EN SUOSTU SYNNYTTÄMÄÄN ILMAN MIESTÄNI
perjantai 26. helmikuuta 2021• kohtukuolema, korona, pelkopoli, sektio, synnytys
Saako raskaana kokea ahdistusta painon noususta?
Lasten ajatuksia uudesta raskaudesta
tiistai 16. helmikuuta 2021• keskiraskaus, kohtukuolema, lapset, perhe, raskaus
Miksi sulla on äiti noooin iso maha?
Me tosiaan haluttiin pitää raskaus salassa mahdollisimman pitkään. Kuitenkin näin neljättä lasta odottaessa, ei hirveän montaa viikkoa tarvitse odottaa vatsan pyöristymistä. Alkuraskaudessa mulla oli jo aika kovaa vatsanturvotusta, varsinkin syömisen jälkeen. Silloin sain jo ensimmäisen kerran ihmettelyä esikoisen puolelta. Vastasin kuitenkin hyvin poliitikkomaisesti kierrellen ja sain keskustelun käännettyä pois vastastani. Myös nuorempi kysyi asiaa vähän myöhemmin, kuitenkin ihan suoraan "onko sulla vauva mahassa", mutta näin pieniä on kyllä vielä helppo höynäyttää. Myöhemmin kuitenkin esikoinen vielä kaupassa silitti vatsaani ja kovaan ääneen ihmetteli vatsani kokoa. Alkoi tuntua hölmöltä salailla pian lähes ilmiselvää asiaa. Tarkoitus oli pitää lapsiltakin asia salassa rakenneultraan asti. He ovat kuitenkin niin pieniä, että kesän odottaminen tuntuu tässä vaiheessa vielä ikuisuudelta. Päädyimme kuitenkin kertomaan asiasta heille ennen ultraa. Ja vaikka halusimme asian vielä muilta salata, tiesimme, ettei pieniä lapsia voi kieltää kertomasta, joten päätimme ottaa vain riskin, että lapset sitten möläyttelevät asiaa niille, joille kerkeävät. Rakenneultraankaan ei silloin enää ollut kovin montaa viikkoa.
Itse pelkäsin paljon lasten reaktiota. Kokevatko he kuinka paljon pelkoa vauvan menettämisestä? Muistaakseni kerroimme viimeksikin samoihin aikoihin ja odotus oli silloinkin pitkä. Vasta kuitenkin ehkä viimeisen kuukauden aikana alkoi päivittäinen kysely, koska vauva syntyy? Ja kun hän viimein syntyi, mutta ei päässyt koskaan kotiin, olihan se lapsille suuri järkytys. Tälläkin kertaa asia meni kuitenkin jännityksestäni huolimatta hyvin. Nuoremmalla oli kuitenkin aluksi hirveän vaikeaa ymmärtää, kuinka äidin vatsassa voisi olla vauva, kun se kerran jo meni taivaaseen. Hetken aikaa piti asiasta keskustella, että tämä on uusi vauva.
Aluksi luulin, etteivät he uskalla puhua vauvasta, kun sen suurempia ihmettelyjä ei tullutkaan. Mutta kuitenkin selvisi, että he olivat puhuneet uudesta vauvasta muille. Ja äkkiä koittikin aika, kun he mainitsivat jokaiselle meillä käyvälle ihmiselle, että "äidin vatsassa on uusi vauva." Onneksi meillä ei niinä muutamana viikkona käynyt ketään, joka ei olisi asiasta tiennyt, niin saimme pidettyä salaisuuden melko hyvin. Tai siis lasten osalta hyvin. Aloin mä sen verran hyvin pyöristyä, että vaatteilla peittely alkoi käydä vaikeaksi.
