kohtukuolema category
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kohtukuolema. Näytä kaikki tekstit

KAKSI KUUKAUTTA KOKOAIKAISTA SURUTYÖTÄ

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Kaksi kuukautta. Samalla niin lyhyt aika, mutta silti niin pitkä. Joinakin päivinä tuntuu, että synnytyksestä olisi vain pari viikkoa ja välillä tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun näin vauvani ensimmäisen ja viimeisen kerran. On tullut kevät. Se tuntuu samaan aikaan niin raadolliselta, että elämä vain jatkaa kulkuaan, mutta kuitenkin niin lohdulliselta, että niin tapahtuu. Me vain yritämme rämpiä perässä. Joinakin päivinä yllätyn, kuinka hyvin päivä on sujunut. Annan kyllä itselleni luvan olla onnellinen. En tunne siitä huonoa omaatuntoa, mutta siitä tunnen, etten tunne. Kaikki päivät eivät mene enää surussa velloen, mutta sitten tulee se yksi päivä, jolloin aamun ensimmäiset auringonsäteet satuttavat ja silloin tiedän, tämä ei ole hyvä päivä.

Näiden kahden kuukauden aikana olen tuntenut varmasti jokaisen olemassa olevan tunteen. Ainakin kaikki niistä negatiivisista. Kuitenkin silloin tällöin olen nähnyt väläyksiä myös siitä henkilöstä, joka joskus olin. En vieläkään ole sama iloinen persoona, joka pystyy kaikista ikävimmistäkin asioista löytämään jonkun hyvän asian, tai se, joka kehtaa vakavemmankin asian yhteydessä heittää typerän vitsin piristääkseen muita. Olen vielä se, jota tarvitsee piristää. Mutta kun joku heittää minulle tyhmääkin tyhmemmän vitsin, minä nauran. Samalla olen kuitenkin myös se, joka pidättelee itkua nähdessään vastasyntyneen vauvan tai näkee tuntemattoman ihmisen katsovan meidän pientä hautaa hautausmaalla, varmaankin miettien, kuinka hurjaa on joutua hautaamaan niin pieni ihminen. 


Tätä vuotta on takana vasta muutama kuukausi ja silti tänä aikana elämässäni on tapahtunut asioita enemmän, kuin koskaan. Tämä talvi, tämä kevät, tämä vuosi, ei koskaan poistu mielestäni. Kuinka paljon se meiltä ottikaan. Hyvääkin se vähän antoi, mutta toistaiseksi päällimmäisenä on menetys. Näen koko maailman ihan eri tavalla kuin ennen. Ennen pidin monia asioita itsestäänselvyytenä, kunnes se usko vain eräänä iltana vietiin pois. Mutta jos tämä vuosi on jotakin tähän mennessä tuonut, niin arvostusta. Arvostan enemmän sitä, mitä meillä on. Sitä, mitä meiltä ei ole pois viety. Perhettä ja läheisiä. Ne eivät ole itsestäänselvyys. Arvostan lapsiani, jotka tässä tilanteessa olisivat ymmärrettävästi saattaneet reagoida huonosti, mutta he ovat yllättäneet minut reippaudella ja ymmärryksellä. Arvostan miestäni, joka on ollut kärsivällinen minun hajotessa joka toinen, kolmas tai neljäs päivä. Ja joka on saanut minut pidettyäni pään jollakin tavalla kasassa, vaikka jotkut päivät ovat edelleen lähes ylitsepääsemättömän vaikeita. Ja ihan kaikkia, jotka ovat tämän kahden kuukauden aikana jollakin tavalla olleet elämässämme mukana.



Miksi lähdit luotamme? Kysymys, johon emme koskaan saa vastausta

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Mun oli tällä kertaa ihan oikeasti aikomus kirjoittaa ihan jostakin muusta. Ostamastamme talosta ja ensi viikolla alkavasta remontista. Siitä, että ei meidän elämä ihan joka päivä tai ainakaan ihan joka hetki, ole ihan pelkkää paskaa. Siitä, että pystyn iloitsemaan lapsista ja heidän ilosta. Siitä, että pystyn välillä nauramaankin, vaikka se samalla vähän sattuukin. Mutta tunne ei anna periksi. Ei anna mun kirjoittaa ilosta, vaikka kuinka haluaisinkin. Ehkä yritän taas seuraavalla kerralla.


Tällä viikolla oli paluu äitiyspolille. Niistä samoista Helvetin porteista, joista kerran menin sisälle ja poistuin tuhansina palasina ulos. Jälkitarkastus. Tätä oli odotettu. Peläten, mutta ehkä tämä antaisi meille ne viimeiset vastaukset, joita odotimme. Monta kertaa mietittyäni, en enää edes tiennyt, minkä vastauksen olisin halunnut kuulla. Olin mielessäni laittanut syitä järjestykseen. Mikä olisi helpoin kuulla, mikä olisi helpoin hyväksyä. Silti mikään syy ei olisi hyväksyttävä. Hetken ajattelin, että jos Aino olisi ollut vakavasti sairas, hyväksyisinkö hänen menetyksen paremmin, jos se olisi ollut väistämättä edessä. Toinen ajatukseni kuitenkin oli, olisiko se periytyvää, voisiko se tapahtua uudelleen?

Ainut asia, jota en tahtonut kuulla, olisi se, että kaatumisellani olisi ollut jotakin tekemistä sen kanssa. Luoja älä anna lääkärin lausua niitä sanoja. Vauvamme oli täysin terve, hänessä ei ollut niin minkäänlaista virhettä. Hän oli täydellinen. Mutta miksi täysin terve, kaikinpuolin niin virheetön pieni vauva viedään meiltä pois? Siihen emme saa vastauksia ikinä. Kaatuminen olisi sopinut kuvaan, mutta lääkärin sanojen mukaan isku olisi tarvinnut kohdistua suoraan vatsan alueelle ja olla muutenkin kovempi, kuin pelkkä pieni pyllähdys. Puolet näistä tapahtuu ilman mitään syytä, ilman mitään osumaa mihinkään. Osittain sanojen helinää minulle. Kuulin vain ”kaatuminen sopisi ajallisesti kuvaan.” En halunnut kuulla sitä. 

