SYNNYTYSKERTOMUS: Ajatuksia ennen ja jälkeen sektion

perjantai 18. kesäkuuta 2021

Terveisiä vihdoin vauvakuplasta. Meillä ihan todella on vauva kotona, vihdoinkin. Hän on tänään viikon ja yhden päivän ikäinen. Edelleen tuntuu aivan uskomattomalta katsella hänen nukkuvan vieressäni. Hän on todellakin siinä. Meidän siis viimeinen äitiyspolikäynti, reilu pari viikkoa sitten, päättyi siihen, että varasimme ajan sektioon torstaille 10.6. Vauva sitkeässä perätilassa ja painoarvio tuolloin hieman vajaa 3,9 kiloa. Sektio ei siis tullut meille mitenkään yllätyksenä, olimme jo yrittäneet tottua ajatukseen, että se tulisi olemaan todennäköisin synnytystapamme. Minulla tosiaan oli kokemusta jo yhdestä suunnitellusta sektiosta esikoisen kanssa, joka siis aikoinaan sujui täysin moitteettomasti ja oma toipumiseni oli ihan supernopea. Silti ensimmäinen ajatukseni, että joutuisin jälleen sektioon, oli suuri pettymys. 


Vaikka suunniteltu sektio onkin tänä päivänä hyvin turvallinen vaihtoehto sekä vauvalle, että myös äidille, olin myös tietoinen sen riskeistä, sekä lukenut, kuinka alatiesynnytys valmistaa vastasyntynyttä paremmin ulkomaailmaan. Lisäksi, ehkä suurin syy alatiesynnytykseen oli kuitenkin se, että olisin halunnut antaa eheyttävän synnytyskokemuksen miehelleni. Viime kerralla itse synnytyksessähän ei mikään mennyt pieleen, ainoastaan se, että odotimme syntyväksi menehtynyttä vauvaa. Olisin halunnut suoda miehelleni saman kokemuksen, mutta tällä kertaa niin paljon eri fiiliksellä. Puolestamme oli kuitenkin päätetty toisin ja tähän me tyydyimme.


Viimeiset yöt ennen sektiopäivää olivat oikeastaan aika hirvittävät. En saanut enää nukutuksi lähes ollenkaan, olo oli suuri ja tukala, mutta ennen kaikkea jännittynyt ja pelokas. Torstaiaamuna 10.6 ajoimme sairaalaan ja pääsimme suoraan saliin valmistautumista varten. Ensimmäiset jännityskyyneleet tulvivat silmäkulmiin, mutta sain äkkiä itseni kasattua. Olimme vihdoin täällä. Kätilö kertoi meidän olevan kolmantena jonossa, jollei joku kiireellinen tapaus menisi meidän ohi. Toista sektiota oltiin juuri aloittelemassa ja leikkausryhmä kävisi välillä vielä syömässä. Saimme siis jonkin aikaa vielä odotella rauhassa, kunnes kätilö tuli laittamaan kanyylit ja katetrin. Muistaakseni noin 11.40 aikaan minua lähdettiin siirtämään leikkaussaliin ja mies jäi odottamaan, jotta hänelle tuotaisiin omat suojavarustukset leikkausta varten.


Seuraava itku pääsi, kun saavuimme leikkaussaliin. Vastaanotto siellä oli kuitenkin aivan ihana. Kätilö rauhoitteli minua ja muutenkin salissa oli rauhallinen tunnelma. Koko ajan joku kertoi, mitä seuraavaksi tapahtuisi ja muisti koko ajan sanoa, että kaikki menisi oikein hyvin. Pian puudutuksen jälkeen aloin tuntea oloni hieman huonovointiseksi ja huteraksi. Verenpaineet eivät tahtoneet pysyä tarpeeksi korkealla, joten niitä jouduttiin tasaamaan koko leikkauksen ajan. Onneksi tästäkään minun itseni ei tarvinnut sanoa kertaakaan, vaan vointiani seurattiin koko ajan.

Hetken päästä mieheni pääsi paikalle vihreässä asussaan, joka korosti hänen punaista partaansa ja siinä vaiheessa lähes täydellisen valkoisia kasvojaan. Olin täysin varma, että häneltä lähtisi taju ennen minua. Ei lähtenyt. Kaiken jännityksen keskellä hän jopa kysyi, halusinko hänen silittävän päätäni ja muutenkin hän sai oloni niin rauhalliseksi, kun siinä tilanteessa oli mahdollista saada.


Kello 12.06 kuulin vihdoin pienen poikamme päästävän ensimmäisen äänensä tässä maailmassa. En voinut uskoa sen olevan totta. Lääkäri kertoi pojan olevan oikein hyvän kokoinen ja voivan hyvin. Sain nähdä hänet vilaukselta, sain nähdä hänen huutavan ja olevan elossa. Mieheni lähti kätilön kanssa punnitsemaan häntä ja pian he saapuivatkin takaisin. Sain rinnalleni tämän 4555g painavan pötkylän. Viikon takainen painoarvio oli mennyt hieman metsään, mutta hän oli vihdoin siinä. Paineideni kuitenkin heitellessä päädyimme siihen, että isi ja vauva siirtyisivät jo perheheräämöön minua odottelemaan. 