Lisäksi lapset ovat uuden vauvan odottamisessa paljon rohkeampia kuin itse olen. Tiedän ja olemme paljon asiasta keskustelleetkin, kuinka harvinaisen surullinen tapahtuma meitä kosketti, ja nimenomaan harvinainen. Siitä, kuinka niin käy hyvin harvoin ja lähes aina vauva pääsee elävänä kotiin. Lapset uskovat siihen. Varsinkin vanhempi aina sanoo, kuinka harmillista on, että pikkusisko kuoli, mutta tämä vauva kyllä varmasti tulee kotiin. Kumpikaan ei ole edes kertaakaan kysynyt, että entä jos tälle vauvalle käy samoin, tai ei ainakaan vielä ole. He uskaltavat olla toiveikkaita ja kyllä minäkin olen. Mutta pienillä on ehkä vieläkin enemmän rohkeutta iloita.
VUOSI ILMAN SINUA
perjantai 12. helmikuuta 2021• enkelivauva, kohtukuolema, suru, synnytyskertomus
Kirjoitan seuraavan postauksen kolmessa osassa, yhden osan tänään, yhden huomenna ja yhden ylihuomenna. Kun sinä luet tätä, olen siis kirjoittanut yhden tänään, yhden eilen ja yhden edellispäivänä.
10.2.2020/1
Tasan vuosi sitten pelko alkoi hiipiä takaraivossa. Miksi en tunne liikkeitäsi? Miksi et herää? Hätäännyn, itkun seasta saan sanottua puhelimeen, etten tunne sinua. En pysty soittamaan äidille. Mies soittaa. Lähdemme ajamaan ja matka kestää, vaikka se ei ole pitkä. Samaan aikaan tänä vuonna, tuleva pikkusisaruksesi potkii niin vimmatusti vatsassa, ettei jää epäselväksi, onko hän siellä. Kumpa sinäkin olisit tehnyt niin.
Istun saunassa ja tunnen silti kuumien kyyneleiden valuvan pitkin poskia. Istun nojatuolissa, yritämme kuunnella sydämen lyöntejäsi. Kädet tärisevät. Jotakin kuuluu. Oletko se sinä? Ei kuulosta siltä kuin ennen, mutta toivo on niin suuri, ehkä se oletkin sinä.. Lääkäri tulee huoneeseen ja makaan ultralaitteen vieressä. Miksi et sano mitään? Miksi et näytä monitoriasi minulle? Miksi en kuule mitään? Koska sinä olet jo mennyt. Siksi en tunne liikkeitäsi. En saa tuntea niitä enää ikinä. Tähän aikaan vuosi sitten minun koko elämäni hajoaa. Eikä se korjaannu kokonaan enää koskaan. Ja nyt, ensimmäinen vuosipäiväsi on ihan käsillä. Sinun ensimmäinen syntymäpäiväsi, sinun kuolinpäiväsi.
Saamme lähteä kotiin tai olla lähtemättä, emmekä lähde. En voi mennä enää kotiin. Tunnen hetkellisesti irtautuvani kehostani kokonaan. En minä ole täällä. Ei tämä tapahdu meille. Saamme huoneen, saamme kaksi sänkyä, ne laitetaan vierekkäin. Mitä täällä tapahtuu? Meidän piti mennä vielä takaisin kotiin, sinun kanssasi. Kaikki on hyvin, laskettuun aikaan on alle pari viikkoa. Tulemme silloin uudelleen, synnyttämään. Ei, synnytys käynnistetään nyt, vaikka sinä olet jo poissa.
11.2.2020/1
Raotan silmiä, talviaurinko yrittää tunkeutua huoneeseen sälekaihtimien läpi. Vuosi sitten tämä päivä, oli päivä, jolloin en edes tiennyt, millainen ilma oli ulkona. Enkä tiennyt paljon muutakaan. Supistuksia alkoi tulla säännöllisesti ja silti niihin tarvittiin vauhditusta, jotta tilanne etenisi. Kroppani yritti pistää vastaan. Kroppa, joka ei ollut vielä valmis synnyttämään. Luopumaan. Makasin mies vierelläni, välillä itkien, välillä jopa hymyillen. Hän koitti saada minut uskomaan. Uskomaan, että selviämme tästä. Uskomaan, että kroppani pystyy tähän, vaikka tilanne oli epäreiluin ikinä. Ja nyt vuoden jälkeen, me selvisimme siitä. Emme täysin, mutta niin, että se riittää. Me yhdessä.
