kohtukuolema category
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kohtukuolema. Näytä kaikki tekstit

Syli, joka on aina vähän tyhjä

perjantai 6. elokuuta 2021

Mä olen kai ikuinen vauvakuumeilija. Moni varmasti muistaa, että olin lähes heti kohtukuoleman jälkeen valmis yrittämään uudelleen. Tai en ehkä valmis, mutta olin koko ajan tietoinen, että tulisimpa raskaaksi sitten heti tai vasta kahden vuoden päästä, olisi se silti yhtä pelottavaa. Olen aina halunnut kaksi lasta, mahdollisesti kolme. Erottuani kahden vanhemman isästä, ajattelin, etten koskaan saisi sitä kolmatta. Ainon kuoltua pelkäsin sitä jälleen. Tai sain minä kolmannen, mutta en koskaan saisi pitää häntä sylissä, sen ensimmäisen ja viimeisen kerran jälkeen. Odottaessani Nuuttia, puhuin jo raskausaikana seuraavasta lapsesta. Yritin kai pelata varman päälle. Kävisikö jälleen jotakin ikävää?


Tiesin koko ajan, ettei uuden vauvan syntymä toisi menetettyä vauvaa takaisin. Mutta en voi kieltää, etteikö elävänä syntynyt vauva olisi hieman eheyttänyt minua. Hän ei ollut Aino, mutta hän oli hartaasti odotettu ja toivottu vauva. Alkuraskaudessa ajattelin kovasti, että odotan tyttöä. Pahoinvointi oli todella kovaa ja ehkä jossakin sisimmässäni odotin kuitenkin saavani sen menetetyn tytön. En kuitenkaan kokenut minkäänlaista pettymystä saadessamme tietää hänen olevan poika. Se oli ehkä helpotus. Raskaus tuntui enemmän eri raskaudelta. Ja koska synnytystapa oli myös eri, se sai minut oikeasti ymmärtämään, että hei, tämä on neljäs synnytys ja ihan oma sellainen. 


Kesä oli kuuma. Ainon haudalla kukat kärsivät. Meillä on hautapaikka suoraan auringon paisteessa, kauniina päivänä siihen paistaa ihan koko päivän. Tunsin piston sydämessäni joka kerta kun en päässyt menemään haudalle. Nuutin synnyttyä tuli useiden viikkojen kuuma kausi, jolloin vaunuttelu ei tullut kuuloonkaan. Vauva nukkui kyllä paljon, mutta entäs jos hän olisi herännyt juuri silloin, kun illalla olisin lähtenyt ja isä olisi ollut ilman minua? Vauva oli todella vaikea jättää kotiin, vaikka olisin reilussa vartissa ollut jo kotona. On edelleen. Syksy tuo mukanaan viileämmät ilmat ja voin käydä pikkuveljen kanssa siellä helpommin.




Vaikka olen uppoutunut uuteen vauvakuplaan ja annan kaiken aikani lapsille, ei menetyksen tuska ole poissa. Sen kanssa on ehkä helpompi elää, mutta pois se ei mene. Uskallan silti edelleen toivoa vielä yhtä raskautta, vielä yhtä vauvaa syliini. Ehkä se olisi tyttö. Tai sitten poika. Tai ehkä en koskaan enää tulekaan raskaaksi. En koskaan uskonut haluavani montaa lasta ja jos meille vielä kerran se onni suotaisiin, en tiedä jatkuisiko vauvakuume senkin jälkeen. Ehkä minun sylini on aina vähän tyhjä. Vaikka se on täynnä minun pieniä lapsiani, täynnä rakkautta, siellä on aina pieni tyhjä paikka, jota ei voi täyttää.

MEILLÄ ON VIIKON PÄÄSTÄ VAUVA! VAI ONKO?

perjantai 4. kesäkuuta 2021


Laskettuaika lähenee hurjaa vauhtia ja vaikka se onkin vasta 20.6, niin me ollaan menossa jo meidän viimeistä raskausviikkoa. Tunteet ovat loppua kohden olleet hyvin ristiriitaiset. Olo on ollut jo muutaman viikon erittäin tukala, johtuen varmasti vauvan suhteellisen isosta koosta, sekä hänen tarjonnastaan. Muistan esikoisen loppuraskaudesta myös, kuinka kova pää puski tuonne kylkiluiden väliin, on muuten huomattavasti ikävämpää, kuin pehmeä peppu ylävatsalla. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet myös omalta osaltaan vähän tylsiä. Tälläisenä himosiivoojana tuntee itsensä ihan hyödyttömäksi ja laiskaksi, kun ei pysty niitä perusjuttuja enää tekemään. Pelkästään imurointi vaatii aika paljon, eikä sänkyjen tai sohvan alta siivoaminen olekkaan enää mikään helppo homma. Viikonloput, jolloin lapset ovat olleet isällään ja mies töissä, ovat olleet kaikista kurjimpia. Ilmat ovat olleet hyviä, mutta ulkona istuminenkin on pääasiassa vain ärsyttänyt, kun pihahommiinkaan ei enää kykene.


Kaikesta huolimatta toinen osa minusta ei haluaisi luopua tästä raskaudesta vielä. Kun ajattelee tätä aikaa taaksepäin, kaikki on kulunut niin nopeasti, vaikka vielä kuukausia sitten tuntui, että tähän hetkeen on ikuisuus. Vaikka tämä raskaus onkin ollut monella tavalla raskas, on se pääpiirteittäin sujunut hyvin. Pystyin käymään töissä loppuun asti, vaikka viimeisillä viikoilla selkä ja jalat alkoivatkin hieman kipuilemaan. Kaikesta pelosta ja huolesta huolimatta olen saanut myös nauttia monista hetkistä. Ensimmäisistä liikkeistä ja siitä, että vauva on  ylipäätään ollut aktiivinen liikkumaan suurimmaksi osaksi, enkä ole joutunut kuin kerran menemään paniikkikäynnille liikkeiden vähenemisen takia. Alkuraskauden pahoinvoinnin jälkeen voin fyysisesti hyvin pitkän aikaa, ennen loppuraskauden kömpelyyttä. Painoa on tullut maltillisesti, vaikka se onkin aiheuttanut omat ahdistuksensa suuremman lähtöpainon takia. Raskausdiabetes on itsessään aiheuttanut myös ahdistusta, vaikka arvot ovatkin pysyneet hyvinä ja vieläpä riippumatta siitä, mitä on suuhunsa laittanut.


Kuitenkin, tämäkin raskaus on jälleen näyttänyt minulle sen, että suunnitelmia on turha tehdä sen enempää etukäteen. Omalla kohdallani tämä on neljäs raskaus, jossa olen toivonut esimerkiksi tietynlaista synnytystä ja se ei nyt tule tälläkään kertaa toteutumaan. Heti raskauden alussa olin täysin varma, että tahdon ehdottomasti alatiesynnytyksen. Raskauden edetessä aloin kuitenkin jännittämään myös itse synnyttämistä ja mielessäni kävikin välillä suunniteltu sektio. Toivoin kuitenkin äitiyspolin puolelta rohkaisua pysyä alkuperäisessä alatiesynnytystoiveessani ja sitä sainkin.

Rakenneultrassa vauva kuitenkin oli päättänyt asettua perätilaan. Hän oli päättänyt olla siellä myös jokaisella seuraavalla kontrollikäynnillä. Olin valmistautunut ulkokäännösyritykseen, sillä niin kovasti kuitenkin yritin pitää synnytystoiveestani kiinni. Viimeviikkoisella käynnillä vauvan peppu oli kuitenkin hyvin alhaalla ja lapsivettä ei ollut mitenkään turhan paljon, joten mahdollinen kääntöyritys, jätettiin tähän viikkoon. Viime viikolla meillä oli myös ensimmäistä kertaa lääkäri, joka kysyi, toivoisinko synnytystä ennen kuin viikot, jolloin Aino menehtyi, täyttyisivät. Ne viikot tulevat maanantaina täyteen. Vauvamme todettiin kuolleeksi viikoilla 38+1 ja synnytin hänet 38+3. Päivätkin ovat tässä raskaudessa samat, synnytys oli viimeksi keskiviikkona. Tiedän, että nuo päivät tulevat olemaan vaikeita ja pelottavia. Alusta asti toivoinkin, että mahdollinen käynnistys tehtäisiin lähellä samoja päiviä, eikä ainakaan kovin paljon pidemmälle joutuisi odottamaan. 


Viimeinen äitiyspolikäynti oli edellispäivänä keskiviikkona. Enkä minä yhtään enää yllättynyt perätilasta, raivotarjonta olisi ollut suurempi yllätys. Vettä näytti olevan tällä kertaa paremmin, joten lääkäri sanoi, että voisimme kokeilla käännöstä. Käännöksen onnistuessa saisin jäädä omasta toiveestani yöksi tarkkailuun. Yökylään ei kuitenkaan tarvinnut jäädä, pieni mies istui paikoillaan kuin tatti. Vauva kasvaa yläkäyrällä, ilmeisesti ei kuitenkaan raskausdiabeteksen takia, vaan hän on sopusuhtaisesti isokokoinen vauva. Niimpä kaikessa yhteisymmärryksessä teimme päätöksen, viikon päästä torstaina suunniteltuun sektioon. Ajatuksia sektiosta kirjoitan vielä myöhemmin. Mutta toisin sanoen, meillä pitäisi viikon päästä olla vauva. Minkälainen vauva hän on? Sitä en ole uskaltanut tai osannut edes ajatella. Koska edelleen ajatus pysähtyy synnytykseen. Onko meidän elävä vauva ihan varmasti totta tällä kertaa?