Jäin siis vielä ommeltavaksi. Oloni oli hieman sekava, mutta päällimmäisenä tunsin suurta onnea. Lääkäri kertoi vauvan napanuoran olleen hyvin lyhyt. Tämä oli siis todennäköinen syy sille, miksi hän oli päätynyt perätilaan. Toiseksi, lyhyestä napanuorasta olisi saattanut koitua hankaluuksia alatiesynnytyksessä. Silloin päätös sektiosta ei harmittanut enää yhtään. Olin helpottunut, että siihen oli päädytty. Myös vauvan suuri koko olisi saattanut tuottaa ongelmia. Suuri pettymys, joka sektiopäätöksestä oli tullut, oli nyt kokonaan poissa. Mieheni ja minä saimme molemmat sen eheyttävän synnytyskokemuksen tällä suunnitellulla sektiolla, joka oli juuri se kokemus, jonka me tarvitsimme. En saanut kokea kovenevia supistuksia kotona tai sitä jännitystä, koska pitäisi lähteä sairaalaan, mutta me saimme terveen ihanan poikavauvan.

MEILLÄ ON VIIKON PÄÄSTÄ VAUVA! VAI ONKO?

perjantai 4. kesäkuuta 2021


Laskettuaika lähenee hurjaa vauhtia ja vaikka se onkin vasta 20.6, niin me ollaan menossa jo meidän viimeistä raskausviikkoa. Tunteet ovat loppua kohden olleet hyvin ristiriitaiset. Olo on ollut jo muutaman viikon erittäin tukala, johtuen varmasti vauvan suhteellisen isosta koosta, sekä hänen tarjonnastaan. Muistan esikoisen loppuraskaudesta myös, kuinka kova pää puski tuonne kylkiluiden väliin, on muuten huomattavasti ikävämpää, kuin pehmeä peppu ylävatsalla. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet myös omalta osaltaan vähän tylsiä. Tälläisenä himosiivoojana tuntee itsensä ihan hyödyttömäksi ja laiskaksi, kun ei pysty niitä perusjuttuja enää tekemään. Pelkästään imurointi vaatii aika paljon, eikä sänkyjen tai sohvan alta siivoaminen olekkaan enää mikään helppo homma. Viikonloput, jolloin lapset ovat olleet isällään ja mies töissä, ovat olleet kaikista kurjimpia. Ilmat ovat olleet hyviä, mutta ulkona istuminenkin on pääasiassa vain ärsyttänyt, kun pihahommiinkaan ei enää kykene.


Kaikesta huolimatta toinen osa minusta ei haluaisi luopua tästä raskaudesta vielä. Kun ajattelee tätä aikaa taaksepäin, kaikki on kulunut niin nopeasti, vaikka vielä kuukausia sitten tuntui, että tähän hetkeen on ikuisuus. Vaikka tämä raskaus onkin ollut monella tavalla raskas, on se pääpiirteittäin sujunut hyvin. Pystyin käymään töissä loppuun asti, vaikka viimeisillä viikoilla selkä ja jalat alkoivatkin hieman kipuilemaan. Kaikesta pelosta ja huolesta huolimatta olen saanut myös nauttia monista hetkistä. Ensimmäisistä liikkeistä ja siitä, että vauva on  ylipäätään ollut aktiivinen liikkumaan suurimmaksi osaksi, enkä ole joutunut kuin kerran menemään paniikkikäynnille liikkeiden vähenemisen takia. Alkuraskauden pahoinvoinnin jälkeen voin fyysisesti hyvin pitkän aikaa, ennen loppuraskauden kömpelyyttä. Painoa on tullut maltillisesti, vaikka se onkin aiheuttanut omat ahdistuksensa suuremman lähtöpainon takia. Raskausdiabetes on itsessään aiheuttanut myös ahdistusta, vaikka arvot ovatkin pysyneet hyvinä ja vieläpä riippumatta siitä, mitä on suuhunsa laittanut.


Kuitenkin, tämäkin raskaus on jälleen näyttänyt minulle sen, että suunnitelmia on turha tehdä sen enempää etukäteen. Omalla kohdallani tämä on neljäs raskaus, jossa olen toivonut esimerkiksi tietynlaista synnytystä ja se ei nyt tule tälläkään kertaa toteutumaan. Heti raskauden alussa olin täysin varma, että tahdon ehdottomasti alatiesynnytyksen. Raskauden edetessä aloin kuitenkin jännittämään myös itse synnyttämistä ja mielessäni kävikin välillä suunniteltu sektio. Toivoin kuitenkin äitiyspolin puolelta rohkaisua pysyä alkuperäisessä alatiesynnytystoiveessani ja sitä sainkin.