En ymmärrä kaikkea, mitä tapahtuu. Pappi käy luonamme, psykiatrinen sairaanhoitaja käy luonamme, kätilö käy luonamme. Minä itken, tuijotan tyhjyyteen. Onneksi edes mieltäni on lääkitty, pysyn kasassa, vaikka jokainen palanen on irrallaan. Ilokaasusta alkaa loppua teho. Epiduraali laitetaan, vaikka en edes muista sen laittoa. Taidan torkahtaa. Mies ei nuku. Hän valvoo. Vahtii, että minä selviän, että minä jaksan.
Siivoan. Huomenna on sinun päiväsi.
12.2.2020/1
Aamulla varhain kätilö antaa luvan ponnistaa. Ei ole kiire, vaan omaan tahtiin. Vauvalla ei ole hätää, koska pahin mahollinen on jo tapahtunut. Ei ole voimia, mutta tahdon nähdä sinut. Ja vihdoin 7.38 sinut nostetaan rinnalleni. Silmäsi ovat kiinni. Et itke. Pienen hetken toivon, että olisi tapahtunut suuri erehdys ja kuulisin äänesi. Mutta en kuule. Makaat rintani päällä. Olet niin tavallisen kokoinen vauva, 3524g, samaan aikaan niin kevyt, mutta samaan aikaan raskainta, mitä olen sydämeni päällä kantanut. Tämä on nyt totta. En tosiaankaan saa viedä sinua kotiin, sisarustesi ja sukulaistesi luo. Koitan lämmittää pieniä sormiasi, ne ovat niin kovin kalpeat, mutta en saa lämmitettyä tarpeeksi. Miksi et voi herätä? Ja miksi minun täytyy herätä? Minut viedään pois, nukutetaan komplikaation takia. Jäät isäsi kanssa. Ja minä joudun heräämään taas tähän päivään, kun sinä et saa herätä.
Tänä aamuna herään, sinä raskaana sydämessäni. On sinun yksivuotispäiväsi. En saa halata sinua, en saa suukottaa sinua. Tämä on vuoden epäreiluin päivä. Tilaan kimpun haudallesi, sinun mummusi leipoi sinulle kakun. Mutta emme saa yhdessä puhaltaa kynttilääsi, emme saa laulaa sinulle. Mietin, millainen olisit tänäpäivänä. Joko juoksisit vieraita vastaan vai olisiko askel vielä horjuva? Nukkuisitko yösi kokonaan? Sen tiedän, olisit meille kaikille maailman rakkain. Ja olet. Ikävä on loputon.
Täydellinen parisuhde, onko sellaista?
maanantai 8. helmikuuta 2021• onnellisuus, parisuhde, perhe, uusioperhe
Jokainen meistä etsii omanlaistaan täydellistä parisuhdetta. Se mikä on toiselle täydellinen, voi toiselle olla jotain, mitä ei ikinä toivoisi. Toinen kaipaa parisuhteeseen paljon omaa tilaa ja aikaa itselle. Toiselle taas riittää, kun "nukkuessa ollaan vähän niinkun erillään." Itse kuulun tähän jälkimmäiseen. Täydellisessä parisuhteessa mun kumppani ei kyllästy siihen, että vielä vuosienkin jälkeen parasta on vaan käpertyä työpäivän jälkeen toisen kainaloon. Mä oon myös maailman pahin nyppijä, joten mun täydellisen kumppanin on kestettävä sitä, että mä nyplään koko ajan jotakin. Nypin toisen kaulaa, kyynertaivetta tai kainaloa. Tiedän, se olis musta ihan suunnattoman ärsyttävää, mutta odotan, että toinen kestäisi sen.