Ensimmäinen paniikkikäynti synnärillä

lauantai 22. toukokuuta 2021

Mä oon omasta mielestäni selvinnyt tästä raskaudesta aika hyvin. Tai siis paljon paremmin kuin missään vaiheessa olin ajatellut. Onhan tässä ollut tietysti jännittäviä ajanjaksoja, kuten ylipäätään koko alkuraskaus ja viimeiselle kolmannekselle siirtyminen, mutta pari viikkoa sitten nousi oikeasti huoli. Olin toisiksi viimeistä perjantaita töissä. Mulla oli vain yksi pidempikestoinen asiakas ja sekin vasta iltapäivästä. Päivän rytmi siis poikkesi jo alunperinkin normaalista. Vauvan perätila oli tiedossa ja edellisenä yönä oli jälleen ollut aikamoista bailaamista vatsan sisäpuolella. Vauva liikkui aamulla normaalisti, mutta päivää kohden liikkeet tuntuivat erilaisilta. Tuntuivat hyvin, mutta selkeästi kuitenkin huomasin eron. En alkanut heti lietsomaan paniikkia mielessäni, joka vähän yllättikin, vauva olisi saattanut vihdoin vain vaihtaa tarjontaa. 



Lähdin siis iltapäiväksi töihin ja kesken töiden huomasin vain edelleen miettiväni muuttuneita liikkeitä. Siinä vaiheessa vauvan liikkeet olivat kuitenkin sen verran suuria, että normaalina työpäivänä ne tuntuivat selkeästi, mutta sinä päivänä oli selkeästi vaisumpaa. Asiakkaani jälkeen päätin, että en voisi mennä rauhassa kotiin, vaan mielenrauhan saamiseksi olisi parempi käydä synnärillä. Edelleen oloni oli melko rauhallinen, varmasti siksi, että tunsin kuitenkin liikkeitä, toisin kuin edellisessä raskaudessa. Pelko alkoi kuitenkin vallata mieleni hetken päästä. Yritin laittaa miehelle viestiä, häntä pelästyttämättä, siinä  kuitenkaan onnistumatta. Vaikka kuinka yritin viestissä painottaa, että tunnen kyllä liikkeet, hän taisi lukea ainoastaan, että liikkeet ovat erilaisia, voisin käydä tarkistuksessa. En tietenkään voi moittia häntä siitä. Olisin itse käynyt välillä vielä kotona vaihtamassa vaatteet, mutta mies patisti mut menemään suorinta tietä sairaalalle. Vasta soittaessani synnärille, alkoivat kyyneleet nousta silmäkulmiin. Jotenkin tilanne oli vain niin tuttu, vaikka se olikin täysin erilainen. Sen suurempia mun ei tarvinnut puhelimessa selitellä, kuin mainitsin edellisen raskautemme, kätilö sanoi suorilta, että tervetuloa tänne.


Sain samalla hankittua lapsille hakijan isältään ja sanoin myös miehelle, ettei hänen ole pakko lähteä töistä, pärjäisin kyllä. Luotin, että kaikki olisi hyvin tai ainakin paremmin, kuin viimeksi. Ne vähän normaalia vaisummatkin liikkeet huojensivat oloa. Matka tuntui kuitenkin raskaalta. Suurimmaksi osaksi mieleni täyttyi vain viime vuoden helmikuisesta automatkasta. 

Minut otti vastaan tuttu kätilö. Sama, joka viime reissulla vietti suurimman osan ajasta meidän kanssa. Sama joka oli meidän kanssamme jopa sairaalapapin siunaustilaisuudessa. Se lämmitti mieltä. Menimme samaan huoneeseen, jossa viimeksi saimme huonot uutiset. Olin aiemmin toivonut, että tarvittaessa pääsisimme eri huoneeseen. Tässä kohtaa kuitenkin huomasin, että sillä ei ollut mitään merkitystä. Kunhan vain kuulisin vauvan sydänäänet. Kerroin mistä kohtaa äänet oli hyvin saatu kuuluviin neuvolassa ja siinä samasssa, kun anturi kosketti vatsaani, kuulin vauvamme sydämen. Silloin pääsi helpotuksen kyyneleet. Vaikka toisaalta melko varmasti sitä odotinkin, tuntui silti pitkältä ajalta saada varmistus asialle. 



Lähes parikymmentä minuuttia istuin kuitenkin käyrillä tuntematta mitään liikkeitä, vaikka samalla näkemäni sydänkäyrä sai minut pysymään rauhallisena. Kunnes yhtäkkiä liikkeet palasivat. Yhä vähän erilaisina, mutta kuitenkin. Lääkäri tuli puolen tunnin kuluttua vielä ultraamaan. Lääkäri kertoi kaiken näyttävän normaalilta ja ultrasikin onneksi pidemmän kaavan mukaan. Näytöltä näin liikkeitä, vaikka ne kovin vähäisiltä tuntuivatkin. Vauvalla kuitenkin asento oli edelleen tukeva perätila, eli liikkeiden muuttuminen ei johtunut tarjonnan muutoksesta. Uskaltauduin kuitenkin kotiin ja olin helpottunut, että olin tullut tarkistukseen. Illalla tunsin liikkeitä kuitenkin normaalisti. Oliko syynä sitten kokoaan erilainen päivärytmini, keskityin liikkeisiin normaalia enemmän ja ne eivät ehkä eronneet normaalista, mutta päivä erosi. Tästä kuitenkin nyt pari viikkoa aikaa ja meidän seuraava kontrolli on onneksi maanantaina. Nyt vauva tuntuu olevan jo hyvin kookas, joten liikkeet tuntuvat lähes jatkuvasti. Yöt ovat yhtä tuskaa, mutta yritän vain ajatella, että parempi jatkuva möyriminen, kuin hiljaisuus. Eikä tässä lisäksi ole enää montaa viikkoa aikaa.

Uusi askel kohtukuoleman käsittelyssä

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021



Äitiysloman alkuun on jäljellä kolme viikkoa. Aika menee toisaalta hurjaa vauhtia. Mulla on ollut tässä raskaudessa todellisia ongelmia kertoa asiakkailleni töissä, että jään hetkeksi pois. Viime kerralla se oli suuri ilo kertoa, mutta sitten jäin äitiyslomalle ja palasin myöhemmin takaisin töihin, ilman uutta vauvaa. Asiasta on ollut kuitenkin pakko kertoa. En halua, että vakioasiakkaani ajattelevat, etten pitäisi heitä tärkeinä, heidän vuokseen kuitenkin pystyn elättämään perhettäni. Suurin osa asiakkaistani ei edes tiedä, mitä olemme edellisessä raskaudessa kokeneet. Ja he jotka tietävät, eivät kovasti utele. Kaikilta olen saanut paljon onnitteluja ja he, jotka ovat viime kerrasta tietoisia, ovat toivoneet, että tällä kertaa kaikki menisi hyvin.


Olen aiemmin kirjoittanut, kuinka mun on ollut myös mahdottoman vaikea vastata kysymykseen, "kuinka monta lasta teillä on." Joka kerta olen halunnut vastata, että kolme, mutta tällöin joutuisin tilanteeseen, jossa saattaisin joutua kertomaan minkä ikäisiä ja että yksi ei valitettavasti päässyt meidän kanssamme kotiin. Niinpä olen usein kertonut kahdesta ja mielessäni lisännyt aina kolmannen, en koskaan ole unohtanut. Eilen kuitenkin yllätin itseni täydellisesti. Koko keskustelu alkoi aivan yllättäen, enkä missään kohtaan ollut edes ajatellut sellaista tulevan. 


Olin töissä aivan yksinäni, muilla työkavereilla oli viikonloppuvapaa. Mun päivän viimeinen asiakas oli nainen, joka on alkanut käymään asiakkaanani vasta tässä nykyisessä työpaikassa ja käynyt ehkä kolme tai neljä kertaa tähän mennessä. Keskustelu on ollut aina sujuvaa, pääosin ihan perushöpinöitä, ei niin kovin syvällisiäkään. Kerroin heti alussa jääväni äitiyslomalla muutaman viikon kuluttua. Hän oli tämän huomannutkin, työessu ei enää ihan hirveästi peitä alleen, vaikka olisi löysäkin kaapu alla. Hän onnitteli kovasti. Siinä vaiheessa kun hän kysyi, onko meillä ennestään lapsia, tajusin, että oltiin tähän mennessä tosiaankin lörpötelty vain niitä näitä. Kerroin kahdesta, mielessäni lisäsin kolmannen. Seuraavaksi hän kysyi, oliko raskaus muuten mennyt hyvin ja millaista raskauden seuranta on. Tässä kohtaa, täysin suunnittelematta totesin, että edellinen raskaus meni lähes loppuun asti, mutta päättyi aivan viime metreillä, joten tällä kertaa meillä on hyvinkin tiheää seurantaa, mutta toistaiseksi kaikki ollut hyvin.


Pelästyin hieman omaa avoimuuttani, jota en ollut aikaisemmin edes kokenut. Ehkä suurimpana pelkona mulla on aina ollut, että millaisen vastaanoton asialle saan. Pahin olisi, ettei asiakas tai ylipäätään keskustelun toinen osapuoli osaisi vastata tähän mitään. Toisaalta alitajuisesti saatoin ajatella, että tämä asiakas ei jäisi sanattomaksi. Eikä mun tarvinnut montaa sekuntia vastausta odotellakaan. Hän ei järkyttynyt sanomisestani. Tai ehkä järkyttyikin, mutta osasi pahoitella ja osoitti lisäksi kiinnostusta kertomaani kohtaan. Hetken kuluttua huomasin keskustelevani vauvamme kuolemasta, ensimmäistä kertaa, lähes tuntemattoman ihmisen kanssa, niin normaalisti, kuin juttelisin vaikka säästä. Hän kysyi synnytyksestä, sainko ja halusinko vauvan syliin, selvisikö kuoleman syy, pidimmekö hautajaiset. Ja minä kerroin ja vastasin kysymyksiin. Ja lisäksi, olin jollakin tavalla iloinen. Iloinen siitä, että sain puhua vauvastamme ja siitä, että joku oli aidosti kiinnostunut kuulemaan asiasta, eikä pelästynyt. Muutaman kerran ehkä nielin pari kyyneltä, mutta myös toinen pelkoni jäi toteutumatta. Se pelko, että purskahtaisin vain loputtomaan itkuun, varsinkin näissä raskaushuuruissa. Pidin itseni kasassa ja keskustelin.