Me teimme silloin kaikkemme. Riensimme polille ultraan, sydän- ja supistuskäyrille. Kaikki oli kunnossa. Kaikki oli kuten pitikin. Ja sitten yhtäkkiä ei ollutkaan. Tiedän, etten voi syyttää itseäni. Tottakai järkenikin sen minulle sanoo. Mutta en minä tätä halunnut kuulla. Jäljelle jäi yhä vain pelkkiä kysymyksiä. Kysymyksiä, joihin kukaan ei vastaa. Hän on vain poissa ja meidän pitäisi hyväksyä se, ilman selityksiä. Kaunis, pieni, terve tyttöni. Kuinka ikävöinkään sinua.

Mikä pitää minut vielä kiinni elämässä?

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Viime viikkoina olen uinut todella syvissä vesissä, antanut tunteiden viedä välillä pohjamutiin asti. Olen kyseenalaistanut, miksi minun pitäisi jaksaa elää tätä elämää. Miten kukaan jaksaa nousta pinnalle tämän kokemuksen jälkeen? Olen itkenyt ja huutanut, raivonnut. Olen tuijottanut tunteja tyhjää pistettä ja vain miettinyt, miksi. Riskit, etten pääse tämän surun yli ja jään pohjalle, ovat suuret. Olen aikoinaan vuosien ajan sairastanut masennusta ja kärsinyt nuorempana itsetuhoisuudesta. Se suurentaa mahdollisuutta ajautua samaan lohduttomaan kierteeseen.


Neuvolasta ehdotettiin käyntejä psykiatrisella sairaanhoitajalla. Otin tarjouksen vastaan. Ensiajatukseni oli hieman negatiivinen, miten joku, joka ei ole kokenut samaa, voisi auttaa minua? Nyt kahta käyntiä rikkaampana ajatukseni on toinen. Ei hän ymmärräkään, miltä minusta tuntuu, mutta ei hänen tarvitsekaan. Hänen tehtävänsä on kuunnella ja vatvoa, vatvoa niin kauan, että asia muuttuisi arkisemmaksi ja siitä olisi helpompi puhua. Hänen tehtävänsä on saada minut uskomaan, että joskus voisin olla onnellinen, vaikka olisinkin samaan aikaan surullinen. Hänen tehtävänsä on tietysti myös huomata, jos en pääsekään takaisin pintaan. 



Olen tietysti päästänyt välillä päähäni ajatuksia, tämä kaikki tuska olisi helpompaa,
 jos ei vain tarvitsisi kestää, 
jos minua ei olisi. 
Kaikki tuska olisi helpompaa, jos menehtynyt olisinkin minä, eikä vauvamme. 


En kuitenkaan ole ajatellut sitä itsetuhoisesti. En pelkää tekeväni itselleni mitään. Minun on silti oltava äiti. Olen edelleen täällä, koska lapseni tarvitsevat äitiä. He pitävät minut kiinni elämässä. Koen myös edelleen olevani tärkeä ja rakastettu. Miten mieheni pärjäisi, jos hän joutuisi luopumaan myös minusta. Hän kokisi varmasti pohjatonta surua myös minun menettämisestä.

Viime viikkojen suru ja kipu ovat avanneet myös omat silmäni. Oman lapsen menettäminen on maailman kamalin asia. En keksi yhtään kipeämpää asiaa. Olen miettinyt omaa historiaani. Tältäkö minun äidistäni on joskus tuntunut? Joutuessaan pelkäämään minun menettämistä. Pelkäämään jokaista puhelinsoittoa, olenko tehnyt itselleni jotakin viimeisen kerran. Näiden viikkojen aikana olen katunut sitä aiheutettua pelkoa. En ikinä voisi tehdä sitä, en ikinä halua, että äitini kokisi sitä saman. Tarvitsen heitä kaikkia päästäkseni pintaan, en tahdo hukkua.

Ikuisesti äiti, joka menetti vauvansa

maanantai 16. maaliskuuta 2020

© Ville Stenros

Äitiys on kaunein ja paras asia koko maailmassa. Sen tahtoo jakaa kaikille. Koko raskauden vain odotat tulevasi äidiksi. Odotat sitä pientä, joka kutsuu sinua äidiksi, koko lopun elämääsi. ”Pieni terve lapsemme on syntynyt, äiti ja isä voivat hyvin”, kerrotte kaikille. Se ilo ja onni jaetaan joka puolelle, sukulaisille, ystäville ja tuntemattomillekin. Haluat kertoa kaikille, kuinka juuri sinun rakas lapsesi oppii kääntymään, maistaa ensimmäisen kerran porkkanaa, alkaa konttaamaan, nousee seisomaan. Nautit täysillä äitiydestä. Ja minä nautin myös. Äitiys on vain parasta.

Olen edelleen äiti. Kahden ihanan pienen leikki-ikäisen lapsen äiti. Ja sitten olen, yhden lapsen menettänyt äiti. Se tuntuu raskaalta, puristaa rinnassa niin kovasti. Se on niin lopullista. Tulen aina olemaan myös se äiti, joka koki menetyksen. Kun joku kokee tämän saman kamalan kohtalon, jolle ei löydy sanoja, minun läheisilläni on aina se tytär, sisko, serkku, ystävä, työkaveri, joka koki saman. En halunnut olla se. Ei kukaan halua olla juuri se äiti. Mutta siitä ei pääse koskaan. Se ei vähennä sitä, kuinka paljon rakastin pientä tytärtämme jo valmiiksi, vaikka en häneen päässytkään tutustumaan yhdeksää kuukautta kauempaa. Mutta se tuntuu silti sanoinkuvaamattoman pahalta, koska se ei muutu ikinä miksikään. Olisin tahtonut olla vain kolmen lapsen äiti. Mutta en voi sanoa niin ihmisille selittämättä. Ja juuri sitä selittämistä pelkäänkin. Ihmisiltä tulee aina jatkokysymys.

Minkä ikäisiä he ovat? 
Kuinka paljon heillä on ikäeroa?” Silloin on selitettävä. 
Yksi on sen ikäinen, toinen sen ikäinen 
ja kolmas olisi sen ikäinen.