Rakenneultrassa vauva kuitenkin oli päättänyt asettua perätilaan. Hän oli päättänyt olla siellä myös jokaisella seuraavalla kontrollikäynnillä. Olin valmistautunut ulkokäännösyritykseen, sillä niin kovasti kuitenkin yritin pitää synnytystoiveestani kiinni. Viimeviikkoisella käynnillä vauvan peppu oli kuitenkin hyvin alhaalla ja lapsivettä ei ollut mitenkään turhan paljon, joten mahdollinen kääntöyritys, jätettiin tähän viikkoon. Viime viikolla meillä oli myös ensimmäistä kertaa lääkäri, joka kysyi, toivoisinko synnytystä ennen kuin viikot, jolloin Aino menehtyi, täyttyisivät. Ne viikot tulevat maanantaina täyteen. Vauvamme todettiin kuolleeksi viikoilla 38+1 ja synnytin hänet 38+3. Päivätkin ovat tässä raskaudessa samat, synnytys oli viimeksi keskiviikkona. Tiedän, että nuo päivät tulevat olemaan vaikeita ja pelottavia. Alusta asti toivoinkin, että mahdollinen käynnistys tehtäisiin lähellä samoja päiviä, eikä ainakaan kovin paljon pidemmälle joutuisi odottamaan. 


Viimeinen äitiyspolikäynti oli edellispäivänä keskiviikkona. Enkä minä yhtään enää yllättynyt perätilasta, raivotarjonta olisi ollut suurempi yllätys. Vettä näytti olevan tällä kertaa paremmin, joten lääkäri sanoi, että voisimme kokeilla käännöstä. Käännöksen onnistuessa saisin jäädä omasta toiveestani yöksi tarkkailuun. Yökylään ei kuitenkaan tarvinnut jäädä, pieni mies istui paikoillaan kuin tatti. Vauva kasvaa yläkäyrällä, ilmeisesti ei kuitenkaan raskausdiabeteksen takia, vaan hän on sopusuhtaisesti isokokoinen vauva. Niimpä kaikessa yhteisymmärryksessä teimme päätöksen, viikon päästä torstaina suunniteltuun sektioon. Ajatuksia sektiosta kirjoitan vielä myöhemmin. Mutta toisin sanoen, meillä pitäisi viikon päästä olla vauva. Minkälainen vauva hän on? Sitä en ole uskaltanut tai osannut edes ajatella. Koska edelleen ajatus pysähtyy synnytykseen. Onko meidän elävä vauva ihan varmasti totta tällä kertaa?





Äitiysloma - vanhemmat lapset kotiin vai päiväkotiin?

torstai 27. toukokuuta 2021

 Yhteistyössä Suomen Voimistelutuote


Meillä alkaa tosiaan pikkuhiljaa olla eskarivuosi lopuillaan. Huomenna eskarilaiset viettävät vielä kevätjuhlaa ja maanantaina on viimeinen eskaripäivä. Käsittämätöntä, mihin tämä vuosi tästä yhtäkkiä hujahti. Kesä on täällä ihan just! Myös Nooan päiväkotikevät alkaa olla loppumetreillä. Ensi viikolla lapset ovat päiväkodissa lähes normaalisti, vaikka eskari loppuukin. Eevi on tähän mennessä ollut eskarissa melkein päivittäin, joka toinen viikko hänkin on saanut pitää yhden arkivapaan, jos olen itse ollut lauantaitöissä. Nooalla on joka viikko ollut 1-3 vapaapäivää. 


Mulla itsellä on laskettuaika siis 20.6, mutta näillä näkymillä ei olla menossa ihan sinne asti. Pari viikkoa ennen laskettua lapset ovat vielä päiväkodissa heidän isänsä hoitotarpeiden mukaan. Juhannuksena jäädään sitten pitkälle kesälomalle ja se tarkoittaa Eevin kohdalla päiväkotitaipaleen päättymistä lopullisesti. Tuntuu niin hullulta.

Nooa saa myös nauttia pitkästä lomasta, mutta elokuussa hän palailee jo päiväkotiin, samaan tuttuun ryhmään. Nooa täytti tässä kuussa viisi ja nyt onkin ollut kova kohina kaksivuotisesta eskarikokeilusta. Meidän kotipaikkakunta oli valittu tähän kokeiluun, mutta valitettavasti päiväkotipaikkaamme ei. Olisimme mieluusti tähän osallistuneet, toki jos ymmärsin oikein, olisi eskarissa ollut oltava paikalla yleensä aina, kuten siis yksivuotisessakin. Tämä siis mahdollistaa sen, että Nooa saa vielä olla enemmän kotona ja esimerkiksi yökyläillä mummulassa vaikka keskellä viikkoa. Syksyllä Nooa siis aloittaa viskarina ja käy päiväkodissa muutamana päivänä viikossa. Tämä on meidän mielestämme hänelle tärkeää. Sillä kuten on aiemminkin tullut todettua, Nooalla kestää hetki sopeutua uusiin tilanteisiin ja uusiin kavereihin. Joten nyt kun päiväkoti, ryhmä ja kaverit ovat tuttuja, mielestämme tätä olisi hölmöä viedä häneltä pois. Lisäksi hän nauttii kovasti päiväkodissa olemisesta.