Kuva, Ville Stenros

Asiakkaani sanoi, kuinka upeaa on saada nähdä tälläinen selviytysmistarina ja että olemme uskaltaneet kuitenkin yrittää uudelleen. Tämän jälkeen jatkoimme vauva- ja raskausaiheista, vähän eri teemoilla. Lähtiessään hän toivoi kovasti kaiken menevän tällä kertaa hyvin tai että niin ihan varmasti tapahtuisikin. Ja minä tunsin, että olin päässyt yhden askeleen eteenpäin. 

Kontrollikäynti ja perätila

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Meillä oli tänään ensimmäinen ylimääräinen äitiyspolikäynti. Sain nukuttua ihan rauhassa, liikkeet tuntuvat koko ajan hyvin, joten yritän luottaa niihin. Odotin käyntiä kuitenkin hartaasti. Toivoin, että lähtisimme käynniltä taas varmempina ja luottavaisempina. Kaiken kaikkiaan käynnistä jäi vähän epäluuloinen ja hämmentynyt olotila. En ole tietenkään koskaan aiemmin ollut tämän kaltaisella kontrollikäynnillä, joka toteutetaan kohtukuoleman takia, joten en toisaalta edes tiennyt mitä odottaa. Jotenkin silti odotin käynnin olevan rento tsekkaus, varmistetaan vauvalla olevan kaikki hyvin, vähän mittaillaan sieltä ja täältä, ehkä pieni varmistus sukupuolesta.


Vastassa meitä oli kätilö, lääkäri ja erikoistuva lääkäri. Erikoistuva lääkäri kyseli olotiloja, onko kipuja tai kolotuksia. Lääkäri varmisteli sokeriarvojen pysyneen normaalirajoissa. Erikoistuva lääkäri aloitti ultraamaan ja huomattiin heti vauvan olevan perätilassa. Vauva on tietysti vielä sen verran pieni, että hänellä on useampi viikko aikaa kääntyä toisinpäin. Perätilan takia pään virtauksia? oli vaikeampi katsoa ja tässä menikin suurinosa ultrausajasta. Välillä kurkattiin muita mittoja, jotka näyttivät olevan kunnossa, vauva kasvaa keskikäyrällä, ihan inan yläpuolella. Lääkäri varmisteli uudelleen mittoja ja palasi vielä päähän. Mulla oli koko ajan fiilis, että joku tässä mättää, mutta lääkärin mukaan kaikki oli hyvin. Ultrauksen lopulla lääkäri sanoi, että koitetaan vielä laittaa käyrille, vaikka näillä viikoilla vauva pääseekin helposti karkuun. Tämäkin jäi jotenkin epäselväksi, että miksi, vai kuuluiko se kontrolliin.



Ultrauksen jälkeen juteltiin hetki vielä meidän ajatuksista tässä kohtaa raskautta. Kerroin, että ihan hyvin on mennyt, ehkä nyt viimeiselle kolmannekselle siirtyessä, alkaa pelko hiipiä. Sovittiin aika kuukauden päähän pelkopolille. Samalla kertaa päästäisiin taas uuteen kontrolliin. Tämäkin vähän kummastutti, sillä rakenneultrassa lääkäri ehdotti vain tätä kontrollia, sekä vielä toista loppuraskauteen, noin viikolle 36. Se kuulosti mielestäni kovin vähäiseltä, vaikka meillä ei normaalia suurempaa riskiä kohtukuoleman uusiutumiseen olekkaan. Joten olin siis erittäin hyvilläni, kun lääkäri ehdotti uutta kontrollia kuukauden päähän ja sen jälkeen mahdollisesti vielä tiuhempaa tarkkailua polilla. Mutta yhdistellessäni pienessä mielessäni lääkärin outoa käytöstä ultran aikana, sekä tarjousta, tietysti meille ihanteellisesta jatkoseurannasta, olin tilanteesta hyvin hämilläni. Tietysti järkeni yrittää yhä takoa minulle, että jos jotakin poikkeavaa tai epäilyttävää olisi ollut havaittavissa, olisi tästä ilman muuta mainittu. Olisin halunnut varmistuksen sukupuolestakin, mutta olin liian hölmistynyt koko käynnistä. 

Ultran jälkeen kätilö vei meidät toiseen huoneeseen sydänkäyriä varten. Tässä kohtaa onnistuin jo kysymään, että ihanko vain muuten vain nämä nyt tsekataan, vai että mikä juttu. Kätilö vakuutti, että ihan muuten vain ja tyydyin siihen. Sydämestä saatiin hyvä käyrä tai niin hyvä kuin mahdollista on saada arviolta 1,3kg painavasta vauvasta, joka mahtuu kuitenkin mainiosti vielä pyörimään vatsassa. Suuntasimme kotiin, edelleen vähän puulla päähän lyötyinä, mutta ainakin olimme nähneet ruudulla elävän pienen vauvamme, jonka sydän löi ja joka lääkärin sanojen mukaan voi hyvin.

Käynti oli siis toisaalta hyvä ja arvokas, vaikka jännitys koko tilanteesta tuntui vievän koko loppupäivän mehut. Tunnen itseni edelleen hieman hermostuneeksi, vaikka edelleen vauva potkii vilkkaasti vatsassa. Ehkä pelkopolista ja toivottavasti seuraavasta kontrollista saamme vähän enemmän irti. Sekä jäämme myös seurailemaan, muuttuuko vauvan tarjonta mihin suuntaan. Parin viikon päästä pääseekin jälleen neuvolaan, sekä lääkärikäynnille.

EN SUOSTU SYNNYTTÄMÄÄN ILMAN MIESTÄNI

perjantai 26. helmikuuta 2021

Olen koko ajan yrittänyt olla positiivisin mielin jylläävää pandemiaa kohtaan. Meidän perheessä on ollut lomautusta ja rahahuolia, mutta ihan hyvin ollaan pärjätty. Itseäni ei ole juurikaan hetkauttanut se, ettei baareihin ole viitsinyt mennä ja muitakin ylimääräisiä menoja on suositeltu karsimaan. Se on välillä ollut tälläiselle kotihiirelle hyvä tekosyy. Nyt on saanut ja kannattanutkin pysyä kotona. Lasten kanssa olisi välillä tehnyt mieli mennä leikkimaahan tai uimahalliin, mutta ollaan kuitenkin huomattavasti enemmän puuhailtu ulkona, mitä normaalisti. Hiihdetty, luisteltu, pulkkailtu, retkeilty. 

Jälleen ravintoloiden sulkemisen myötä, miehellä on todennäköisesti lomautus edessä. Vaikka yleensä mies on meidän suhteessa se rauhoittelija, joka joutuu vähän painamaan jarrua, kun mun pää ei meinaa kestää muuttuvia tilanteita, niin tässä asiassa mä olen kyllä se, joka yrittää hillitä miehen yli menevää stressiä. Meillä on kuitenkin perusasiat kunnossa, olleet koko ajan. Vaikka rahat olisivat vähissä tai täysin loppu, niin ei me nälkään kuolla. Meillä on paljon läheisiä, joilta ihan varmasti saisi apua, jos todellinen hätä yllättäisi. Asuntolainaan on mahdollista hakea lyhennysvapaata ja isompia laskuja on varmasti mahdollista pilkkoa pienemmiksi ja jos ei, niin eiköhän eräpäivien kanssa ole mahdollista joustaa. Tuntuu, että välillä mieskin nämä asiat käsittää, kun oikein asiasta keskustellaan, kun taas välillä hän pyörittää niitä päässään ja yön pimeinä tunteina paniikki on taattu ja yöunet menetetty.

Mutta kyllähän minä sen ymmärrän, sillä teen itse samaa. Korona vaikuttaa mun ajatuksiin myös, toki aivan eri saralla. Mun suurimmat pelkoni liittyvät itse raskauteen ja synnytykseen. Entä, jos joudun menemään yksin ultriin? Entäs jos joku meistä sattuukin sairastumaan ja joku ultra on peruttava kokonaan? Mutta kaikista suurimpana huolena, entä jos joudun synnyttämään yksin?? Jos rajoitukset menevät niin pitkälle, että tukihenkilöä ei saa ottaa synnytykseen mukaan? Mä en vain suostu synnyttämään yksin. Toki edellinen synnytys oli täysin poikkeava tilanne, mutta mä en olisi selvinnyt siitä ikinä yksin. Itse synnytys meni ihan hyvin, mutta mä en voisi kuvitellakkaan olevani siinä tilanteessa koskaan ilman mun miehen tukea. En edes tiedä, oliko missään vaiheessa viime keväänä tilannetta, että synnytykseen ei olisi saanut ottaa miestä mukaan. Mutta ilmeisesti jossakin oli, että mies sai tulla mukaan vasta synnytyssaliin siirryttäessä ja joutui poistumaan heti synnytyksen jälkeen.