Itse parisuhteessa arvostan ihan tavallisia, arkisiakin asioita. Musta on ihanaa tulla kotiin valmiiseen ruokapöytään. Kun toinen on pessyt pyykkejä erikseen pyytämättä. Uusioperheessä arvostan suuresti, että mun kumppani, joka ei ole mun kahden vanhimman lapsen isä, haluaa viettää aikaa mun lasten kanssa, ilman, että mun tarvitsisi siitäkään mainita. Perhettä tai uusioperhettä perustaessa on omasta mielestä tärkeää, että ajatukset lasten kasvattamisesta kohtaavat, eikä poikkea kovin suuresti. Aina joskus saattaa tulla tietysti vastaan asioita, joista ei ihan satasella olla samaa mieltä, mutta kunhan asiat on keskusteltavissa ja kumpikin ymmärtää toisen kannan asiassa, ollaan riittävän lähellä. Toistaiseksi perhe-elämässä me ollaan aika hyvin täydennetty toisiamme. Mä olen joissakin asioissa lepsumpi ja toisissa tiukempi, kun taas mies antaa joissakin asioissa helpommin periksi, mutta toisaalta osaa myös pitää kuria. Välillä mun sanat kaikuu kuuroille korville, silloin yleensä auttaa toisen jämäkämpi ääni.
Joskus ajattelin, että erilaisuus olisi mun kohdalla hyvä. Tai siis, että kaksi täysin erilaista ihmistä jotenkin täydentäisivät toisiaan. Huomasinkin, että ihmiset voivat olla myös liian erilaisia. Mutta tämäkin asetelma toimii varmasti jollakin muulla. Nykyisessä parisuhteessa mä pidän meitä hyvinkin samanlaisina tyyppeinä. Meillä kohtaa oikeastaan kaikki elämän arvoista, kiinnostuksen kohteisiin ja huumoriin. Ja silti meissä on pieniä eroavaisuuksiakin. Miestä kiinnostaa jalkapallo, itseä ei niinkään. Mä tykkään kirjoittamisesta, mies tarvitsee mun apua lomakkeita täyttäessä. Mä olen saanut elämääni myös uusia asioita tavattuani mulle täydellisen mieheni. En ennen pitänyt kalastamisesta, kunnes mies vei mut pari kesää sitten kalaan ja se olikin huippuhauskaa. Ennen ajattelin metsäretkiä kivana pikku sunnuntaipuuhana lasten kanssa, mutta yhtäkkiä mä haaveilenkin mahdollisesta vaellusreissusta Lappiin tai vaikka ihan Norjaan asti.
Yksi aika isokin asia parisuhteessa on riiteleminen. Tai siis se, että sitä ei mun kanssa pääse harrastamaan turhan usein. Tai kukapa nyt riitelystä ylipäätään tykkäisi. Mutta mun kanssa se on varsin haastavaa, koska en osaa sitä. Mun kanssa tappelu menee siihen, että mä alan pillittämään ennen kun ollaan päästy varsinaisesti edes aloittamaan. Mutta se on toki myös opettanut keskusteluun, jonka takia meidän ei edes tarvitse riidellä. Yleensä asioista pääsee helpommin eteenpäin, kun toinen sanoo heti, miksi on pahoittanut mielensä jostakin toisen sanomisesta tai tekemisestä ja asiasta voidaan puhua. Ja meillä ei ole oikeastaan koskaan aikuisten kesken järjestetty minkäänlaisia huutokonsertteja. Meidän ainoat riidat ovat tulleet oikeastaan siitä, että jotakin on tapahtunut, toinen mököttää, koska olettaa, että toinen tietää syyn mököttämiselle. Toista alkaa ärsyttää, koska toinen olettaa. Nämäkin ovat selvinneet aina sillä, että hetken mökötyksen jälkeen, alkuperäinen mököttäjä tajuaa, ettei toinen todellakaan tiedä syytä ja se nyt on vain pakko sanoa ääneen.