Tekeminen kotona on kuitenkin aina vähän erilaista. Vaikka meilläkin on aika tarkat rytmit, niin tiedän, että vauvan tulo arkeen muuttaa kaiken hetkeksi. Onneksi voimme nyt kuitenkin totutella uuteen tilanteeseen koko kesän ja sitten syksyllä aloittaa pienin askelin uutta arkea.

Ja vaikka vauva onkin tulossa perheeseen, olen yrittänyt keksiä kesäksi mielekästä puuhaa lapsille ihan kotipihaankin. Meiltä löytyy tällä hetkellä leikkimökki, keinut ja hiekkalaatikko. Jo useampana kesänä meillä on ollut lasten uima-allas ja sellainen hankitaan tietty tänäkin vuonna. Trampoliini on ollut myös kovin toivottu ja toivon itsekin sellaisen löytäväni edullisesti vielä täksi kesäksi. Mutta yksi uusi juttu, joka meille jo kotiutui, on voimistelurenkaat!




Renkaat saatu Suomen Voimistelutuotteelta.

Meillä löytyy sen verran aktiivista porukkaa, että luulen näille tulevan hyvinkin paljon käyttöä. Saatiin nämä Suomen Voimistelutuotteelta ja ihan ekaksi tarvitsee kehua mahdottoman nopeaa toimitusta. Sovimme sähköpostitse toimituksesta, joskus päivällä ja nämä tulivat siis seuraavana päivänä! Renkaita löytyy paria eri väriä, samoin hihnoja. Meille valikoitui puunväriset renkaat mustilla nauhoilla. Kokoakin on aikuisille ja lapsille, aikuisten renkaat soveltuvat yli 5-vuotiaille ja koska meidän pääsääntöiset käyttäjät ovat yli viisivuotiaita, otimme aikuisten koon. 

Voimistelurenkaat ovat meillä lapsille entuudestaan tuttuja päiväkodin jumpasta, vaikkei meillä nyt ihan niin suurta jumppasalia olekaan saatavilla, mutta näitä löytyy myös ulkokäyttöön. Meillä innostui renkaista myös mies! Hän ei kuitenkaan suostunut vielä minkäänlaiseen temppuvideoon, mutta ehkä pienen harjoittelun jälkeen sellainenkin on saatavilla. Suomen Voimistelutuotteelta löydät muitakin innostavia tuotteita. Heidän tärkeimmät arvot keskittyvät kotimaisuuteen, turvallisuuteen ja pitkäikäisyyteen.

Vaikkei meille vielä ole saatu sitä allasta ja tramppaa, niin josko nämä jaksaisivat kiinnostaa tai sitten tosiaan miehen voi ilmoittaa temppukouluun ja treenailkoon sitten lisäksi kotona.

Ensimmäinen paniikkikäynti synnärillä

lauantai 22. toukokuuta 2021

Mä oon omasta mielestäni selvinnyt tästä raskaudesta aika hyvin. Tai siis paljon paremmin kuin missään vaiheessa olin ajatellut. Onhan tässä ollut tietysti jännittäviä ajanjaksoja, kuten ylipäätään koko alkuraskaus ja viimeiselle kolmannekselle siirtyminen, mutta pari viikkoa sitten nousi oikeasti huoli. Olin toisiksi viimeistä perjantaita töissä. Mulla oli vain yksi pidempikestoinen asiakas ja sekin vasta iltapäivästä. Päivän rytmi siis poikkesi jo alunperinkin normaalista. Vauvan perätila oli tiedossa ja edellisenä yönä oli jälleen ollut aikamoista bailaamista vatsan sisäpuolella. Vauva liikkui aamulla normaalisti, mutta päivää kohden liikkeet tuntuivat erilaisilta. Tuntuivat hyvin, mutta selkeästi kuitenkin huomasin eron. En alkanut heti lietsomaan paniikkia mielessäni, joka vähän yllättikin, vauva olisi saattanut vihdoin vain vaihtaa tarjontaa. 



Lähdin siis iltapäiväksi töihin ja kesken töiden huomasin vain edelleen miettiväni muuttuneita liikkeitä. Siinä vaiheessa vauvan liikkeet olivat kuitenkin sen verran suuria, että normaalina työpäivänä ne tuntuivat selkeästi, mutta sinä päivänä oli selkeästi vaisumpaa. Asiakkaani jälkeen päätin, että en voisi mennä rauhassa kotiin, vaan mielenrauhan saamiseksi olisi parempi käydä synnärillä. Edelleen oloni oli melko rauhallinen, varmasti siksi, että tunsin kuitenkin liikkeitä, toisin kuin edellisessä raskaudessa. Pelko alkoi kuitenkin vallata mieleni hetken päästä. Yritin laittaa miehelle viestiä, häntä pelästyttämättä, siinä  kuitenkaan onnistumatta. Vaikka kuinka yritin viestissä painottaa, että tunnen kyllä liikkeet, hän taisi lukea ainoastaan, että liikkeet ovat erilaisia, voisin käydä tarkistuksessa. En tietenkään voi moittia häntä siitä. Olisin itse käynyt välillä vielä kotona vaihtamassa vaatteet, mutta mies patisti mut menemään suorinta tietä sairaalalle. Vasta soittaessani synnärille, alkoivat kyyneleet nousta silmäkulmiin. Jotenkin tilanne oli vain niin tuttu, vaikka se olikin täysin erilainen. Sen suurempia mun ei tarvinnut puhelimessa selitellä, kuin mainitsin edellisen raskautemme, kätilö sanoi suorilta, että tervetuloa tänne.