Eivät ihmiset pahaa tarkoita, mutta eivät he voikaan tietää. Olen asiakaspalveluammatissa ja jokainen asiakas näki tilanteeni, kun jäin pois. Jokainen odottaa, että palaan töihin kolmen lapsen onnellisena äitinä. Se tekee töihin palaamisesta entistä raskaampaa. Osalle asiakkaista onkin jo kerrottu, tietysti he ovat uteliaita, joko synnytin, tuliko tyttö vai poika ja kuinka meillä on mennyt. Joku on kuitenkin saattanut käydä välillä muualla tai odottanut paluutani, istahtaa penkkiin ja sanoo ”Onneksi olkoon!” Ja silloin minä romahdan. Romahdan ihan varmasti, vaikka kuinka kävisin läpi tätä asiaa itseni, mieheni tai ammattiauttajan kanssa. Silloin minusta tulee myös heidän silmissään ”se kampaaja, joka menetti vauvansa.”



Menetyksen miljoonat tunteet

perjantai 13. maaliskuuta 2020


Haen postia, tien päässä joku asukas on juuri saanut vauvan. Hän kävelee vaunujen kanssa tien päähän ja takaisin, kohdallani kuulen pienen vauvan pientä itkua. Minun pitäisi juuri nyt tehdä samaa. Meidän vauvan pitäisi olla kuukauden ikäinen. Mutta ei ole. Tai on, mutta hän ei ole täällä. Ei ole minun työntämissä vaunuissa. Vaunuissa, jotka olimme hänelle huolella valinneet, niissä, jotka ovat nyt äitini varastossa, käyttämättöminä. Olen surullinen, ei, vaan vihainen tai ei, olen tuskissani. Ei ole hänen syynsä, että hän sai pienen vauvan elävänä syliinsä ja minä en. En ole vihainen toisen onnesta, olen tuskissani, koska en itse päässyt tuntemaan samaa maailman suurinta onnea, tunnen pohjatonta surua. Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tuskaa, joka repii minua sisältä palasiksi.

Olen ollut iloinen persoona aina, viha ja kiukku eivät sovi minulle. Kaverini ovat aiemmin nauraneet minulle, kun olen yrittänyt olla vihainen. ”Ei tuo sovi sulle, lopeta”, he ovat sanoneet. Ja minua on alkanut naurattamaan, olen jopa itse samaa mieltä, viha ei sovi minulle. Nyt olen toista mieltä. Olen vihainen, eikä minua edes naurata. En usko, että kukaan sanoisi mulle tällä hetkellä ”lopeta, tuo ei sovi sulle.” Ei se sovi edelleenkään, mutta sitä minä olen. En edes tiennyt voivani tuntea näin. Enkä edes tiedä kenelle olisin vihainen. Ei tämä ole kenenkään syy. Suututtaa, kun lapset eivät keskity ruokailuun tai he pinkovat ovesta ulos katsomatta ympärilleen. Suututtaa, kun mies plärää samoja uutisia tai avaa kännykkäpelin. Mä olen tässä täynnä tuskaa ja kyyneliä, kato mua ja lohduta mua! Mutta eihän se sitä näe, kun yritän salaa itkeä tyynyni sisälle ja tukahduttaa ajatuksiani. Suututtaa, etten ole yhtä hyvä äiti, kun olin vielä vähän yli kuukausi sitten.

”Äiti, miksi sä et hymyile? Äiti, miksi sä itket? Äiti, ootko sä surullinen, kun meidän vauva kuoli? Äiti, miksi meidän vauva kuoli?” ”En tiedä, siksi, olen, en tiedä.” Mä olen maailman paskin äiti. Ja surullinen. Ja vihainen. En meinannut päästä tänä aamuna sängystä ylös. Mun tunteet painaa miljoona kiloa, koko tämä paino mun harteilla painaa miljoona kiloa. Mun vartalo, jossa yhä roikkuu suurin osa raskauskiloista, joista en päässytkään heti eroon imettämällä mun pientä vauvaa, painaa miljoona kiloa.

”Sun on pakko nousta, et sä voi jäädä tänne sänkyyn koko päiväksi. Lapset odottaa, että sä nouset.” Tuntuu samalla paskalta, kun toinen painostaa, mutta samalla hyvältä, että se tekee sen. Nousen kiukun voimalla ylös. Pesen hampaat niin lujaa, että ikenistä tulee verta. Vedän syvään henkeä. Ehkä mä selviän. Poikani leikkii hautajaisista jääneen muistopöydän luona ja kaataa valokuvan, joka tiputtaa kaikki esineet lattialle ja papilta saatu lasinen enkeli hajoaa. Itken, juoksen makuuhuoneeseen, kiljun ja huudan. Suututtaa, harmittaa, sattuu, turruttaa, itkettää, vihastuttaa. Illalla lapset nukkuvat tyytyväisinä pusujen ja halien jälkeen. Selvisin sittenkin taas yhdestä päivästä.

VAUVAMME VIIMEINEN MATKA

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Perjantai. Hautajaisaamu. Raotan silmäluomia. Sälekaihtimien välistä näen auringon säteet. Suljen silmät uudelleen. Miksi tämä päivä tuli? Päivä, jota odotin tulevaksi, mutta pelkäsin sen tulevan. Herätyskello ei soi vielä aikoihin. Toivon nukahtavani uudelleen, herääväni vasta illalla, mutta en nukahda. Mies on myös hereillä, liimaudun häneen. Aamu vain vilisee silmissä. Toivon, että päivä on nopeasti ohi ja samalla toivon, ettei se edes alkaisi. Toisaalta toivon näkeväni Ainon vielä viimeisen kerran.

Keitän kahvia, laitan lastenohjelmat pyörimään, pesen hampaat ja kiharran tukkaani. Teen kaikkea, turhaa ja ylimääräistä. Kello menee hurjaa vauhtia eteenpäin. Anoppi ja mieheni sisko saapuvat. Kohta saapuu muitakin sukulaisia. Äiti tulee laittamaan paikat vielä kuntoon, jotta meidän ei tarvitse. Mummi tuo kahvitarjoilut. Kaikki on sujunut kuin itsestään. Ei ole tarvinnut huolehtia lähes mistään. En halua lähteä, mutta on pakko. Otan vielä mukaani lasten tekemät piirrustukset ja kuvan minusta ja miehestä, jotka laitamme Ainon mukaan arkkuun. On lähdettävä.