Mä kyllä väittäisin löytäneeni itselleni sen täydellisen parisuhteen. Jos multa kysyttäisiin, mitä haluaisin parisuhteessani muuttaa, en keksisi mitään. Tai no joo, rentouttava jalkahieronta vähän useammin olisi mukavaa, mutta miehellä puutuu kädet niin hirveän nopeasti. Mutta sitä varten se tajuaa ostaa mulle lahjakortin kauneushoitolaan, jossa joku muu tekee sen hänen puolestaan. Eli olen sitä mieltä, että täydellisiä parisuhteita on olemassa, mutta jokaisella on omanlaisensa täydellinen. Ja kyllä mä haluan uskoa, että jokaiselle meistä on jossakin joku, täydellinen kumppani.
Alkuraskauden pelot ja olot
lauantai 6. helmikuuta 2021• alkuraskaus, keskiraskaus, kohtukuolema, pelko, perhe, raskausoireet
Ensimmäiset 12 viikkoa ovat usein ne piinaavimmat viikot. Niin ne olivat meilläkin, toki luulen, etteivät ne olleet mitään verrattuina tuleviin viikkoihin. Vaikka kohtukuoleman toistumiseen on hyvin pieni mahdollisuus, uskon, että pahimmat piinaviikot tulevat olemaan meillä ihan loppuraskaudessa. En ole koskaan kokenut keskenmenoja, silti pelko siihenkin oli suuri. Koska raskaus oli niin kovin toivottu, olin tottakai raskaustestien kanssa valmiina heti, ennen kun kuukautiset olivat edes myöhässäkään. Siinä vaiheessa mulla ei ollut siis vielä mitään raskausoireita, paitsi tietysti ne, joita mulla oli ollut jo useamman kuukauden, eli siis ne, jotka olin kuvitellut. Lokakuussa tullut virtsatulehdus, oli mun ensimmäinen raskausoire, joka olisi toki saattanut tulla ilman raskauttakin, kuten viime juhannuksena, jolloin myös elättelin toiveita, olisiko raskaus voinut alkaa vahingossa. Virtsatieinfektio on ollut mun ensioire kahdessa aiemmassakin raskaudessa.
Testi tuli siis tehtyä aikaisin, joten raskausoireita jouduin hetken odottelemaan. Aika pian kuitenkin saapuivat rintojen arkuus, päänsärky, pahoinvointi ja ihan järkyttävä väsymys. Väsymys oli tällä kertaa lamaannuttavin kaikista raskauksista. Tämä sai mut hetkellisesti epäilemään jopa kaksosraskautta. Todennäköisesti sekin selittyi vain normaalia stressaavammalla raskaudella. Mulla sattui töissä olemaan hiljaista aikaa, joka osui kerrankin hyvään ajankohtaan ja sain levättyä. Silti harmitti lasten puolesta. Vielä muutamia kuukausia aiemmin olin masentuneena sängyn pohjalla surren vauvaamme ja kun lapset saivat vihdoin minut takaisin, vajosin uudelleen sängyn pohjalle. Onneksi mies jaksoi tukea ja ymmärtää. Hän vietti huomattavasti enemmän aikaa lasten kanssa ja antoi minun torkkua aina, kun sitä tarvitsin.
Pahoinvointi oli myös uuvuttavaa. En onneksi joutunut oksentamaan montaa kertaa, vaikka välillä sekin olisi tuntunut paremmalta vaihtoehdolta, kun pelkkä etova olo, joka ei lähtenyt millään. Pahoinvointi pysyi jonkin verran kurissa, kunhan vain muisti laittaa jotakin suuhun tunnin välein. Sekin oli välillä haastavaa, jos töissä oli useampi asiakas putkeen. Inhottavaa oli myös herätä välillä öisin huonoon oloon. Mies jaksoi huomioida minua myös silloin ja vaikka hän olisikin juuri saanut unen päästä kiinni, nousi hän keskellä yötä voitelemaan mulle paahtoleipää. Hän teki mulle myös syötävää joka aamu sänkyyn, jotta en yökkäisi heti noustessani. Myös närästys alkoi heti alussa, joka pahensi kuvottavaa oloa. Onneksi siihen sain heti avun neuvolasta, josta sain reseptin närästyslääkkeeseen, jota olen syönyt aiemmissakin raskauksissa.