Minä tarvitsen hänet vierelleni koko ajaksi. Suurin toiveeni synnytyksestä olisi, että voisin olla kotona supistusten kanssa niin pitkään, kuin mahdollista, elää sitä jännitystä, koska mennään ja sen jälkeen mennä yhdessä mieheni kanssa sairaalaan. Odotan neljättä lastani, enkä ole päässyt kokemaan tätä, varmaan niin tavanomaista synnytystä koskaan. Ensimmäinen oli suunniteltu sektio perätilan takia, toisesta meni lapsivedet ja minut käskettiin suoraan synnärille, vaikkei supistuksia vielä ollut tullut yhtäkään (tämä muistaakseni edellisen sektion tai raskausdiabeteksen takia). Ja kolmas tietysti kaikista surullisin ja epätavallisin, kun synnytys jouduttiin käynnistämään menehtyneen vauvamme vuoksi.

Mutta nyt, en enää tiedä uskaltaisinko nauttia jännittävästä odottelusta kotona. Pelkäisinkö koko ajan vauvan menehtyvän vielä viime metreillä? Pelkäisinkö sitä, etten tiedä, koska kuuluisi lähteä ja olisimme paikalla niin aikaisin, että meidät hätistettäisiin vielä takaisin kotiin tai entä jos emme edes ehtisi sairaalaan? No tähän viimeiseen en oikein usko, toinen synnytys kesti pelkästä vesien menosta vielä lähes vuorokauden ja silloinkin supistuksiin jouduttiin laittamaan vauhtia. Viime käynnistys oli myös hidasta puuhaa, toki kroppani ei ollut tällöin valmis synnyttämään ja tilanne oli muutenkin täysin luonnoton. Mutta kolme, täysin erilaista synnytystä kokeneena, en yllättyisi enää mistään. Se tekeekin tilanteesta hankalan.



Synnytykseen on vielä paljon aikaa ja koronarajoitukset ehtivät muuttumaan monta kertaa ennen sitä. Toivottavasti. Meille on alusta asti puhuttu mahdollisuudesta mennä käymään pelkopolilla raskausaikana, keskustelemaan itse raskausajasta kohtukuoleman jälkeen ja ylipäätään kaikista mahdollisista ajatuksista. Alkuun itse synnytys, tuntui minusta ainoalta asialta, joka ei jännittänyt ja joka tuntui itsestäänselvyydeltä, sillä menihän synnyttäminen viimeksi hyvin. Mutta mitä lähemmäksi kesää mennään, sitä pelottavammaksi ja todellisemmaksi synnytyskin tulee. Olen miettinyt jopa sektion mahdollisuutta, vaikka aina olen ollut enemmänkin alatiesynnytyksen puolustaja. Mutta tosiaan, ensimmäinen ja ainoa sektioni on kaikista synnytyksistäni ainoa, jossa ei tullut minkäänlaisia ongelmia ja toipuminenkin tapahtui nopeasti. Pelkopolikäynti tulee kuitenkin olemaan aiheellinen, uskoisin, että meidän molempien jännityksen vuoksi. Saamme sieltä varmasti hyviä näkökulmia asioihin ja toivon mukaan myös luottoa siihen, että kaikki menee varmasti hyvin. Lisää synnytyspohdintoja tulossa viimeistään käynnin jälkeen. Mutta synnyttämään yksin en mene.

Lasten ajatuksia uudesta raskaudesta

tiistai 16. helmikuuta 2021




 Miksi sulla on äiti noooin iso maha?


Me tosiaan haluttiin pitää raskaus salassa mahdollisimman pitkään. Kuitenkin näin neljättä lasta odottaessa, ei hirveän montaa viikkoa tarvitse odottaa vatsan pyöristymistä. Alkuraskaudessa mulla oli jo aika kovaa vatsanturvotusta, varsinkin syömisen jälkeen. Silloin sain jo ensimmäisen kerran ihmettelyä esikoisen puolelta. Vastasin kuitenkin hyvin poliitikkomaisesti kierrellen ja sain keskustelun käännettyä pois vastastani. Myös nuorempi kysyi asiaa vähän myöhemmin, kuitenkin ihan suoraan "onko sulla vauva mahassa", mutta näin pieniä on kyllä vielä helppo höynäyttää. Myöhemmin kuitenkin esikoinen vielä kaupassa silitti vatsaani ja kovaan ääneen ihmetteli vatsani kokoa. Alkoi tuntua hölmöltä salailla pian lähes ilmiselvää asiaa. Tarkoitus oli pitää lapsiltakin asia salassa rakenneultraan asti. He ovat kuitenkin niin pieniä, että kesän odottaminen tuntuu tässä vaiheessa vielä ikuisuudelta. Päädyimme kuitenkin kertomaan asiasta heille ennen ultraa. Ja vaikka halusimme asian  vielä muilta salata, tiesimme, ettei pieniä lapsia voi kieltää kertomasta, joten päätimme ottaa vain riskin, että lapset sitten möläyttelevät asiaa niille, joille kerkeävät. Rakenneultraankaan ei silloin enää ollut kovin montaa viikkoa.


Itse pelkäsin paljon lasten reaktiota. Kokevatko he kuinka paljon pelkoa vauvan menettämisestä? Muistaakseni kerroimme viimeksikin samoihin aikoihin ja odotus oli silloinkin pitkä. Vasta kuitenkin ehkä viimeisen kuukauden aikana alkoi päivittäinen kysely, koska vauva syntyy? Ja kun hän viimein syntyi, mutta ei päässyt koskaan kotiin, olihan se lapsille suuri järkytys. Tälläkin kertaa asia meni kuitenkin jännityksestäni huolimatta hyvin. Nuoremmalla oli kuitenkin aluksi hirveän vaikeaa ymmärtää, kuinka äidin vatsassa voisi olla vauva, kun se kerran jo meni taivaaseen. Hetken aikaa piti asiasta keskustella, että tämä on uusi vauva. 



Aluksi luulin, etteivät he uskalla puhua vauvasta, kun sen suurempia ihmettelyjä ei tullutkaan. Mutta kuitenkin selvisi, että he olivat puhuneet uudesta vauvasta muille. Ja äkkiä koittikin aika, kun he mainitsivat jokaiselle meillä käyvälle ihmiselle, että "äidin vatsassa on uusi vauva." Onneksi meillä ei niinä muutamana viikkona käynyt ketään, joka ei olisi asiasta tiennyt, niin saimme pidettyä salaisuuden melko hyvin. Tai siis lasten osalta hyvin. Aloin mä sen verran hyvin pyöristyä, että vaatteilla peittely alkoi käydä vaikeaksi. 


Lisäksi lapset ovat uuden vauvan odottamisessa paljon rohkeampia kuin itse olen. Tiedän ja olemme paljon asiasta keskustelleetkin, kuinka harvinaisen surullinen tapahtuma meitä kosketti, ja nimenomaan harvinainen. Siitä, kuinka niin käy hyvin harvoin ja lähes aina vauva pääsee elävänä kotiin. Lapset uskovat siihen. Varsinkin vanhempi aina sanoo, kuinka harmillista on, että pikkusisko kuoli, mutta tämä vauva kyllä varmasti tulee kotiin. Kumpikaan ei ole edes kertaakaan kysynyt, että entä jos tälle vauvalle käy samoin, tai ei ainakaan vielä ole. He uskaltavat olla toiveikkaita ja kyllä minäkin olen. Mutta pienillä on ehkä vieläkin enemmän rohkeutta iloita.



VUOSI ILMAN SINUA

perjantai 12. helmikuuta 2021

Kirjoitan seuraavan postauksen kolmessa osassa, yhden osan tänään, yhden huomenna ja yhden ylihuomenna. Kun sinä luet tätä, olen siis kirjoittanut yhden tänään, yhden eilen ja yhden edellispäivänä.




10.2.2020/1

Tasan vuosi sitten pelko alkoi hiipiä takaraivossa. Miksi en tunne liikkeitäsi? Miksi et herää? Hätäännyn, itkun seasta saan sanottua puhelimeen, etten tunne sinua. En pysty soittamaan äidille. Mies soittaa. Lähdemme ajamaan ja matka kestää, vaikka se ei ole pitkä. Samaan aikaan tänä vuonna, tuleva pikkusisaruksesi potkii niin vimmatusti vatsassa, ettei jää epäselväksi, onko hän siellä. Kumpa sinäkin olisit tehnyt niin.

Istun saunassa ja tunnen silti kuumien kyyneleiden valuvan pitkin poskia. Istun nojatuolissa, yritämme kuunnella sydämen lyöntejäsi. Kädet tärisevät. Jotakin kuuluu. Oletko se sinä? Ei kuulosta siltä kuin ennen, mutta toivo on niin suuri, ehkä se oletkin sinä.. Lääkäri tulee huoneeseen ja makaan ultralaitteen vieressä. Miksi et sano mitään? Miksi et näytä monitoriasi minulle? Miksi en kuule mitään? Koska sinä olet jo mennyt. Siksi en tunne liikkeitäsi. En saa tuntea niitä enää ikinä. Tähän aikaan vuosi sitten minun koko elämäni hajoaa. Eikä se korjaannu kokonaan enää koskaan. Ja nyt, ensimmäinen vuosipäiväsi on ihan käsillä. Sinun ensimmäinen syntymäpäiväsi, sinun kuolinpäiväsi. 

Saamme lähteä kotiin tai olla lähtemättä, emmekä lähde. En voi mennä enää kotiin. Tunnen hetkellisesti irtautuvani kehostani kokonaan. En minä ole täällä. Ei tämä tapahdu meille. Saamme huoneen, saamme kaksi sänkyä, ne laitetaan vierekkäin. Mitä täällä tapahtuu? Meidän piti mennä vielä takaisin kotiin, sinun kanssasi. Kaikki on hyvin, laskettuun aikaan on alle pari viikkoa. Tulemme silloin uudelleen, synnyttämään. Ei, synnytys käynnistetään nyt, vaikka sinä olet jo poissa.


