaan saa muiston kuitenkin. 

Lisäksi meille oli ostettu ihania ja tarpeellisia lahjoja. Paketeissa oli lähes tulkoon kaikki, jotka vielä olivat ostoslistalla, kuten kylpyamme, hoitolaukku ja imetystyyny. Miehellä oli ollut kova homma saada pidettyä mua aisoissa, että meille olisi vielä jotakin ostettavaa, kun olin jo alkanut jankuttaa, kuinka pian tulisi kiire näille kaikille ostoksille. Mies oli jo soittanut mun äidille, että nyt on pakko keksiä jotakin, kun häneltä alkaa tekosyyt loppua. Lopuksi äiti kielsi mua ostamasta kyseisiä tarvikkeita, että mennään sitten yhdessä ostamaan loput tarvittavat.

Mua on silti ehkä maailman helpoin huijata, että läpi olisi mennyt joka tapauksessa tämä ihana yllätys!

MERENNEITOSYNTTÄRIT

Eilen juhlittiin meidän prinsessan (lue: ninjamerenneitotähkäpääprinsessan, joksi hän siis itseään kutsuu) syntymäpäiviä viidettä kertaa. Viime vuonna teemana oli yksisarvinen ja tänä vuonna valikoitui siis merenneidot. Tämä oli kuitenkin vasta kakkosvaihtoehto. Ensimmäisenä olisi ollut Tähkäpää. Pienen etsinnän jälkeen tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että Tähkäpää on ihan so last season. Siis yhtään mistään ei löytynyt enää mitään tähkäpääkamaa. Yhtä laulavaa barbieta lukuunottamatta. Ei siis mitään figuureja, koristeita tai kertakaikkiaan mitään.

Hienovaraisesti yritin siis viisivuotiaalle ehdottaa, että oliskos joku muu teema, kun äiti, eikä mummu kumpikaan ole ihan niin näppäriä, että osaisivat taiteilla sokerimassasta kokonaista Tähkäpäätä ihan alusta loppuun..

Hyvänä kakkosena tuli siis merenneidot. Pientä innostusta antoi ehkä myös reilu kuukausi sitten vietetyt pikkusiskoni 24-vuotissynttärit, jossa hänellä komeili hieno Ariel-kakku. Siskoni saa siis jatkuvasti muutenkin kilpailla kummityttönsä kanssa, että kumpi heistä on merenneitoprinsessa..

Olin pyytänyt tämän viikonlopun taas vapaaksi, jotta saisin rauhassa siivota ja leipoa. Kuinka ollakaan minulla alkoikin perjantaina kesä- ja talviloma, joiden perään saan heti aloittaa äitiyslomani. Loma tähän väliin tekeekin oikein hyvää, sillä vaikka kuinka rauhallisesti yritin perjantaina siivota, sain loppuillan tehdä kuolemaa kipeän selän takia ja sohvalta ylösnousemiseen sai varata noin kymmenen minuuttia. Myös lauantaina lähdin liikenteeseen ennen kahtatoista ja vasta puoli neljän jälkeen päästiin äitini kanssa aloittamaan leipominen, sillä kahden naisen leivontaanvalmistautumiskauppareissu ei käykään ihan puolessa tunnissa. Oli siis onni, ettei mun tarvinnut nyt maanantaiaamuna repiä itseni mihinkään aamuvuoroon, tai edes iltavuoroon.

Viime vuonna tilasin yksisarviskakun ja nuorimmaisen kolmevuotiskakun toukokuussa leipoi työkaverini. Tänä vuonna päätimme äitini kanssa tehdä sen itse! Ja siitä tuli upea! Täyden kunnian kakusta annan kyllä suoraan äidilleni, sillä suurin työ oli hänellä. Mutta vaikka kuinka mukavaa on kakun suunnittelu, on sen tekeminen aina ihan toinen juttu. Ehkäpä siis ensi synttäreille taas jonkun muun tekemä. Vaikkakin poikani seuraava kakkutoive, oli mutaläjä, jossa on traktori, ei nopeasti ajateltuna kuulosta kovin haastavalta, joten kattellaan.. Onhan tässä välissä tulossa vielä yhdet ristiäisetkin.

Muissa tarjoiluissa sain apua myös hyvältä ystävältäni, luojan kiitos, ilman häntä en olisi ollut sunnuntaina senkään vertaa hengissä, mitä nyt olin. Synttäreistä on aina kauhea stressi ja vaiva, vaikka todellisuudessa koti täyttyy vain lähimmäisistä sukulaisista ja ystävistä, jotka eivät edes arvostele tarjoilujen  ulkonäköä tai onko meillä nyt teemaväreihin sopivat pillit. Maku yleensä ratkaisee. Eikä välttämättä sekään, hienosti ovat ainakin kaikki valehdelleet tähän mennessä, jos jossakin on ollut vikaa, siitä pisteet!

Tärkeintä on yhdessäolo ja että johonkin väliin saa jonkun asian sanottua, sekään ei tässä suvussa ole aina itsestäänselvyys. Eilenkin keskusteltiin välillä viittaamalla, kun jokaisella olisi ollut asiaa samaan aikaan. 

Joskus vähän harmittelin, kun synttärit ovat näin lähellä joulua, mutta eipä siitä ole kyllä mitään haittaa ollut. Ihanaa saada kerättyä koko porukka yhteen, vaikka jouluna nähdäänkin taas.