Saavumme kappelille, jossa siunaustilaisuus pidetään. Tahdon pois. Tiedän, että tämä päivä on käytävä läpi, mutta tämä on niin lopullista, tämän jälkeen ei ole enää mitään. Jää vain ikävä ja suru. Ja se suru ei pääty. Ja se tuntuu niin pahalta. Hautaustoimiston työntekijä on paikalla ja tulee meitä heti vastaan. Hän antaa minulle villasukat, jotka on laitettu sairaalassa Ainon jalkaan. Nyt hänellä on mummin tekemät villasukat jalassaan. Työntekijä kehottaa, ettemme enää katsoisi vauvaamme. Aika on tehnyt jo tehtävänsä. Jäisi kauniimpi muisto tyttärestämme. Luotamme hänen sanaansa. On parempi niin. Hän laittaa vielä piirrustukset ja valokuvan arkkuun. Kantaako isä arkun? Mieheni on aiemmin sanonut, ettei varmaankaan usko pystyvänsä kantamaan, mutta sanoo kuitenkin heti tekevänsä sen. Olen niin ylpeä, että hän pystyy sen tekemään. 

Mieheni tulee viereisestä huoneesta kantaen pientä vauvaamme arkussa. Tuntuu kuin jalat lähtisivät altani. Tämä on vain niin väärin. Minkä takia näin tapahtuu. En pysty hengittämään, mutta silti on pakko. Ei tämä voi olla totta. Kellot soivat ja me istumme odottamaan tilaisuuden alkamista. Arkussa on minun lapseni, minun pieni vauvani. Alkusoitto alkaa, tunnen edelleen tukehtuvani. Puristan miehen kättä. Tunnen välillä äitini silityksen selässä. En voi lakata ajattelemasta, miksi tämä kaikki tapahtuu. Onko tämä ihan oikeasti totta. Miksi. Ei maailma voi olla näin julma, mutta se on. Viisivuotias, pikkusiskoaan niin kovasti odottanut tyttöni istuu vieressäni, halaa minua lähes koko tilaisuuden ajan, on ihan hiljaa.

Mies kantaa arkun kärryihin ja lähdemme yhtenä surullisena joukkona kävelemään kohti valitsemaamme hautapaikkaa. Miksi olemme joutuneet valitsemaan lapsellemme hautapaikan? Ei kenenkään kuulu joutua tekemään sellaista. Katson kun pieni arkku lasketaan maahan. Eikö tämä tuska lopu koskaan? Ei, se ei lopu. Laulamme vielä yhden virren haudalla. Keskityn hengittämään. Tämä on raskasta. Tahdon vain huutaa. Sattuu niin paljon. Sattuu ihan helvetin paljon. En selviä tästä.

© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros


© Ville Stenros

Hyvää matkaa rakas Aino ♥



Ystävä tai sukulainen, ethän jätä minua yksin

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Kolme viikkoa ilman sinua. Kaksi päivää aikaa hautajaisiisi. Olen palasina. Päivät kuluvat aaltoillen. Pari päivää tuntui vähän helpommalta, mutta mitä lähemmäksi tullaan perjantaita, sitä pahemmaksi olo muuttuu. Näen sinut jälleen. Mutta vain pienen hetken ja sen jälkeen joudun päästämään sinusta taas ja lopullisesti. Olet silti sydämessäni ja muistoissani, aina. Tällä hetkellä se ei tunnu silti riittävältä, tai tuskin koskaan. En ikinä saanut pitää sinua riittävän pitkän aikaa. Sinut vietiin meiltä. 

Lääkäri, pappi, terveydenhoitaja, kaikki, ovat varmistelleet meiltä, että onhan meillä tarpeeksi tukijoita lähipiirissä. Ja meillä on. Tilanne on monelle vaikea. Kukaan ei tiedä, mitä pitäisi sanoa, sanoisiko mitään, koska aina tuntuu, että sanoo jotakin väärin. Jokainen tietää, että mikään sana tai teko ei lohduta, mutta älä silti luovuta. Jokainen viesti, kortti, sana, ja teko, on parempi, kuin katoaminen tai hiljaisuus. 


Meitä on varoitettu, että vielä tulee se päivä, kun joku tuttu kääntää päänsä kaupassa meidät huomattuaan, koska ei vain osaa sanoa mitään. Ymmärrän kyllä senkin. Sillä tällä hetkellä se olen minä itse, joka tekee niin. En tee niin sukulaisille tai ystäville, mutta ns moitutuille, joiden kanssa normaalisti jäisin juttelemaan tai esimerkiksi asiakkailleni. Pelkään, että asia ei ole kantautunut jonkun korviin, että joku onnittelee meitä. Joudun selittelemään. Alan itkemään. Ja sitten ollaan vaivaantuneita kaikki. Töistä laitettiin jo viestiä, mitä tahdon asiakkailleni kerrottavan. Mitä useampi tietää, sitä helpompi minun on joskus palata töihin, eikä heille tietenkään voi valehdellakaan. Mutta pelkään silti töihin paluuta.

Meidän lähipiiri on ollut hyvin avoin meidän kanssamme. Vaikka he varmasti pelkäävät kysyä, mutta kysyvät silti. Ja se on paljon parempi kuin hiljaisuus. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeampi on asia ottaa esille. Mun päivä alkaa sillä, että vastaan äitini viestiin, kuinka yö meni ja illalla, jos emme ole päivällä nähneet, kuinka päivä on mennyt. Sisko muistuttaa, että hänelle voi aina puhua, vaikkei hän osaisikaan lohduttaa. Kummitätini lähettää joka päivä voimia uuteen päivään. Serkkuni lähettää tsemppilauseita. Mummini soittelee kuulumisia. Moni ystävä kysyy haluaisinko seuraa tai voisiko hyväksemme tehdä jotakin. Me olemme onnekkaita. Joten ystävä tai sukulainen, älä jätä surevaa yksin. Hän tarvitsee sinua. Vastaa mielummin vaikeisiin kysymyksiin, kun odottaa hiljaisuuden rikkoutumista.