11.2.2020/1

Raotan silmiä, talviaurinko yrittää tunkeutua huoneeseen sälekaihtimien läpi. Vuosi sitten tämä päivä, oli päivä, jolloin en edes tiennyt, millainen ilma oli ulkona. Enkä tiennyt paljon muutakaan. Supistuksia alkoi tulla säännöllisesti ja silti niihin tarvittiin vauhditusta, jotta tilanne etenisi. Kroppani yritti pistää vastaan. Kroppa, joka ei ollut vielä valmis synnyttämään. Luopumaan. Makasin mies vierelläni, välillä itkien, välillä jopa hymyillen. Hän koitti saada minut uskomaan. Uskomaan, että selviämme tästä. Uskomaan, että kroppani pystyy tähän, vaikka tilanne oli epäreiluin ikinä. Ja nyt vuoden jälkeen, me selvisimme siitä. Emme täysin, mutta niin, että se riittää. Me yhdessä.

En ymmärrä kaikkea, mitä tapahtuu. Pappi käy luonamme, psykiatrinen sairaanhoitaja käy luonamme, kätilö käy luonamme. Minä itken, tuijotan tyhjyyteen. Onneksi edes mieltäni on lääkitty, pysyn kasassa, vaikka jokainen palanen on irrallaan. Ilokaasusta alkaa loppua teho. Epiduraali laitetaan, vaikka en edes muista sen laittoa. Taidan torkahtaa. Mies ei nuku. Hän valvoo. Vahtii, että minä selviän, että minä jaksan.

Siivoan. Huomenna on sinun päiväsi.




12.2.2020/1

Aamulla varhain kätilö antaa luvan ponnistaa. Ei ole kiire, vaan omaan tahtiin. Vauvalla ei ole hätää, koska pahin mahollinen on jo tapahtunut. Ei ole voimia, mutta tahdon nähdä sinut. Ja vihdoin 7.38 sinut nostetaan rinnalleni. Silmäsi ovat kiinni. Et itke. Pienen hetken toivon, että olisi tapahtunut suuri erehdys ja kuulisin äänesi. Mutta en kuule. Makaat rintani päällä. Olet niin tavallisen kokoinen vauva, 3524g, samaan aikaan niin kevyt, mutta samaan aikaan raskainta, mitä olen sydämeni päällä kantanut. Tämä on nyt totta. En tosiaankaan saa viedä sinua kotiin, sisarustesi ja sukulaistesi luo. Koitan lämmittää pieniä sormiasi, ne ovat niin kovin kalpeat, mutta en saa lämmitettyä tarpeeksi. Miksi et voi herätä? Ja miksi minun täytyy herätä? Minut viedään pois, nukutetaan komplikaation takia. Jäät isäsi kanssa. Ja minä joudun heräämään taas tähän päivään, kun sinä et saa herätä.

Tänä aamuna herään, sinä raskaana sydämessäni. On sinun yksivuotispäiväsi. En saa halata sinua, en saa suukottaa sinua. Tämä on vuoden epäreiluin päivä. Tilaan kimpun haudallesi, sinun mummusi leipoi sinulle kakun. Mutta emme saa yhdessä puhaltaa kynttilääsi, emme saa laulaa sinulle. Mietin, millainen olisit tänäpäivänä. Joko juoksisit vieraita vastaan vai olisiko askel vielä horjuva? Nukkuisitko yösi kokonaan? Sen tiedän, olisit meille kaikille maailman rakkain. Ja olet. Ikävä on loputon.

Alkuraskauden pelot ja olot

lauantai 6. helmikuuta 2021


Ensimmäiset 12 viikkoa ovat usein ne piinaavimmat viikot. Niin ne olivat meilläkin, toki luulen, etteivät ne olleet mitään verrattuina tuleviin viikkoihin. Vaikka kohtukuoleman toistumiseen on hyvin pieni mahdollisuus, uskon, että pahimmat piinaviikot tulevat olemaan meillä ihan loppuraskaudessa. En ole koskaan kokenut keskenmenoja, silti pelko siihenkin oli suuri. Koska raskaus oli niin kovin toivottu, olin tottakai raskaustestien kanssa valmiina heti, ennen kun kuukautiset olivat edes myöhässäkään. Siinä vaiheessa mulla ei ollut siis vielä mitään raskausoireita, paitsi tietysti ne, joita mulla oli ollut jo useamman kuukauden, eli siis ne, jotka olin kuvitellut. Lokakuussa tullut virtsatulehdus, oli mun ensimmäinen raskausoire, joka olisi toki saattanut tulla ilman raskauttakin, kuten viime juhannuksena, jolloin myös elättelin toiveita, olisiko raskaus voinut alkaa vahingossa. Virtsatieinfektio on ollut mun ensioire kahdessa aiemmassakin raskaudessa.


Testi tuli siis tehtyä aikaisin, joten raskausoireita jouduin hetken odottelemaan. Aika pian kuitenkin saapuivat rintojen arkuus, päänsärky, pahoinvointi ja ihan järkyttävä väsymys. Väsymys oli tällä kertaa lamaannuttavin kaikista raskauksista. Tämä sai mut hetkellisesti epäilemään jopa kaksosraskautta. Todennäköisesti sekin selittyi vain normaalia stressaavammalla raskaudella. Mulla sattui töissä olemaan hiljaista aikaa, joka osui kerrankin hyvään ajankohtaan ja sain levättyä. Silti harmitti lasten puolesta. Vielä muutamia kuukausia aiemmin olin masentuneena sängyn pohjalla surren vauvaamme ja kun lapset saivat vihdoin minut takaisin, vajosin uudelleen sängyn pohjalle. Onneksi mies jaksoi tukea ja ymmärtää. Hän vietti huomattavasti enemmän aikaa lasten kanssa ja antoi minun torkkua aina, kun sitä tarvitsin. 


Pahoinvointi oli myös uuvuttavaa. En onneksi joutunut oksentamaan montaa kertaa, vaikka välillä sekin olisi tuntunut paremmalta vaihtoehdolta, kun pelkkä etova olo, joka ei lähtenyt millään. Pahoinvointi pysyi jonkin verran kurissa, kunhan vain muisti laittaa jotakin suuhun tunnin välein. Sekin oli välillä haastavaa, jos töissä oli useampi asiakas putkeen. Inhottavaa oli myös herätä välillä öisin huonoon oloon. Mies jaksoi huomioida minua myös silloin ja vaikka hän olisikin juuri saanut unen päästä kiinni, nousi hän keskellä yötä voitelemaan mulle paahtoleipää. Hän teki mulle myös syötävää joka aamu sänkyyn, jotta en yökkäisi heti noustessani. Myös närästys alkoi heti alussa, joka pahensi kuvottavaa oloa. Onneksi siihen sain heti avun neuvolasta, josta sain reseptin närästyslääkkeeseen, jota olen syönyt aiemmissakin raskauksissa. 


Välillä eteen tuli päiviä, jolloin olo oli oudon normaali. Silloin olin tottakai täysin varma keskenmenosta, tai vähintäänkin keskeytyneestä keskenmenosta, kun muuta siihen viittaavaa ei ollut. Ihan alussa tein jopa useamman testin, koska oli vaikea uskoa, että olisin oikeasti raskaana. Kun seuraavana päivänä olikin entistä huonompi olo, kaduin, miksi en voinut nauttia edellisen päivän hyvästä olosta. Muutenkin olin varsinkin alussa hyvin herkillä, mitä olen normaalistikkin, mutta nyt se korostui entisestään. Mieskin on sanonut, että tämä raskaus on mulle huomattavasti rankempi. Hermostun herkästi, itken herkästi ja tosiaan alun väsymys tuntui loputtomalta. Mikä myös tuntui loputtomalta, oli liikkeiden odottaminen. Toisaalta odotin sitä ihan hirveästi, toisaalta pelkäsin, koska ne alkavat tuntumaan. Sen jälkeen olisi oltava jälleen tarkkana. Tuntuvatko ne joka päivä, ovatko ne jotenkin erilaisia kuin edellisenä päivänä? Tietysti nyt neljännessä raskaudessa ymmärrän, että varsinkin alussa, liikkeet eivät ehkä tunnu joka päivä. Vauva on pieni ja kohdussa on tilaa pyöriä. Ennen rakenneultraa ei tiedä istukan sijaintia. Vaimentaako se liikkeitä? Oman mielenterveyteni kannalta onneksi, olen tuntenut liikkeitä joka päivä siitä lähtien, kun ne vihdoin alkoivat tuntumaan. Aina ei nimittäin järki pysy ahdistuneen mielen mukana. Luulen, että olen heti puhelin kädessä, jos tulee päivä, kun ennen tunne liikettä. 


Nyt ollaan kuitenkin päästy keskiraskauteen asti ja alun oloista eroon. Edelleen tulee päivä, kun väsyttää tai kuvottaa vähän enemmän, mutta onneksi harvemmin. Tunnen oloni välillä taas hyvinkin normaaliksi tai oikeastaan vielä normaalia paremmaksi. Raskaudesta muistuttaa kuitenkin vauvan liikkeet, sekä vihlaisut kohdussa, kun yrittää nousta liian nopeasti tai aivastus tulee yllättäen. Yritän jatkuvasti rauhoittaa itseäni, vaikka stressi tähän mennessä on ollut kovaa. Muistutan itseäni, että tämä raskaus päättyy onnellisesti. Tämän on pakko päättyä.