Välillä eteen tuli päiviä, jolloin olo oli oudon normaali. Silloin olin tottakai täysin varma keskenmenosta, tai vähintäänkin keskeytyneestä keskenmenosta, kun muuta siihen viittaavaa ei ollut. Ihan alussa tein jopa useamman testin, koska oli vaikea uskoa, että olisin oikeasti raskaana. Kun seuraavana päivänä olikin entistä huonompi olo, kaduin, miksi en voinut nauttia edellisen päivän hyvästä olosta. Muutenkin olin varsinkin alussa hyvin herkillä, mitä olen normaalistikkin, mutta nyt se korostui entisestään. Mieskin on sanonut, että tämä raskaus on mulle huomattavasti rankempi. Hermostun herkästi, itken herkästi ja tosiaan alun väsymys tuntui loputtomalta. Mikä myös tuntui loputtomalta, oli liikkeiden odottaminen. Toisaalta odotin sitä ihan hirveästi, toisaalta pelkäsin, koska ne alkavat tuntumaan. Sen jälkeen olisi oltava jälleen tarkkana. Tuntuvatko ne joka päivä, ovatko ne jotenkin erilaisia kuin edellisenä päivänä? Tietysti nyt neljännessä raskaudessa ymmärrän, että varsinkin alussa, liikkeet eivät ehkä tunnu joka päivä. Vauva on pieni ja kohdussa on tilaa pyöriä. Ennen rakenneultraa ei tiedä istukan sijaintia. Vaimentaako se liikkeitä? Oman mielenterveyteni kannalta onneksi, olen tuntenut liikkeitä joka päivä siitä lähtien, kun ne vihdoin alkoivat tuntumaan. Aina ei nimittäin järki pysy ahdistuneen mielen mukana. Luulen, että olen heti puhelin kädessä, jos tulee päivä, kun ennen tunne liikettä.
Nyt ollaan kuitenkin päästy keskiraskauteen asti ja alun oloista eroon. Edelleen tulee päivä, kun väsyttää tai kuvottaa vähän enemmän, mutta onneksi harvemmin. Tunnen oloni välillä taas hyvinkin normaaliksi tai oikeastaan vielä normaalia paremmaksi. Raskaudesta muistuttaa kuitenkin vauvan liikkeet, sekä vihlaisut kohdussa, kun yrittää nousta liian nopeasti tai aivastus tulee yllättäen. Yritän jatkuvasti rauhoittaa itseäni, vaikka stressi tähän mennessä on ollut kovaa. Muistutan itseäni, että tämä raskaus päättyy onnellisesti. Tämän on pakko päättyä.
UUSI RASKAUS VAUVAN MENETYKSEN JÄLKEEN
perjantai 5. helmikuuta 2021• kohtukuolema, menetys, pähkinävauva, raskaus
Vihdoin saan jakaa tämän uutisen teidän kanssa! Me odotetaan vihdoin uutta vauvaa. Niin monta kertaa halusin aiheesta kirjoittaa, niin paljon olisi sanottavaa. Ja samaan aikaan takaraivossa jyskyttää kauhu ja pelko menettämisestä. Tapahtuuko heti pahin, jos vähänkään uskallamme iloita? Päättyykö jälleen kaikki aivan yllättäen? Halusimme pitää asian salassa mahdollisimman pitkään, ettei vaan joutuisi selittelemään. Ettei taas joutuisi pettymään. Rakenneultra ei meidän tilanteessa ole mikään etappi. Se tietysti paljon helpotti oloa, ainakin hetkeksi. Vauvallamme oli kaikki hyvin. Kaikki näytti juuri siltä, kuin kuuluukin. Vaikka raskaudet kohdallani ovat olleet ns "normaaleja", raskausdiabetesta lukuunottamatta, oli silti pelko todella suuri ennen ultraa. Viime kerta päättyi niin yllättäen, niin surullisesti, etten enää ole voinut luottaa täysillä mihinkään.