KIITOS KÄTILÖILLE

maanantai 2. maaliskuuta 2020


Synnytyssairaalan ovet lähenevät jokaisella askeleella, hengitys muuttuu raskaammaksi ja pienet pisarat alkavat nousta silmäkulmiin. Täällä taas. Käyn vessassa ja pidättelen itkua. Hississä yritän koota itseäni. Viime kerralla, tässä samassa hississä itkin jo lohduttomasti, aavistin, että jotakin on pahasti pielessä, mutta en aavistanut, että niin pahasti.

Tällä kertaa olimme kuitenkin menossa keskustelemaan tapahtuneesta ja tämänhetkisistä tuntemuksista psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Käynti oli täynnä kyyneliä, mutta asian puiminen ehkä jollakin tavalla auttaa, tuntuu pahalta, mutta samalla helpottaa. Tämä sairaanhoitaja ja kätilö, kävi jo luonamme synnytyssalissa, kun odotimme synnytyksen alkavan. Tästä käynnistä ei paljon ollut muistikuvia, en kunnolla edes muistanut, miltä hän näytti, kun vasta hänet nyt uudelleen nähtyämme. Saimme ohjeet myös jatkohoitoon, jos sen tarvetta tulee ja voisimme kyllä käydä hänenkin kanssaan vielä juttelemassa, jos se tuntuisi paremmalta meistä.

Keskustelun jälkeen meillä oli vielä toinen tehtävä talossa. Viereisten lasiovien takana. Niiden lasiovien, joista kolme viikkoa aiemmin olimme kiiruhtaneet. Niiden lasiovien, joiden jälkeen kätilö otti meidät vastaan ja purskahdin loputtomaan itkuun, joka ei ole loppunut vielä tänäkään päivänä. Tahdoimme silti kiittää. Minulle kuolleen lapsen synnyttäminen tuntui lähes samalta, kuin maailmanloppu, samoin miehelleni, mutta pahalta se tuntui varmasti jokaisesta, jota se jollakin tavalla kosketti. Lääkäristä, joka joutui asian meille kertomaan. Kätilöistä, jotka olivat paikalla todistamassa, kun kahden ihmisen maailma romahtaa. Kätilöistä, jotka joutuivat tekemään kaikki testit minusta. Kätilöstä, joka hoiti synnytykseni. Synnytyksen, josta yleensä seuraa uusi elämä, mutta ei tällä kertaa.

Tilanteesta huolimatta, saimme todella ihanaa ja välittävää hoitoa. Jokainen otti meidän tuskamme huomioon ja yritti tehdä olomme niin mukavaksi, kun vain mahdollista. Turhan usein hoitajat saavat vain paskaa niskaansa, joten me tahdoimme viedä kiitokseksi kukan ja kortin. Synnytyksessä mukana olleen kätilön vuorokin ehti päättymään ennen synnytykseni viimehetkiä, mutta hän hoiti tilanteen silti loppuun asti. En itse kykenisi samaan työhön koskaan. On varmasti ihanaa olla mukana synnytyksissä, todistamassa uutta elämää, mutta sitten on tämän työn toinen puoli. Nämä ihmiset tekivät meidän elämämme kamalimmasta päivästä sellaisen, että selvisimme, yhdessä ja heidän avullaan. 


Kiitos.

Olisipa huomenna helpompi hengittää

lauantai 29. helmikuuta 2020


Makaan sohvalla pää sun rintaa vasten ja tuijotan eteenpäin. Kyyneleitä vierii poskia pitkin aina välillä, mutta vähemmän kuin hetki sitten. Kaksi päivää on ollut ihan paskaa. En jaksa nousta sängystä, mutta sinä pakotat, et tahdo mun jäävän sinne yksin rypemään pahaan oloon. Mutta rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. En ole löytänyt tänään yhtäkään asiaa, joka ei ahdistaisi. En löydä yhtäkään hyvän kokoista vaatetta päälleni, ahdistaa syödä, kun ei maistu ja väkisin joutuu ruuan nielemään, joka paikassa on niin likaista, pölyistä ja sekaista. Yleensä siivoaminen vähentää mun ahdistuneisuutta, mutta tänään tuntuu, että vaikka kuinka siivoaisin, ei se auttaisi.

Pappi on tulossa, suunnittelemaan meidän kanssa hautajaisia, joiden piti olla ristiäiset. Neuvolasta soitetaan lääkäriaikaa reseptiä varten, jotta kestän jollakin tavalla oman lapseni hautaamisen. Kyyneleet virtaavat hetken taas nopeammin. Silität mun selkää paidan alta. Koitan keskittyä siihen. Koitan hengittää. Alan kuitenkin siivoamaan. Imuroin yli tunnin, niin että tulee hiki. Pesen ovia ja lattioita rätin kanssa. Silti ei tule tarpeeksi puhdasta, eikä ahdistus vähene yhtään.

Pappi tulee. Vaikuttaa todella mukavalta ja muistuttaa, että selviämme kyllä yhdessä. Hän kysyy kuinka voimme. Miehellä menee jo vähän paremmin, vaihtelevasti, mutta pääosin kestää. Ja minä itken. Saamme sovittua kaikesta. Musiikista, tilaisuuden etenemisestä. Ei tarvitse murehtia, hän kyllä kertoo mitä tapahtuu missäkin vaiheessa. Käymme taas läpi synnytystä, koko sitä tapahtumaa. Se tuntuu samaan aikaan hyvältä, mutta samaan aikaan tuskalliselta, en tiedä kummalta enemmän. Lapset juoksevat välillä syliin kuuntelemaan. 



”Mäkin olisin halunnut 
olla enkeli sillon ihan vauvana”, 
Eevi sanoo pukiessaan vaatteita. 



Pappi lähtee. Mä alan raivoisasti vaihtamaan lakanoita ja hetken mielijohteesta käännän meidän sängyn takaisin entiselle paikalleen. Samalla paikalle missä se oli, ennen kuin tehtiin tilaa pinnasängylle. Nyt meillä ei ole enää pinnasänkyä. Se on poissa, niin kuin kaikki muukin. Makaan taas sängyllä itkua pidätellen. Tulet viereen ja pyydät mua nousemaan. Siirtymään edes sohvalle. Et jäisi yksin tänne. Minä nousen, vaikka en jaksaisi. Lapset menevät pian nukkumaan. Makaan jälleen sohvannurkassa, pää sun rinnalla. Olisipa huomenna helpompi päivä. 