SYNNYTYSKERTOMUS

Torstaipäivä 5.5.2016 alkoi ihan normaalisti kuin mikä päivä tahansa. Meillä oli Eevin kanssa suunnitelmissa lähteä päikkäreiden jälkeen Pelle Hermanni-puistoon mun ystävän ja hänen tyttärensä kanssa. Oli kuuma päivä. Puistossa keinuttiin ja pyörittiin karusellissa, paljon sai juosta tuon 1,5v neidin perässä kun kaikki asiat kiinnostivat samaan aikaan. Puistoilun jälkeen lähdettiin vielä Prismaan ruokaostoksille, jossa mua sattui vähän väliä nivusiin niin, että jalat meinasivat pettää alta.

Illalla Eevi meni nätisti nukkumaan. Mä mietin, että kyllä oli rankka päivä ja ihme jos tänä iltana ei lähdetä synnyttämään. Siis ajattelin niin, mutta en ollut siihenkään valmis, että pitäisi lähteä.. Oikaisin itseni sohvalle ja vähän puoli yhdeksän jälkeen tuntui, että nyt tuli ja tulee jotakin housuihin ja se ei herranjumala ole pissa!! Juoksin vessaan ja ei siinä sen jälkeen ollut enää mitään mietittävää, lapsivettähän se oli ihan selkeästi. Siinä vaiheessa meinasikin jo paniikki täyttää ajatukset. Olin valmistautunut tähän hyvin, mutta en kuitenkaan tarpeeksi hyvin. Ensimmäisenä soitin äidille, että nytkö meidän muka pitää lähteä, vaikka kyllähän mä sen tiesin, että nyt oli aika. Soitin vielä synnärille, että kohta tullaan. Tässä vaiheessa mua ei vielä supistellut kipeästi. Äiti tuli meille ja tsemppasi kovasti, mä yritin vielä venyttää lähtöä pistämällä astianpesukonetta päälle ja syömällä rahkaa, mutta lopulta oli pakko lähteä ja puoli kymmenen jälkeen istuin jo käyrillä ja kätilön haastateltavana. Siinä käyrillä alkoikin jo pikkuhiljaa supistukset tuntua, saatiin huone ja jäätiin odottelemaan. Kätilö teki sisätutkimuksen ja mä petyin, kun kuulin, että kohdunsuu on vielä tosi takana ja ihan vaan sormenpäälle auki...blaaaah.

Keskiyön jälkeen supistukset olivat jo kovia, mutta en tajunnut, että siinä vaiheessa se oli vielä pientä. Sain panadolin ja 00.30 mulle alettiin täyttää ammetta. Kätilö sanoi, että jos tunnin-puolitoista siellä pystyn lillumaan ja rentoutumaan niin tilanne voi olla jo ihan eri sen jälkeen. No eipä kauheasti ollut. Aluksi amme tuntui rentouttavalta, mutta hetken päästä kivut olivat niin kovia, että rentous oli hyvin kaukana. Puoli kahdelta oli päästävä pois. Kahdelle sormelle auki, juuri ja juuri.

Ammeen jälkeen sain ilokaasunaamarin naamalle. Siitä oli hyötyä ja välillä ei.. Viiden maissa soittelin kelloa ja sanoin, että nyt ei kestä enää sekuntiakaan. Taas kokeiltiin tilannetta ja kätilö sanoi soittavansa anestesialääkärille. Mun tuurin tuntien epiduraalin laittokaan mennyt ihan niinkuin elokuvissa. Neljä reikää jäi selkään, mutta kun se vihdoin alkoi vaikuttaa, en osaa edes sanoin kuvailla kuinka ihanaa se oli! Ja siitä epiduraalistahan tuli lopuksi muitakin ongelmia, niistä täällä.

Sain kuitenkin myös itse tässä vaiheessa hetken levättyä. Avautumisvaihe oli raastavan pitkä, seuraavana aamuna tilanne ei ollut kovinkaan paljoa edennyt. Minä sain okstosiinitipan. Päivällä aloin taas tuntea supistuksia, mutta kipulääkityksen takia se ei ollu mitään verrattavissa edelliseen yöhön. Kipulääkitystä ja oksitosiinitippaa säädeltiin supistusten ja kipujen mukaan. Tilanne alkoi edistyä, joskin ei vieläkään vauhdilla ja D kerkesi käymään toisenkin kerran kotona. Iltapäivää kohden supistukset tuntuivat taas enemmän ja eri tavalla. Kätilö katsoi tilanteen ja sanoi, että ihan kohta päästään tositoimiin. Hetken vielä kärvistelin, mutta sitten oli taas pakko soittaa kelloa, että NYT ja silloin oli aika. Kello oli vähän vaille 17 ja päivämäärä siis vaihtunut 6.5. Sain alkaa harjoittelemaan ponnistamista ja se ei enää sattunut, tuntui oikeastaan hyvältä kun tiesi, että kohta tämä on ohi!  Vaikka ponnistusvaihe ei sattunut, oli se uuvuttavaa. Virallinen ponnistusvaihe taidettiin kirjata alkaneeksi noin 17.10. Lopussa tuntui, että tilanne jäi junnaamaan. Poika meinasi tulla, mutta ei tullutkaan. Lääkäri oli tullut paikalle ja viimeisessä ponnistuksessa avustettiin pienellä imukupilla ja pieni poika syntyi maailmaan 17.33.

Kiireellä hänet kuitenkin vietiin lastenlääkärille tarkistukseen. Kätilö kuitenkin rauhoitteli, että kaikki on hyvin ja kohta saisimme hänet takaisin. Olin niin uupunut ja väsynyt, että luotin vain kätilön sanoihin. Ja kohta terve ja hyvinvoiva poika 4184g ja 52cm tuotiin rinnalleni♡  Yhdessä siirryimme osastolle hyvin hyvin väsyneinä, mutta hyvin hyvin onnellisina!♡