Sain samalla hankittua lapsille hakijan isältään ja sanoin myös miehelle, ettei hänen ole pakko lähteä töistä, pärjäisin kyllä. Luotin, että kaikki olisi hyvin tai ainakin paremmin, kuin viimeksi. Ne vähän normaalia vaisummatkin liikkeet huojensivat oloa. Matka tuntui kuitenkin raskaalta. Suurimmaksi osaksi mieleni täyttyi vain viime vuoden helmikuisesta automatkasta. 

Minut otti vastaan tuttu kätilö. Sama, joka viime reissulla vietti suurimman osan ajasta meidän kanssa. Sama joka oli meidän kanssamme jopa sairaalapapin siunaustilaisuudessa. Se lämmitti mieltä. Menimme samaan huoneeseen, jossa viimeksi saimme huonot uutiset. Olin aiemmin toivonut, että tarvittaessa pääsisimme eri huoneeseen. Tässä kohtaa kuitenkin huomasin, että sillä ei ollut mitään merkitystä. Kunhan vain kuulisin vauvan sydänäänet. Kerroin mistä kohtaa äänet oli hyvin saatu kuuluviin neuvolassa ja siinä samasssa, kun anturi kosketti vatsaani, kuulin vauvamme sydämen. Silloin pääsi helpotuksen kyyneleet. Vaikka toisaalta melko varmasti sitä odotinkin, tuntui silti pitkältä ajalta saada varmistus asialle. 



Lähes parikymmentä minuuttia istuin kuitenkin käyrillä tuntematta mitään liikkeitä, vaikka samalla näkemäni sydänkäyrä sai minut pysymään rauhallisena. Kunnes yhtäkkiä liikkeet palasivat. Yhä vähän erilaisina, mutta kuitenkin. Lääkäri tuli puolen tunnin kuluttua vielä ultraamaan. Lääkäri kertoi kaiken näyttävän normaalilta ja ultrasikin onneksi pidemmän kaavan mukaan. Näytöltä näin liikkeitä, vaikka ne kovin vähäisiltä tuntuivatkin. Vauvalla kuitenkin asento oli edelleen tukeva perätila, eli liikkeiden muuttuminen ei johtunut tarjonnan muutoksesta. Uskaltauduin kuitenkin kotiin ja olin helpottunut, että olin tullut tarkistukseen. Illalla tunsin liikkeitä kuitenkin normaalisti. Oliko syynä sitten kokoaan erilainen päivärytmini, keskityin liikkeisiin normaalia enemmän ja ne eivät ehkä eronneet normaalista, mutta päivä erosi. Tästä kuitenkin nyt pari viikkoa aikaa ja meidän seuraava kontrolli on onneksi maanantaina. Nyt vauva tuntuu olevan jo hyvin kookas, joten liikkeet tuntuvat lähes jatkuvasti. Yöt ovat yhtä tuskaa, mutta yritän vain ajatella, että parempi jatkuva möyriminen, kuin hiljaisuus. Eikä tässä lisäksi ole enää montaa viikkoa aikaa.

Koulun aloitusahdistus, äidillä!

sunnuntai 9. toukokuuta 2021


Alkuvuodesta ilmoitin ensimmäisen lapseni kouluun. Ja suoraan sanottuna olen ihan rikki tästä! On ollut tottakai huikeaa seurata hänen kasvamistaan ensin reippaaksi eskarilaiseksi ja nyt tulevaksi koululaiseksi, mutta siinä missä se on ollut vallan mahtavaa, on se ollut myös erittäin pelottavaa. Eskari oli iso askel, mutta koulun alkaminen on jo ihan jotakin muuta kuin askel. Se on hyppy tuntemattomaan. Mä olen ehkä aina lukeutunut niihin, vähän ylisuojeleviin äiteihin. Yrittänyt suojella itsensä satuttamiselta, tottakai, mutta kuitenkin vähän yrittänyt höllätä otetta. Varsinkin lasten kasvettua isommiksi. Ymmärrän, ettei lapsia voi, eikä todellakaan kannata kääriä pumpuliin, sillä ei se pumpuli suojaa enää vanhempana. Kohtukuoleman jälkeen tulin entistäkin varovaisemmaksi. Pelkäsin, että menetän vielä lisää. Muistan, kuinka muutama kuukausi vauvan menetyksen jälkeen toiselle lapselle ilmestyi verenpurkaumia poskiin kuin tyhjästä. Olin varma, että kyseessä on leukemia. Kun joskus heräsin aamulla molempien lasten vielä nukkuessa, olin varma, että jotakin on tapahtunut. No, lapset nukkuivat vain normaalia pidempään ja toisen lapsen verenpurkaumat selittyivät itkukohtauksella ja kiukkupuuskalla.