UUSI RASKAUS VAUVAN MENETYKSEN JÄLKEEN

perjantai 5. helmikuuta 2021


Vihdoin saan jakaa tämän uutisen teidän kanssa! Me odotetaan vihdoin uutta vauvaa. Niin monta kertaa halusin aiheesta kirjoittaa, niin paljon olisi sanottavaa. Ja samaan aikaan takaraivossa jyskyttää kauhu ja pelko menettämisestä. Tapahtuuko heti pahin, jos vähänkään uskallamme iloita? Päättyykö jälleen kaikki aivan yllättäen? Halusimme pitää asian salassa mahdollisimman pitkään, ettei vaan joutuisi selittelemään. Ettei taas joutuisi pettymään. Rakenneultra ei meidän tilanteessa ole mikään etappi. Se tietysti paljon helpotti oloa, ainakin hetkeksi. Vauvallamme oli kaikki hyvin. Kaikki näytti juuri siltä, kuin kuuluukin. Vaikka raskaudet kohdallani ovat olleet ns "normaaleja", raskausdiabetesta lukuunottamatta, oli silti pelko todella suuri ennen ultraa. Viime kerta päättyi niin yllättäen, niin surullisesti, etten enää ole voinut luottaa täysillä mihinkään.


Itsellänihän uuden raskauden toive oli todella suuri jo hyvin varhain. Olen kirjoittanut, kuinka sylini vain huusi tyhjyyttä ja huutaa kyllä edelleenkin. Vaikka onkin lapsia sitä täyttämässä. Miehen kanssa käytiin paljon keskusteluja ja minä vain odotin. Vaikka en lopulta joutunut odottamaan ihan hirveän kauaa, tuntuivat ne kuukaudet vuosilta. Meillä kävi toistamiseen hyvä tuuri. Viime kerralla tulin raskaaksi heti ensimmäisestä kierrosta ehkäisyn jättämisestä, nyt toisella kerralla raskaus alkoi toisesta kierrosta. Siinä mielessä olemme onnekkaita, ettei itse yrittämiseen ole kulunut aikaa. Pelkäsin sitäkin. Entä jos en enää tulisikaan raskaaksi. Koskaan ei tiedä. Olen kirjoittanut myös raskauden valeoireista. Kun toivoo tarpeeksi kovaa, alkaa itsekin uskoa olevansa raskaana, vaikka mahdollisuus siihen olisikin hyvin pieni. Jollakin tavalla toivoin koko ajan tulevani raskaaksi, vaikka emme aluksi yrittäneetkään. Toivo oli vain niin suuri, että se ohjasi ajatuksiani. Lopuksi siis positiivisen testin tekeminen oli pelon ja onnen sekainen shokki. Tätä olin koko ajan halunnut, mutta silti pelkäsin heti menettäväni sen. 



Siitä alkoivat piinaavat viikot. Vaikka tässä raskaudessa 12 viikon täyttyminen, liikkeet, puoliväli, tai rakenneultra eivät merkitse niin paljon kuin aiemmin, ne silti vievät eteenpäin. Ne antavat uskoa siihen, että vatsassani on jälleen joku pieni ihme, jonka tällä kertaa toivottavasti saamme tuoda kotiin asti. Tämä on raskauksista kaikista pelottavin. Pääsen vihdoin kirjoittamaan kaikesta siitä tunteiden sekamelskasta, jonka tämä raskaus on odotetusti tuonut tullessaan. Olen sanattoman onnellinen kaikista niistä onnitteluista ja tsempeistä, joita olette meille lähettäneet. Nyt ollaan päästy puolivälin ohi ja tänään myös rakenneultran ohi ja tunnen edelleen pienet potkut vatsassani. Hän on yhä siellä, elossa.

Pikakelaus blogihistoriaan, miksi poistaa vanhoja tekstejä?

perjantai 15. tammikuuta 2021


Mä olen kirjoitellut blogia tosi pitkään. Tai ylipäätään oon kirjoittanut jotakin niin kauan, kun kirjoitustaitoa on löytynyt. Ensin oli päiväkirjat, teini-ikäisenä mulla oli ekat angstiproanablogit, kun sen ajan pahat olot piti päästä purkamaan anonyymisti johonkin. Jestas mä häpeisin silmät päästäni, jos ne tekstit lävähtäisivät mun silmille jonakin päivänä! Mutta ne oli sen ajan isoja fiiliksiä ja murheita, eikä niitäkään voi vähätellä. Niiden pahanolonblogitekstien jälkeen tulikin pidempi tauko kirjoittamiseen. Taisin käydä ammattikoulua ja elämää täyttivät pääasiassa kaverit, juhliminen, poikaystävät ja sen sellaiset perussetit. Ei niissä paljon kirjoittamista ollut. 

Ensimmäinen raskaus tuli ja meni. Vasta loppuraskaudessa mielessä kävi ajatus, että olisi ollut kiva kirjoittaa raskausfiiliksiä ylös, mutta silloin oli mielestäni liian myöhäistä aloittaa. Kun sitten aloin odottamaan toisen kerran, sain idean, että nyt olisi ainekset blogille. Lapset pienellä ikäerolla, asuntona pieni kaksio ja mulla opiskelut alkamassa. Siitä se lähti.

Hetken päästä mun elämä pyöri kahden pienen ihmisen ympärillä. Oli muutama muutto syystä tai toisesta. En koskaan palannut lähihoitajaopintojen pariin, jotka olin raskausaikana ehtinyt aloittaa, vaan sain uuden liekin rakkaan ammattini parissa.

Parisuhde lasten isän kanssa oli kuivunut kasaan. Se oli tehnyt sen oikeastaan jo aikoja sitten. Jotenkin toisen lapsen odottaminen sai uskomaan, että kyllä tämä tästä. Mutta ei se sitten enää siitä. Yhteinen elämä oli pelkkää riitelyä. Pidin kulisseja kuitenkin hienosti yllä. Tai siis luulin pitäväni. Yritin kaikkeni, jotta ulospäin homma näyttäisi hyvältä. Loppuviimeksi huijasin vain itseäni. Jälkeenpäin oikeastaan kaikki, sukulaiset ja ystävät, ovat kertoneet, että ihan turhaa mä yritin. Kaikki paistoi kyllä läpi. Mä vain jatkoin todistelua, kyllä meillä on kaikki hyvin. Uuvuin totaalisesti siihen todisteluun, jota kukaan ei edes uskonut.

Samaa tein blogissakin, kunnes kirjoittaminen siitä, kuinka hienosti meillä menee, alkoi tuntua täydeltä valheelta. Vähensin ja lopulta taas lopetin pidemmäksi aikaa kirjoittamisen. Ei ollut enää mitään hyvää sanottavaa. Ja kuka jaksaisi lukea pelkkiä negatiivisia asioita päivästä toiseen ja kun en mä halunnut niitä edes myöntää.

Tuli ero. Siitäkin kertominen tuntui todella vaikealta. Yhtäkkiä multa ei enää vaadittu mitään. Lapset tietysti vaativat, mutta heidän vaatimisensa oli luonnollista. Ei tarvinnut tapella. Ei tarvinnut todistella. Kukaan ei lytännyt sanoillaan mua lattian rakoon. Kauniiden sanojen sijaan olin tottunut, että aina olin tehnyt jotakin väärin. Sekin tuntui tyhjältä, että nyt ei kukaan käskenyt tekemään mitään. Rankaisin itseäni perheemme rikkomisesta, vaikka nyt jälkikäteen vasta ymmärrän, etten mä mitään rikkonut. Vaan itseasiassa korjasin jotakin rikottua. Mutta siinä meni oma aikansa tajuta.


Sitten elämä näytti taas vihreää valoa. Löysin elämäni suurimman rakkauden. Uuden rakkauden ja sitten myös raskauden aikana, aloin taas nauttia kirjoittamisesta. Tuntui jälleen siltä, että voin kirjoittaa suoraan sydämestä ja suoraan meidän elämästä. Ei tarvinnut keksiä tai lisätä mitään. Ei tarvinnut esittää ja piiloutua valheiden taakse. Sain jälleen olla rehellinen, oma itseni. Tässä kohtaa näin parhaaksi poistaa paljon vanhoja tekstejäni. Ei siksi, että ne muistuttaisivat vanhasta elämästä, vaan siksi, ettei niillä ollut mitään tekemistä meidän todellisen elämän kanssa. 

Sitten jälleen, elämältä vietiin pohja, hetkellisesti ihan kokonaan. Kohtukuolema. Mutta tällä kertaa koinkin blogin kirjoittamisen vahvistavana ja eteenpäin vievänä asiana. Aiheesta oli vaikeaa ja kivuliasta kirjoittaa, mutta toisaalta se myös auttoi. Auttoi tuomaan ne tunteet esiin, jotka oli vaikea sanoa ääneen. Toi paljon vertaistukea ja toivottavasti sitä myös antoi.
Ja nyt palo kirjoittamiseen on jatkunut. Vauvan menetys olisi saattanut sammuttaa myös liekin kirjoittamiseen, mutta kumma kyllä, se vahvistikin sitä. Pystyn nyt, paremmin kuin koskaan, kirjoittamaan rehellistä perheblogia.

Lapsen kuolema muuttaa ajatusmaailmaa

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Viime vuosi oli henkisen kasvun paikka tai se kasvu jatkuu edelleen. Niin moni asia on muuttunut vuoden takaisesta. Suurimpana on se, mitä ylipäätään asioista ajattelee. Kuinka turhista asioista ihmiset viitsii valittaa. 


Vaikka paljon on muuttunut, ei menetys ole silti vienyt kaikkea. Mulla oli ennen unelmia, haaveita ja toiveita. Kohtukuoleman jälkeen luulin, etten enää ikinä voisi haaveilla. Ensin pinnalla pitävä ajatus oli vain, kunhan saisin pitää perheeni. Kumpa pysyisimme terveinä. Kumpa kukaan tai mikään ei veisi tätä, mikä on jäljellä. 