Jokaiselle annetaan sen verran kuin jaksaa kantaa

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Kaksi viikkoa ilman sinua. Kaksi pitkää ja loputonta viikkoa. Kaksi viikkoa, kun jokainen hengenveto on tuntunut maailman raskaimmalta. Kaksi viikkoa sitten sinut nostettiin rinnalleni ja olit kaunis, niin täydellinen pieni tyttäremme, mutta olit jo poissa. En kuullut ensimmäisenä ääntäsi, etkä avannut silmiäsi. Mutta olit siinä silti. Miksi sinut vietiin pois? Tahdoin ja toivoin sinua niin paljon. Jokaiseen osaan minussa sattuu. Niin pienen hetken sain pitää sinua. Kuka voi viedä äidiltään ja isältään oman lapsen?

Aamulla ensimmäisenä olet mielessä ja illalla viimeisenä olet mielessä. Nukuin jo kaksi yötä ilman lääkkeitä, sitten romahdin. En osaa käsitellä näitä kaikkia tunteita, en edes tiedä mistä aloittaisin. Antakaa mulle mun vauva takaisin. Kannoin sinua yhdeksän kuukautta. Tunsin liikkeesi ja potkusi, kunnes en enää tuntenut. Kärsin tuskissani seisomatyössäni selkä ja jalat kipeinä, mutta tiesin, että lopuksi siitä seuraa maailman paras palkinto, sinä. Mutta tässä minä olen, syli huutaa tyhjyyttä ja sinä et ole siellä, missä sinun pitäisi. En saanutkaan sinua. Vatsa on hiljainen, vaikka se vielä hetki sitten oli täynnä elämää, mutta se elämä on poissa.

Tämän piti olla meille kaikille ilon aikaa. Minun piti kirjoittaa tutin käytöstä, täysimetyksestä, sisarusten reagoinnista pikkusiskon tuloon, ristiäisistä. Mutta mistä minä kirjoitan? Oman pienen vauvani kuolemasta, hautajaisista, surusta ja sisarusten reagoinnista pikkusiskon poismenoon. Tää on niin epäreilua. En tahdo edes uskoa tähän. Toivon edelleen, että kun illalla painan pääni tyynyyn, herään aamulla tästä painajaisesta.




Aina sanotaan, että
jokaiselle annetaan vain sen verran kun jaksaa kantaa, 
mun mielestä ihan paskapuhetta.



Tekeehän ihmiset jatkuvasti itsemurhia ja varmaankin kaikki ihan sitä varten, etteivät jaksa. Tai monet käyttävät huumeita päästäkseen tästä maailmasta hetkeksi pois, koska eivät jaksa. En minäkään jaksa. Mä aiemmin kirjoitin, kuinka en ole kauheasti tähän ikään menettänyt mitään tai muutenkaan kokenut mitään hirveyksiä. Mutta siis kyllähän muakin on elämä koetellut. Kuitenkin oman lapsen menetys tuntui pyyhkäisevän pois kaiken, mikä on joskus vähänkin tuntunut pahalta. Masennus teini-ikäisenä ja varhaisaikuisuudessa, eriasteiset syömishäiriöt, huono itsetunto, läheisriippuvuus, mikään ei tunnu enää miltään. Tähän kipuun verrattuna, mikään ei tunnu miltään. Mä olisin mielummin masentunut syömishäiriöinen, jolla on huono itsetunto ja paha läheisriippuvuus, kun, että mun vauva olisi viety multa pois.

Loppuun tahdon vielä kiittää jokaista kommentoijaa ja jokaista, joka on lähettänyt meille voimia jatkaa tästä eteenpäin. En jostakin syystä saa blogin kautta vastattua kommentteihin, mutta jokainen on luettu ja jokaista arvostan suuresti 

KOHTUKUOLEMA JA PARISUHDE

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Oon aina kuvitellut olevani hyvä puhumaan. Mulle on monta kertaa sanottu, kuinka helppoa mun kanssa on jutella mistä tahansa asiasta. Kuinka mä osaan aina vastata niin, että jätän toiselle hyvän mielen. Nyt mä vasta huomaan, kuinka huono mä olen oikeasti puhumaan, omista tunteista. Mä haluisin sanoa vaikka mitä, mutta sanat vain takertuu mun kurkkuun. Mun on jotenkin aina ollut paljon helpompi kirjoittaa asiat. Sen takia mä en osaa edes riidellä. Jos joku vähänkin korottaa mulle ääntään, niin mä alan itkemään. Meillä oli miehen kanssa viime kesänä yksi vähän suurempi riita, jota todellisuudessa ei voinut edes kutsua riidaksi, mutta mun oli siis pakko kirjoittaa hänelle kirje, jotta sain sanottua kaiken, mikä mua vaivasi, koska sanat ei vain irtoa mun suusta.

Tämän musertavan tapahtuman jälkeen olen muutaman kerran pelännyt, mitä jos emme kestä tätä. Kun molemmat ovat täysin hajalla, niin kuinka siinä voi pitää parisuhdetta yllä. Tai entä jos minä hajoan niin, ettei musta saa kasattua enää yhtään mitään. Mä en ole koskaan menettänyt oikeastaan mitään kovin suurta. Olen ollut ehkä kaksissa tai kolmissa hautajaisissa ja niistäki  vain yksissä aikuisiällä. En siis kohta 26 vuoden aikana ole joutunut luopumaan juurikaan mistään, monelle on kuitenkin tähän ikään mennessä kertynyt jonkinlaisia suurempiakin menetyksiä. 

Meidän parisuhde on monien muiden mittapuulla todella tuore. Vasta 1,5-vuotta yhteistä taivalta takana. Lyhyestä ajasta huolimatta me ollaan keritty yhdessä kokemaan aika paljon asioita. Meidän suhdehan eteni aika ryminällä eteenpäin heti ensitapaamisesta. Meillä vaan oli niin samanlaiset haaveet tulevaisuudesta ja yhteenkuuluvuuden tunne oli niin suuri, ettei meillä ollut mitään syytä odottaa.