Meidän tuleva ekaluokkalainen on mielettömän reipas tyyppi. En epäile yhtään, etteikö hän saisi kavereita tai viihtyisi koulussa. Hän odottaa sitä jo innoissaan. Tänä vuonna kouluun tutustuminen peruuntui koronan takia kokonaan, joka oli tosi harmillista. Koulusta oli tehty kuitenkin tutustumisvideo, joka katsottiin yhdessä lapsen kanssa. Koko videon ajan Eevi vilkuili muhun päin leveä hymy kasvoillaan. Hän oli intoa piukassa videon loputtua. Kohta pääsisi kouluun ihan oikeasti! Hän mietiskeli, kuinka löytää oikeaan luokkaan ja mistä opettaja tietää hänen ja kaikkien muiden uusien koululaisten nimet. Hänen murheensa koulun alkamista kohtaan ovat siis huomattavasti pienemmät kuin omani.


Minä pelkään, että hän ei muista katsoa molempiin suuntiin, kun ylittää tietä. Osaako hän jatkaa matkaa, jos joku tuntematon pyytää häntä kyytiin. Osaako hän kieltäytyä, jos joku tuntematon tarjoaa jotakin? Eihän häntä kiusata. Ei kai hän osallistu mihinkään vaarallisiin villityksiin tai leikkeihin, joista vähän väliä saa lukea milloin mistäkin puskaradiosta tai iltalehdestä. Eevi on luonteeltaan tosi kiltti. Mutta niin olin pienenä minäkin. Kiltit miellyttäjät on kaikista helpoin saada mukaan hölmöilyihin. Mitä kaikkea idioottimaista olen itsekin tehnyt näyttääkseni kuuluvani porukkaan. 

Koulusta oli tullut jo lappuja, jotka pitäisi täyttää tulevaa terveystarkastusta varten. "Tiedätkö mitä lapsesi tekee internetissä, mitkä ovat lapsesi kotiintuloajat.." Ihan hepreaa meille! Mutta ei kovin kauaa! Eeville on hankittava puhelin kesän aikana ja jos lapsen voi päästää yksin kävelemään kouluun, niin silloinhan sen voi päästää jo vaikka kaverin kanssa lähileikkipuistoon? Siis yksin, ilman vanhempaa?? Ja mun sydämeni räjähtää pelkästä ajatuksesta, etten ole täysin tietoinen, kenen kanssa hän on tai missä hän on. Miten näihin tilanteisiin on muka tarkoitus tottua?
Joka vuosi koulun aloittaa monta pientä ekaluokkalaista ja kai jokaisella vanhemmalla siinä kohtaa on pieni kriisi itsensä kanssa. Tottakai sitä haluaa tsempata omaa lastaan, että kyllä sinä selviät ja pärjäät! Mutta kuinka sen tekee, kun itse on asian kanssa ihan pirstaleina? Nyt sitä vertaistukea kaivataan!

Joko vauva vihdoin kääntyi?

sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Viime päivät ovat olleet jotenkin ihan superraskaita. Mä jäin jo torstain jälkeen vappuvapaille ja tarkoitus oli vähän siivoilla tässä viikonlopun aikana. Lapset menivät isälleen ja miehellä alkoi vihdoin työt pitkän lomautuksen jälkeen. Ja mulla taas kalenteri näytti aikalailla tyhjää koko viikonlopun osalta. Mitä nyt parit pienet synttärikahvit oli ja on tiedossa. Kuitenkaan mä en ole tässä muutaman päivän aikana siivonnut ollenkaan, enkä tehnyt oikein kauheasti mitään muutakaan. Ainakin viikon verran oon nukkunut ihan maailman huonoiten, on kylmä ja kuuma, jalkoja ahdistaa ja pakottaa, eikä oikein mitenkään päin ole hyvä olla. Mutta en mä ole saanut päivisinkään nukuttua, levättyä kyllä, mutta uni ei ole tullut. Mä oon väsyneenä pieni kiukkupussi. Siinä missä vaikka mun miehelle (ja äidille ja siskolle) tulee kauhea nälkäkiukku, niin mulle tulee väsykiukku. Kaikki vaan ärsyttää ja hermot meinaa mennä ihan totaalisesti typeristäkin asioista.


Lisäksi vauva pyörii vatsassa kuin hyrrä, juuri siihen aikaan, kun mä yritän käydä nukkumaan ja silloin, kun mä aikaisin aamulla haluaisin vielä jatkaa niitä unia. Ja toinen on hikka. Se iskee juuri sillä samalla sekunnilla, kun mä painan pääni tyynyyn. Siis vauvan hikka. Ja se saattaa välillä kestää pidemmänkin hetken. Toisaalta mä olen niistä todella iloinen. Tunnen koko ajan, että vauvalla on kaikki hyvin, kun liikkeet ovat vilkkaita, mutta alkaa se useamman huonosti nukutun yön jälkeen ehkä pikkusen ärsyttämään. Ja nyt mä heti perään hoen mielessäni, että ei se oikeasti ole ärsyttävää, jottei se vain ainakaan loppuisi. Lisäksi eräänä yönä mä tunsin, että vauva oli ihan poikittain vatsassa tai ainakin niin, että venytti jokaista seinämää samaan aikaan ja tunne oli todella ikävä. Mutta silloinkin mä yritin vain mielessäni hurrata, että nyt sen oli ihan pakko kääntyä! Sen verran kovaa muljumista se oli. Kuukausi sittenhän kontrollikäynnillä kökötettiin perätilassa, sama asento löytyi jo rakenneultrassa.