Myöhemmin tajusin, että vaikka elämässä kokee suuren menetyksen, ei sen ole pakko viedä kaikkea muutakin. Niimpä olen alkanut taas haaveilemaan. Ihan tavallisista asioista. Kukapa ei toivoisi paljon rahaa? Tai ainakin niin paljon, ettei tarvitsisi stressata, tuleeko iso vakuutuslasku heti joulun jälkeen. Minä ainakin haaveilen lottovoitosta. Tällä hetkellä haaveilen kissasta. Pienestä vessaremontista. Paremmasta tästä vuodesta. Siitä, että saan tehdä töitä ja asiakkaita riittää. Kaikista eniten toivon edelleen, että lähimmäiseni pysyvät terveinä ja saan pitää heidät kaikki. Mutta uskallan haaveilla myös muista asioista.

Jos voisin, poistaisin elämästäni kaikki ihmiset, jotka ajattelevat kaikesta negatiivisesti. Tai tuovat meidän elämään pelkkää kurjuutta. En kaipaa sellaisia ihmisiä lähellemme. Omasta mielestäni olemme saaneet lähivuosiksi ihan riittävästi murhetta ja paskaa kannettavaksemme. Valitettavasti joitakin ihmisiä ei voi kokonaan poistaa, vaikka haluaisi. Mutta toivottavasti näidenkin ihmisten silmät joskus aukeavat ja he saavat kokemuksen, ettei elämä olekkaan sen pöllömpää. Lakkaisivat valittamasta turhista ja keskittyisivät elämään. Sitä minä kaikille toivoisin.

ELÄMÄÄ EI KAI VOI JÄTTÄÄ ELÄMÄTTÄ

torstai 24. syyskuuta 2020


Eilen oli ikävä päivä. Vietettiin Kuolleiden lasten muistopäivää. Ensimmäistä kertaa tuo päivä kosketti itseäni. Tarkoitan, että ennen se on ollut itselleni ehkä päivä muiden joukossa. Tietysti tuona päivänä on tullut vastaan ennenkin uutisotsikoita lapsen menetyksestä ja niitä joskus haikeana lukenut. Mutta en koskaan voinut edes ajatella, että jonakin päivänä kuuluisin itse niihin vanhempiin, jotka ovat niiden tekstien takana. 

Aamulla heti facebookin avattuani tajusin, mikä päivä on kyseessä. Kuulun muutamaan aihepiirin mukaiseen ryhmään. Ja eilen, se oli todella raskasta. Olen saanut ryhmistä paljon voimaa, ymmärrystä siitä, että elämä, se kyllä jatkuu. Joinakin päivinä kuitenkin selaan hyvin nopeasti nämä kyseiset päivitykset lapsen menetyksestä. Ihan siitä syystä, että se usein tuo itselleni hyvin surullisen olotilan. Eilen se oli vaikeaa. Hyvin moni, tottakai, halusi vaalia kuolleen lapsensa muistoa. Kävimme itsekkin viemässä haudalle kukkia. Mutta se oli sydäntä raastava päivä. Joka toinen päivitys koski lapsen menetystä. Yritin parhaani mukaan vältellä facebookin käyttöä, mutta tottumuksesta löysin itseni sieltä vähän väliä.

Olen viime viikkoina tarkoituksella tehnyt paljon töitä. Tehnyt pitkää päivää, jos toinen vaihtoehto olisi ollut tulla yksin kotiin. Halusin olla niin loppu, etten jaksaisi edes ajatella. Ja se on toiminut. Ehkä siksi eilinenkin oli niin raskas. Olen säästellyt kyyneliä, ehkä padonnut tunteita, jotta ne voisi kerralla taas päästää ulos, jonka jälkeen voisi taas keskittyä elämään, jota on elettävä. En ole sitä tyyppiä, joka päivä toisensa jälkeen itkee vähän, pääsee yli ja jatkaa päivää. Olen sitä tyyppiä, joka sulkee ajatukset pidemmäksi aikaa ja kerralla oksentaa kaiken ulos. Siihen menee koko loppupäivä, en pääse sen yli hetkessä.

Näistä ikävistäkin päivistä on kai vain mentävä läpi jotenkin. Ja niitä on edessä, joka vuosi. Eilinen päivä, vuosipäivä, äitienpäivä. Ne tulevat aina uudelleen ja uudelleen. Ja siltikin, niin raadollisesti, on aina herättävä uuteen aamuun. 

Ainon kuolemasta on kohta kahdeksan kuukautta. Meidän maailmamme oli pysähtyneenä kauan aikaa. Mutta nyt menemme pikkuhiljaa eteenpäin. Uusi raskaus on suurena toiveena. Paitsi että annoin tämänkin toiveen hetkeksi pysäyttää koko elämäni. Mietin työpaikan vaihtoa, yrittäjäksi ryhtymistä pitkään. Onko mitään järkeä, entä jos tulen raskaaksi ja joudun lopettamaan työt, juuri kun olen ehtinyt aloittaa ne? Onko mitään järkeä alkaa käymään salilla, jos tulenkin raskaaksi, enkä ehkä uskalla enää käydä siellä, ettei vauvalle käy mitään? Miksi edes yrittäisin saada vartaloni kuntoon, jos tulen raskaaksi ja kaikki työ onkin turhaa?

Kunnes yritin ajatella kaikkea järjellä. En voi antaa muun elämän pysähtyä, jos tulisinkin uudelleen raskaaksi. En voi palata työhön, jossa en nauti olostani, vain siksi, että odottaisin, tuoko tulevaisuus tullessaan jotakin hyvää. En voi antaa vartaloni rapistua kotisohvalla vain siksi, että työ sen eteen on turhaa. Oma hyvinvointi ei ole koskaan turhaa. Niimpä olen yrittänyt ajatella, että elämä jatkuu, työt jatkuvat ja se mitä tulevaisuudessa tapahtuu, se tapahtuu, kun on tapahtuakseen.

VIHDOIN VALOA TUNNELIN PÄÄSSÄ

torstai 30. heinäkuuta 2020

Viimeinen puolivuotta on ollut rankkaa ja opettavaista aikaa. Löysin itsestäni uusia asioita, tunsin tunteita, joita en tiennyt olevan olemassa ja kaivelin vanhoja tunteita, jotka luulin jo haudanneeni. Sain tuntea, kuinka nopeasti voi mielettömän suuri onni, vaihtua pohjattomaan suruun. Niin pohjattomaan, että sitä hetkellisesti luulee uppoavansa lopullisesti. Niin tuskalliseen, että alkaa jo uskoa, ettei tästä ole poispääsyä. En helmikuussa, en huhtikuussa, enkä vielä edes kesäkuussa uskonut kirjoittavani tätä tekstiä, jota nyt kirjoitan. Ensimmäiset kuukaudet olivat musertavia, sen jälkeiset kuukaudet vaihtelivat raadollisesta tuskasta, jonkinlaiseen siedettävään oloon. Kesäkuussa tipahdin kolmeksi viikoksi taas syvempään kuoppaan, jonka jälkeen alkoi hetken, hieman tasaisempi ajanjakso.

Juhannuksen aikoihin kirjoitettiin mulle pisin sairasloma, jota koskaan on kirjoitettu. Kaksi kuukautta. Silloin töihinpaluu tuntui mahdottomalta ajatukselta. Olo oli niin vahva, että mietin, pystynkö enää koskaan palaamaan. Aikaa oli kulunut yli neljä kuukautta ja koin suurta ahdistusta, että nyt pitäisi jo pystyä palaamaan. Käskettiin olla murehtimatta. Kyllä sen aika vielä tulisi. Ja kun se tulisi, sen kyllä tietäisi. En uskonut sen tulevan. Mutta se tuli.

Sairaslomaa on vielä kuukausi jäljellä, mutta tunnen vihdoin vahvistuneeni. Näiden kuukausien aikana on ollut aikaa miettiä asioita, paljon. En koe asioita enää itsestäänselvyytenä. Tiedän, että mitä vain voi tapahtua. Asioita, joita ei haluaisi, mutta kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Joihinkin kuitenkin voi. Edelleen tulevaisuus pelottaa ihan mielettömästi, mutta en voi jäädä kotiin pelkäämään, josko jotakin pahaa tapahtuisi. Myös hyvää voi tapahtua, mutta ei se tapahdu, jollei sille anna mahdollisuutta. Olen uskaltanut vihdoin alkaa tekemään tulevaisuuden suunnitelmia. Vaikka viime kerralla suunnitellessani, kaikki romuttui hetkessä. Vielä kuukausi sitten ajattelin, jos ei ole suunnitelmia, ei mikään voi särkyä. Mutta eipä ne voi myöskään toteutua, jos niitä ei ole. Tiedän kuitenkin nyt, aina ei haaveet toteudu, aina ei suunnitelmat mene kuten toivoisi, mutta niillä on parempi mahdollisuus toteutua, jos antaa mahdollisuuden. 


Vauvan kuolema ei pyyhkiydy elämästä koskaan, eikä sen kuulukkaan. Jotenkin sille on vain löydettävä oma tila, ei liian iso, ei liian pieni ja antaa sen olla mukana. Pelko tulee aina olemaan osana meitä. Tapahtuuko se uudelleen, vaikka mahdollisuus siihen on lähes mitätön. Pelon kanssa on opittava elämään, mutta sille ei saa antaa liian suurta roolia. Lapsen menetystä ei tarvitse hyväksyä, sillä se ei ole hyväksyttävää, sanoi minulle eräs nainen. Mutta se on hyväksyttävä, että elämä jatkuu, joka tapauksessa.