Tämän hetkistä tilannetta ei toivoisi koskaan yhtään kenellekään koettavaksi. Jos jotakin tässä on tajunnut, niin sen, että luojan kiitos mä olen tässä tilanteessa juuri tämän miehen kanssa. En yksin tai kenenkään muun kanssa. Heti sairaalassa mies alkoi hokemaan mulle, että tästä selvitään kyllä yhdessä. Se tietää, ettei mulle riitä, jos sen sanoo kerran tai kahdesti, vaan se on taottava mun päähän, että tästä ihan jumalauta varmasti tullaan selviämään yhdessä! Hän on aina kokenut olevansa huono lohduttaja, vaikka olen sanonut, etten mä kaipaa lohdutukseksi edes välttämättä sanoja, vaan ihan pelkkää läheisyyttä. Mies usein jostakin syystä mun itkiessä, on koittanut saada mut piristymään ja lopettamaan itkemisen. Mutta nyt hän sanoo, että itke ihan niin paljon, kun lähtee. Ei edes yritä saada kyyneliä loppumaan, vaan rutistaa mut niin kovaan halaukseen, että mun oloni olisi niin turvallinen, kuin vain tässä tilanteessa voi olla.

Kaikista tärkeintä kai on, ettei menetä yhteyttä toiseen kaiken tämän surun keskellä, vaan se koetaan yhdessä. Me ollaan puhuttu vauvan kuolemasta välillä enemmän ja välillä vähemmän. Me ollaan järjestetty yhdessä hautajaisia, kysytty toinen toisiltamme, mitä toinen toivoisi. Päätetty asioista yhdessä. Me ollaan itketty yhdessä ja erikseen, pidetty toisiamme kädestä. Me ei missään vaiheessa olla lopetettu koskettamasta toista tai lopetettu kertomasta toiselle, kuinka paljon rakastetaan. Mua itseä vie eteenpäin vain ajatus siitä, että se toinen pysyy mun vierellä, vaikka joku, jota me niin kovasti odotettiin, lähteekin. Juuri se, että tästä ei tarvitse selvitä yksin.

Meitä molempia välillä ahdistaa olla kotona kahdestaan hiljaisuudessa, jos lapsetkin ovat muualla. Me koitetaan saada aikaa kulumaan ja keksiä mahdollisimman paljon tekemistä, ettei tarvitsisi kuunnella omia ajatuksia. Silti me välillä maataan sängyssä vaan ihan hiljaa. Pahinta, mutta samaan aikaa  parasta tässä on, että muu maailma ei lakkaa pyörimästä, vaikka me koimme kaikista suurimman menetyksen, jota kuvitella saattaa. Mutta me ollaan yhdessä.

Kuinka kertoa lapsille, ettei pikkusisko tulekkaan kotiin?

torstai 20. helmikuuta 2020


Sairaalassa yksi ensimmäisistä järjellisistä ajatuksistani oli, kuinka ihmeessä voin kertoa tämän asian lapsille? Molemmat odottivat pikkusiskoa ihan kamalasti. Päivittäin jompi kumpi kysyi, monesti useampaankin kertaan, että koska se vauva oikein syntyy. Viime viikkoina ehdin jo kertomaan, että ihan pian. Lupasin heille, että vauva on täällä aivan kohta. Ja nyt jouduin tuottamaan heille suuren pettymyksen, että pientä pikkusiskoa ei tulekkaan.

Sairaalassa meitä kävi tapaamassa psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka kanssa keskustelimme, mikä olisi paras tapa kertoa melkein 4- ja 5-vuotiaille lapsille. Paras vinkki häneltä oli puhua suoraan. Ei kierrellä, vaan kertoa mitä on tapahtunut ja vastata lasten kysymyksiin rehellisesti. Hän myös ehdotti, olisiko joku muu tuttu ja turvallinen ihminen, joka alustavasti kertoisi asian. Olisi hyvä, että lapset saavat nähdä itkua ja surua, mutta ensimmäisinä päivinä minun suruni oli niin musertavaa, etten pystynyt edes yhtä lausetta muodostamaan. Onneksi siis minun äitini kertoi heille suru-uutisen.

Näin pienet lapset ajattelevat asioita onneksi vielä todella paljon eri tavalla kuin aikuiset. Nooa, joka yleensäkkään ei jaksa keskittyä yhteen asiaan pitkää aikaa, ihmettelee, kuka on taikonut vauvan taivaaseen, mutta seuraavassa lauseessa puhuu dinosauruksista. Eevi on enemmän mietteliäs ja selvästi harmissaan ja välillä vetäytyy yksikseen. Nyt ei enää niinkään, mutta muutamina ensimmäisinä päivinä. Kaikki tuntuu erilaiselta. Emme saaneet kokea uutta arkea viiden hengen perheenä, vaikka meidän piti. Kaikki on kuten ennen, mutta silti ihan erilailla. Tunnen epäonnistumisen tunnetta, etten pysty antamaan tällä hetkellä itsestäni enempää äitinä. Ulos lähteminen tuntuu ylivoimaiselta, välillä ruuan lämmittäminen tuntuu ylivoimaiselta. Onneksi meillä on tiivis lähipiiri, ilman heitä tästä ei tulisi mitään.

Illalla ennen nukkumaan menoa Eevi kysyy, ”jos sillä vauvalla ei olisi ollut siipiä, niin eikö se silloin olisi päässyt lentämään sinne taivaaseen?” No ei kai. ”Miksi sä et sitten ottanut siltä niitä siipiä pois, silloin se olisi täällä meidän kanssa?” Hän kysyy surullisena, mutta vähän myös kiukkuisena. Niin, miksi hitossa mä en saanut niitä siipiä pois?


Oman lapsen menetys on h*lvetin julmaa

maanantai 17. helmikuuta 2020

Viikko sitten maanantaina, 10.2, raskausviikkoja 38+1. Meidän viikko alkoi kuten mikä tahansa viikko. Vein aamulla lapset muutamaksi tunniksi kerhoon. Viimeiset viikot meillä oli ollut ihan hirveästi menoja, koko ajan oltiin menossa johonkin tai tulossa jostakin. Tämä päivä oli poikkeus. Meillä oli tulossa rauhallinen vapaapäivä, ei mitään suunnitelmia. Hain lapset, söimme ja menimme päiväunille. Ainoana suunnitelmana oli mennä ruokakauppaan iltapäivällä.