Tätä asentoasiaa ja vauvan vointia päästiin taas perjantaina tutkimaan ultrassa. Alkuun meillä oli se paljon odottamani pelkopolikäynti. Kätilö oli aivan ihana ja vaikka pääosin puhuttiin tulevasta synnytyksestä, juteltiin me vähän tämän raskauden tuomista tuntemuksistakin. Musta oli silti tärkeää käydä itse synnytystä läpi. Siihen liittyviä ajatuksia ja toiveita. Niitä mulla ei silti ihan hirveästi olekaan. Suurimpana toiveena mulla on vain ollut, että ei jäädä missään kohtaa tiedottomiksi. Toivon, että meille kerrotaan mitä tehdään ja miksi tehdään. Jos vauvalla on joku hätä tai jokin on vähän epäselvää. Epätietoisuus ja hiljaisuus on kaikista pahimmat. Lisäksi kätilö sanoi, että tapauksessani sydänkäyrää voidaan ottaa vaikka lähes koko synnytyksen ajan, jos vain tahdon. Vaikka huoneessa ei koko ajan olisi henkilökuntaa, näkisin itse monitorilta vauvan sykkeen ja lisäksi käyrä näkyisi taukoamatta tietokoneen kautta kätilöille.


Seuraavana oli vuorossa lääkäri ja ultraus. Meidän lääkäri oli puolisen tuntia myöhässä, mutta toisaalta olin vain tyytyväinen, että oltiin menossa eri lääkärille kuin viimeksi. Lisäksi pelkokätilö kertoi, että kyseinen lääkäri on hyvä selittämään, mitä tapahtuu. Ja näin kyllä olikin. Sain vielä itse sanottua ennen tutkimusta, että viime kerralla jäi vähän epätietoinen olo ja lääkäri ei ollut kovin puhelias. Tämä lääkäri lupasi tämän kerran olevan erilainen. Mukana oli jälleen myös erikoistuva lääkäri, joka sai ennen ultrausta kokeilla vatsan päältä, kuinka päin vauva vatsassa oleili. Olin varsin tyytyväinen, kun kandi epäili vauvan olevan raivotarjonnassa! Ja minkä karvaan pettymyksen jouduinkin kokemaan, kun lääkäri läväytti ultralaitteen ylävatsalle ja mikäs muu se siinä ensimmäisenä olikaan, kuin pää! Siellä hän tyytyväisenä tönötti, jälleen kerran peppu tiukasti kohti maata. Lisäksi hän oli varsin hyvän kokoinen, 2,4 kiloa. Lapsivettä normaalin verran ja kokonsa puolesta lääkäri kehotti vauvaa kääntymään pää alaspäin mieluusti jo muutaman päivän sisällä. Hetken päästä saattaisi tehdä jo tiukkaa.




Katseltiin kaiken olevan muuten kunnossa ja tällä kertaa saimme ihastella ihan koko vauvaa ja muutenkin kokemus oli huomattavasti mukavampi, kuin viime kerralla. Nyrkkejään herra ei kuitenkaan suostunut kasvoiltaan siirtämään, joten saimme tyytyä poskikuvaan. Sovittiin uusi aika reilu kolmen viikon päähän, silloin katsottaisiin jälleen vauvan asentoa, sekä kokoa ja tehtäisiin uusia suunnitelmia sen mukaan. Mun suuret suunnitelmat alatiesynnytyksestä alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa romuttumaan. Esikoinen istui myös tiiviisti perätilassa ihan rakenneultrasta lähtien. Kääntöyrityksestä huolimatta siellä pysyi, eikä hievahtanutkaan. Hän oli myös huomattavasti pienempi kokoinen. Mietin, kuinka isoksi tämä vauva ehtisi kasvaa kolmessa viikossa, olisiko silloin kääntöyritys ihan toivotonta. Lisäksi itse kääntöyritys aiheuttaa mussa pelkoa, vaikka riskit komplikaatioihin ovatkin pienet. Ehdin googlettaa jopa perätilasynnytystä. Mutta meidän tapauksessa se tarkoittaisi käynnistystä koon takia, sillä en usko, että tämäkään yksilö lähtisi kovin aikaisilla viikoilla itsekseen syntymään, vaikka ei sitä ikinä tiedä. Muutaman viikon päästä ollaan kuitenkin taas viisaampia, onhan tässä vielä toivoa spontaanista kääntymisestäkin, vaikka päivä päivältä se tuntuu omasta mielestä epätodennäköiseltä. Ainakin me saatiin hyvä lääkärikokemus tällä kertaa!