Itsellänihän uuden raskauden toive oli todella suuri jo hyvin varhain. Olen kirjoittanut, kuinka sylini vain huusi tyhjyyttä ja huutaa kyllä edelleenkin. Vaikka onkin lapsia sitä täyttämässä. Miehen kanssa käytiin paljon keskusteluja ja minä vain odotin. Vaikka en lopulta joutunut odottamaan ihan hirveän kauaa, tuntuivat ne kuukaudet vuosilta. Meillä kävi toistamiseen hyvä tuuri. Viime kerralla tulin raskaaksi heti ensimmäisestä kierrosta ehkäisyn jättämisestä, nyt toisella kerralla raskaus alkoi toisesta kierrosta. Siinä mielessä olemme onnekkaita, ettei itse yrittämiseen ole kulunut aikaa. Pelkäsin sitäkin. Entä jos en enää tulisikaan raskaaksi. Koskaan ei tiedä. Olen kirjoittanut myös raskauden valeoireista. Kun toivoo tarpeeksi kovaa, alkaa itsekin uskoa olevansa raskaana, vaikka mahdollisuus siihen olisikin hyvin pieni. Jollakin tavalla toivoin koko ajan tulevani raskaaksi, vaikka emme aluksi yrittäneetkään. Toivo oli vain niin suuri, että se ohjasi ajatuksiani. Lopuksi siis positiivisen testin tekeminen oli pelon ja onnen sekainen shokki. Tätä olin koko ajan halunnut, mutta silti pelkäsin heti menettäväni sen.
Siitä alkoivat piinaavat viikot. Vaikka tässä raskaudessa 12 viikon täyttyminen, liikkeet, puoliväli, tai rakenneultra eivät merkitse niin paljon kuin aiemmin, ne silti vievät eteenpäin. Ne antavat uskoa siihen, että vatsassani on jälleen joku pieni ihme, jonka tällä kertaa toivottavasti saamme tuoda kotiin asti. Tämä on raskauksista kaikista pelottavin. Pääsen vihdoin kirjoittamaan kaikesta siitä tunteiden sekamelskasta, jonka tämä raskaus on odotetusti tuonut tullessaan. Olen sanattoman onnellinen kaikista niistä onnitteluista ja tsempeistä, joita olette meille lähettäneet. Nyt ollaan päästy puolivälin ohi ja tänään myös rakenneultran ohi ja tunnen edelleen pienet potkut vatsassani. Hän on yhä siellä, elossa.
BLOGIARKISTO
-
►
2022
(2)
- ► joulukuuta (1)
- ► tammikuuta (1)
-
►
2021
(41)
- ► joulukuuta (1)
- ► marraskuuta (2)
- ► heinäkuuta (3)
- ► toukokuuta (4)
- ► huhtikuuta (2)
- ► maaliskuuta (5)
- ► helmikuuta (9)
- ► tammikuuta (10)
-
►
2020
(42)
- ► marraskuuta (2)
- ► heinäkuuta (4)
- ► toukokuuta (3)
- ► huhtikuuta (4)
- ► maaliskuuta (8)
- ► helmikuuta (7)
- ► tammikuuta (7)
-
►
2019
(9)
- ► joulukuuta (6)
- ► marraskuuta (3)
-
►
2017
(18)
- ► heinäkuuta (1)
- ► toukokuuta (1)
- ► huhtikuuta (3)
- ► maaliskuuta (1)
- ► helmikuuta (3)
- ► tammikuuta (5)
-
►
2016
(18)
- ► joulukuuta (3)
- ► marraskuuta (1)
- ► heinäkuuta (3)
- ► toukokuuta (1)
- ► huhtikuuta (1)