Tavallisena kiireisenä päivänä en sen enempää miettinyt vauvan liikkeitä, yleensä kauhea potkushow alkoi välittömästi, kun iltapäivä-illasta rauhotuin ja istahdin sohvalle.
Ennen kauppaan lähtöä havahduin miettimään, koska vauva oli potkaissut viimeksi. Aamulla? Kyllä varmasti tunsin hänet aamulla. Join kylmää vettä. Nukkuu varmaankin, kuten yleensä näihin aikoihin. Lähdimme ajamaan ruokakauppaan, ihan todella pieni epävarmuus takaraivossa jyskyttäen. Liikkeessä en muutenkaan kaikkia liikkeitä tuntenut, mutta silti kaupassa oloni alkoi tuntua epämukavalta ja halusin saada reissun suoritettua nopeasti. Ostimme suklaata, jonka söin heti autossa, ei liikettä.

Kiirehdimme kotiin. Mies alkaa purkaa ostoksia. Minä juon lisää jääkylmää vettä, riisun ja asetun kyljelleni sänkyyn. Yritän herätellä vauvaa. Oliko tuo kantapää? Ei, ei tainnut olla. Kyyneleitä alkaa jo valua pitkin poskia, kun mietin kaikista kamalinta vaihtoehtoa. Ei vieläkään mitään? Mies kysyy. En pysty soittamaan äidilleni, mies soittaa ja hälyttää meille. Soitan synnytysosastolle nieleskellen nousevaa paniikkia. Isäpuoleni jää lasten kanssa meille ja äitini lähtee viemään meitä sairaalaan. Äitini koittaa jutella vauvalle ja silitellä vatsaani. Matka sairaalaan ei ole ikinä tuntunut näin pitkältä.

Ensimmäisenä vastassa on kätilö, minulle todella tuttu henkilö myös muista merkeistä. En tiedä helpottaako vai vaikeuttaako se oloani, mutta purskahdan itkuun hänet nähdessäni. Mies kertoo tilanteen, sillä en saa sanotuksi mitään. Menemme heti huoneeseen, jossa kätilö alkaa etsiä sydänääniä. Kestää ja kestää ja kestää. Alan menettää viimeisiäkin toivon kipinöitä. Ei tämän näin kauaa kuuluisi kestää. Itken lohduttomasti.
Jotain kuuluu. Kuuletko, kätilö kysyy. Se on jotakin pientä, todella hidasta vauvan sykkeeksi, todella nopeaa minun sykkeeksi. Kätilö soittaa lääkärin, joka saapuu paikalle hyvin nopeasti. Tässä kohtaa se pieni ääni on saanut minussa heräämään ihan pienen ajatuksen, josko sittenkin. Olen silti epätoivoinen. Asetun makaamaan ja lääkäri alkaa ultraamaan. Hänen ilmeensä ei värähdä katsoessaan ruutua ja näppäillessään konetta. Kestää. Sano jo jotakin! Ja sitten hän lausuu ne sanat, jotka repivät sydämeni miljoonaksi pieneksi palaseksi, samaan aikaan kun en yhtäkkiä tunne kehossani yhtään mitään, kun taas samaan aikaan kaikki maailman tuska tulvii jokaiseen ruumiinosaani. Olen todella pahoillani, mutta sykettä ei löydy.

Huudan, vaikka en pysty hengittämään. En pysty ymmärtämään. Tässä on joku virhe. Herään ihan kohta tähän painajaiseen. Paitsi että en herää. Mies rientää luokseni. En kestä hänen tuskaansa. Tätä odotettiin niin kauan ja tämä oli ihan loppusuoralla. Parin viikon sisällä meillä piti olla yhteinen tytär. Tytär, joka piti saada viedä kotiin, jossa kaikki oli jo valmiina häntä varten.

Synnytyksen varovainen käynnistäminen aloitetaan samana iltana. Minulla on yksi sektio takana, joten kohtua halutaan säästellä. Mihinkään ei ole kiire, pahin mahdollinenhan on jo tapahtunut. En tahdo enää yöksi kotiin, vaikka sekin olisi mahdollista. Kuitenkin vasta vuorokauden kuluttua alan tuntea pieniä supistuksia. Kaiken tämän kamaluuden keskellä miehestäni on minulle mahdottoman suuri tuki ja lohtu. Vaikka häneen sattuu aivan yhtä paljon. Hän jaksaa siltikin pitää minua pystyssä. 

Vähän yli kahden vuorokauden kuluttua sairaalaan saapumisestamme, keskiviikkona 12.2 aamuvarhain 7.38 hän saapuu maailmaan. Hänet nostetaan rinnalleni. Hän on todella kaunis tyttö. Hänellä on tumma, kihara tukka, kuten isosiskollaan. En pysty käsittämään, miksi hänet viedään meiltä pois, ennen kun olemme saaneet edes tutustua häneen. Ulkoisesti hän näyttää täydelliseltä ja täysin terveeltä vauvalta, voi Luoja minkä takia otat hänet meiltä pois? 

Istukka ei synny. Se ei synny lääkkeistä huolimatta. Supisteleeko yhtään, kysyy kätilö parin minutin välein. Ei, en tunne mitään. Pidän vain pienen pientä vauvaani tiukasti sylissäni ja itken, ja toivon, ettei kukaan vie häntä koskaan pois. Vuodan verta. Hetken kuluttua huone on täynnä kätilöitä ja lääkäreitä. Kätilö pahoittelee jälleen. Sinut on vietävä leikkaukseen, vauva odottaa isän kanssa, häntä ei kukaan vie vielä pois. Näen mieheni katseessa kasvavan kauhun, hän on juuri menettänyt pienen vauvansa, nytkö häneltä viedään vielä puoliso.

Makaan leikkaussalissa. Palelee, vaikka en toisaalta edes tunne kylmyyttä. Nukuttakaa minut jo, älkääkä antako minun herätä. En kestä tätä tuskaa enää hetkeäkään. Mutta minä herään. Herään samaan painajaiseen, jossa juuri suljin silmäni.








Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|