Uusi askel kohtukuoleman käsittelyssä

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021



Äitiysloman alkuun on jäljellä kolme viikkoa. Aika menee toisaalta hurjaa vauhtia. Mulla on ollut tässä raskaudessa todellisia ongelmia kertoa asiakkailleni töissä, että jään hetkeksi pois. Viime kerralla se oli suuri ilo kertoa, mutta sitten jäin äitiyslomalle ja palasin myöhemmin takaisin töihin, ilman uutta vauvaa. Asiasta on ollut kuitenkin pakko kertoa. En halua, että vakioasiakkaani ajattelevat, etten pitäisi heitä tärkeinä, heidän vuokseen kuitenkin pystyn elättämään perhettäni. Suurin osa asiakkaistani ei edes tiedä, mitä olemme edellisessä raskaudessa kokeneet. Ja he jotka tietävät, eivät kovasti utele. Kaikilta olen saanut paljon onnitteluja ja he, jotka ovat viime kerrasta tietoisia, ovat toivoneet, että tällä kertaa kaikki menisi hyvin.


Olen aiemmin kirjoittanut, kuinka mun on ollut myös mahdottoman vaikea vastata kysymykseen, "kuinka monta lasta teillä on." Joka kerta olen halunnut vastata, että kolme, mutta tällöin joutuisin tilanteeseen, jossa saattaisin joutua kertomaan minkä ikäisiä ja että yksi ei valitettavasti päässyt meidän kanssamme kotiin. Niinpä olen usein kertonut kahdesta ja mielessäni lisännyt aina kolmannen, en koskaan ole unohtanut. Eilen kuitenkin yllätin itseni täydellisesti. Koko keskustelu alkoi aivan yllättäen, enkä missään kohtaan ollut edes ajatellut sellaista tulevan. 


Olin töissä aivan yksinäni, muilla työkavereilla oli viikonloppuvapaa. Mun päivän viimeinen asiakas oli nainen, joka on alkanut käymään asiakkaanani vasta tässä nykyisessä työpaikassa ja käynyt ehkä kolme tai neljä kertaa tähän mennessä. Keskustelu on ollut aina sujuvaa, pääosin ihan perushöpinöitä, ei niin kovin syvällisiäkään. Kerroin heti alussa jääväni äitiyslomalla muutaman viikon kuluttua. Hän oli tämän huomannutkin, työessu ei enää ihan hirveästi peitä alleen, vaikka olisi löysäkin kaapu alla. Hän onnitteli kovasti. Siinä vaiheessa kun hän kysyi, onko meillä ennestään lapsia, tajusin, että oltiin tähän mennessä tosiaankin lörpötelty vain niitä näitä. Kerroin kahdesta, mielessäni lisäsin kolmannen. Seuraavaksi hän kysyi, oliko raskaus muuten mennyt hyvin ja millaista raskauden seuranta on. Tässä kohtaa, täysin suunnittelematta totesin, että edellinen raskaus meni lähes loppuun asti, mutta päättyi aivan viime metreillä, joten tällä kertaa meillä on hyvinkin tiheää seurantaa, mutta toistaiseksi kaikki ollut hyvin.


Pelästyin hieman omaa avoimuuttani, jota en ollut aikaisemmin edes kokenut. Ehkä suurimpana pelkona mulla on aina ollut, että millaisen vastaanoton asialle saan. Pahin olisi, ettei asiakas tai ylipäätään keskustelun toinen osapuoli osaisi vastata tähän mitään. Toisaalta alitajuisesti saatoin ajatella, että tämä asiakas ei jäisi sanattomaksi. Eikä mun tarvinnut montaa sekuntia vastausta odotellakaan. Hän ei järkyttynyt sanomisestani. Tai ehkä järkyttyikin, mutta osasi pahoitella ja osoitti lisäksi kiinnostusta kertomaani kohtaan. Hetken kuluttua huomasin keskustelevani vauvamme kuolemasta, ensimmäistä kertaa, lähes tuntemattoman ihmisen kanssa, niin normaalisti, kuin juttelisin vaikka säästä. Hän kysyi synnytyksestä, sainko ja halusinko vauvan syliin, selvisikö kuoleman syy, pidimmekö hautajaiset. Ja minä kerroin ja vastasin kysymyksiin. Ja lisäksi, olin jollakin tavalla iloinen. Iloinen siitä, että sain puhua vauvastamme ja siitä, että joku oli aidosti kiinnostunut kuulemaan asiasta, eikä pelästynyt. Muutaman kerran ehkä nielin pari kyyneltä, mutta myös toinen pelkoni jäi toteutumatta. Se pelko, että purskahtaisin vain loputtomaan itkuun, varsinkin näissä raskaushuuruissa. Pidin itseni kasassa ja keskustelin.


Kuva, Ville Stenros

Asiakkaani sanoi, kuinka upeaa on saada nähdä tälläinen selviytysmistarina ja että olemme uskaltaneet kuitenkin yrittää uudelleen. Tämän jälkeen jatkoimme vauva- ja raskausaiheista, vähän eri teemoilla. Lähtiessään hän toivoi kovasti kaiken menevän tällä kertaa hyvin tai että niin ihan varmasti tapahtuisikin. Ja minä tunsin, että olin päässyt yhden askeleen eteenpäin. 

Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|