Surun ja masennuksen häilyvä raja

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Aikaa on kulunut kohta viisi kuukautta ja olen yhä surullinen. Todella surullinen. Toisinaan olo on vain tyhjä, mitäänsanomaton. Onko se jo masentuneisuutta? Minä kun luulin tietäväni, miltä se tuntuu. Ei, tämä ei ole sitä samaa tunnetta. Viime kuukausissa on ollut paljon hyviäkin asioita. Välillä olen räjähtänyt ihan aitoon nauruun, nauttinut lapsista, miehestä, läheisistä. Välillä taas tunnen, kuinka poskilihaksia kiristää hymyily ja sisällä on pelkkää ikävää. Välillä, kuin tyhjästä, hengittäminen muuttuu raskaaksi ja keuhkot eivät ota vastaan happea niin paljon, kuin tarvisi. Olen edelleen käynyt viikoittain keskustelemassa. Muutaman kuukauden jälkeen alkoi hetken seesteisempi aika. Tuli eteen useampi hyvä viikko, mutta jostakin syystä tipahdin yhtäkkiä syvempiin vesiin.

Olen aina ollut huono käsittelemään ikäviä ja negatiivisia asioita. Tuntuu, kuin tämä suru ja tuska olisi vetänyt kaikki ikävät tunteet kymmenen vuoden takaa takaisin pintaan. Uppouduin yllättäen ajattelemaan kaikkia ikäviä asioita, joita olen muille aiheuttanut tai joita olen itse joutunut kokemaan. Jumalauta kymmenen vuoden takaa! Kuka sellaisia enää edes muistelee. Olen istunut nuoruudessani varmaankin satoja tunteja puimassa niitä hölmöjä erehdyksiä, jotka nyt vain jostakin syystä sattuu joidenkin eteen tulemaan. En siltikään muista näistä entisistä terapiaistunnoista juurikaan mitään. Toki olen varmasti 16-vuotiaana ajatellut elämästä aika paljon eri tavalla, kuin nyt, kymmenen vuotta myöhemmin.


Terapeuttini on saanut melko todellisen kuvan siitä, millainen olen. Sitä samaa kuvaa ei ole ihan kaikilla. Luulen, että moni ystävä tai kaveri, joka joutuisi kuvailemaan minua, vastaisi minun olevan huumorintajuinen, iloinen ja ehkäpä vielä sosiaalinen. Enkä väitä, etteikö näistä mikään pitäisi paikkaansa, näin varmaan kuvailisin itseäni itsekin. Mutta jos pääsee kaivautumaan minuun vähän syvemmälle, niin adjektiivit muuttuvat aika radikaalisti. Sanoisin, että epävarma, yliherkkä, vähän alistuvakin, mustasukkainen, miellyttämishaluinen, olisivat niitä sanoja, jotka ovat sitä aitoa minua. Useimmiten pysyn tasapainossa näiden kanssa, mutta kohdatessani vaikeita asioita tai tilanteita, nämä hyppäävät sieltä syvältä minusta. Ja niiden kanssa on joskus mahdotonta elää. 

Tämä tavattoman raskas, elämää muuttava kokemus toi surun mukana pintaan kaikki ne ikävät asiat elämässäni, jotka luulin jo käsitelleeni ja osittain unohtaneenkin. Tästä syystä jatkan terapiaani kohta uudessa paikassa, jotta en hukkuisi menneeseen. Suruaika ei ole vielä ohi, eikä sille voi sanellakkaan oikeaa aikaa, toinen selviää nopeammin ja toinen hitaammin. Minä, jolle kahvikupinkin tiputtaminen lattialle, tuntuu maailmanlopulta, siinä kai kestää hieman kauemmin.

Ensimmäistä kertaa yksin kuukausiin

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Eilen oli se päivä, kun mieheni palasi töihin. Hänet lomautettiin maaliskuussa vähän hautajaisten jälkeen. Saimme avaimet omaan kotiimme ja remontoimme koko huhtikuun ajan. Lapset olivat koronan takia poissa päiväkodista. He kävivät edelleen joka toinen viikonloppu isällään, mutta minulla oli mieheni koko ajan lähelläni. En joutunut käsittelemään tunteitani yksin. Usein en käsitellyt niitä juuri lainkaan. Remontti vei suurimman osan ajasta ja ajatuksista, koko ajan oli jotakin, joka piti saada valmiiksi. Tuli toukokuu ja tuli muutto. Remontti valmistui, mutta aika meni silti kaivaen sadevesiputkia ja patolevyjä laittaen. Sitten tuli päätös, ravintolat saavat avata ovensa. Mies pääsisi takaisin töihin. Tiesin sen päivän koittavan, mutta työnsin sitä pois mielestäni.

Eilinen kului yli puoleenpäivään nopeasti. Kävin Nooan kanssa neuvolalääkärissä ja vein takaisin isälleen. Kävin keskustelemassa oman terapeuttini kanssa. Takana oli jo pari huonompaa päivää. Tulin kotiin, tyhjään ja hiljaiseen kotiin. Olin yrittänyt ajatella, että tämä on ehkä hyvä asia. Rahatilanteemme tasaantuisi ja mies pääsisi jälleen tekemään sitä, mistä nauttii. Kotiin ajaessa minut valtasi syvä tyhjyyden tunne. Ja kotioven avatessani tunsin jo tukehtuvani siihen tunteeseen. Itkin ja huusin sängyssä, yksin tyhjässä talossa. Itkin maailman epäreiluutta, kovaa ikävääni. Tunne oli lähes ylitsepääsemättömän voimakas, en tiennyt miten päin olla. Kierin ja kääntyilin sängyssä. Joka paikkaa särki ja pää tuntui olevan räjähdyspisteessä.



Parin tunnin raivoitkun jälkeen olo oli entistä tyhjempi. Istuin sängyn reunalla, enkä ollut vielä lähes neljänkään kuukauden jälkeen saanut vastausta, miksi. Hetken mielijohteesta puin vaatteet päälle ja lähdin kävelemään haudalle. Se oli ensimmäinen kerta kun menin sinne yksin. Kävelin raskain askelin ja kyykistyin vauvamme haudalle. Kyyneleet eivät olleetkaan loppuneet. Kävelin takaisin kotiin.

Odotin lasten kotiintuloa, odotin mieheni kotiintuloa. Ja he tulivat. Ja minä selvisin yksinolosta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Vaikka se tuntuikin loputtoman pitkältä ajalta. Nukahdin niin uupuneena. Kuinka voikaan olla niin väsynyt ja loppu, vaikka mitään ei ole tehnyt.

Onnettomana onnellinen

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Kolme kuukautta. Kolme äärettömän nopeaa kuukautta ja silti, kun mietin aikaa taaksepäin, tuntuu kuin aikaa olisi kulunut paljon enemmän. Kolme kuukautta sitten en tuntenut nälkää, en väsyä, en onnea. Tunsin vain kivun ja tuskan. Olin varma, ettei se tunne katoa koskaan. Eikä se katoakaan, mutta se tuntuu nyt erilaiselta. Hyvin erilaiselta. Paine rinnasta ei siltikään lähde pois, se painaa jokaisella hengityksellä, joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta painaa kuitenkin. Sunnuntaina oli äitienpäivä. Ainon nimipäivä. Tuulinen, hieman pilvinen päivä. Ensimmäinen äitienpäivä kolmen lapsen äitinä ja silti vain kaksi heistä toi aamupalaa sänkyyn. Yksi puristi rintaa. Siveli kasvoja jokaisella tuulenvireellä. Haudalla käyminen oli erilainen, kuin muutamat edelliset kerrat. Kyyneleet valuivat poskia pitkin jo kääntyessämme hautausmaalle. Itkin koko käynnin. En halunnut äitienpäivän olevan surullinen, mutta se oli.

Meille on viime viikkoina tapahtunut paljon iloisia, onnellisia asioita. Remontti saatiin päätökseen, pääsimme muuttamaan ikiomaan yhteiseen taloomme, Nooa täytti neljä vuotta. Vietimme yhden mukavan yön ystäväpariskunnan kanssa. Juttelimme, nauroimme, itkimme. Juttelimme töistä, lapsista, lapsen kasvatuksesta, lapsen menettämisestä, harrastuksista, omakotitaloasumisesta, musiikista, ihan kaikesta, aamuun asti. 



Kolme kuukautta sitten olin varma, etten tulisi enää ikinä tuntemaan onnellisuutta. Tuska oli niin täyttävä. Mutta jossakin syvällä se tunne on. Olen onnellinen tästä kodista. Olen onnellinen, kun näen lasten leikkivän omassa pihassa, näen heidän olevan onnellisia. Vaikka samaan aikaan ajattelen niitä vauvanvaunuja, joiden piti myös olla meidän pihassamme. Harmittaa samalla olla onneton ja surullinen. Etten koskaan saa uutta tilaisuutta olla maailman onnellisin ensimmäisen oman kodin ostaja. En saanut nauttia siitä, niinkuin muut. Kodin ostoja voi tulla joskus lisää, mutta ei sitä ensimmäistä.

Yritän hyväksyä, että voin tuntea näin. Että voin samaan aikaan olla onnellinen, vaikka olenkin äärettömän surullinen. Että joinakin päivinä en tunne niin kovaa kipua. Voin olla iloinen tästä kaikesta, jota meillä on. Menetys ei silti katoa. Suru ei silti katoa. Se pysyy, vaikka toisina päivinä se olisikin vähän taka-alalla.

Koska olen valmis palaamaan töihin?

maanantai 4. toukokuuta 2020

Olen nähnyt unia töihin paluusta. Ne ovat olleet ihan hyviä unia, ei mitenkään ahdistavia. En ole silti vielä valmis. Mietin usein, koska sitten on oikea aika palata työmaalle. Äitiyslomani, jota sain kuitenkin vähän aikaa viettää, tulee päätökseen tämän kuun lopulla. Heti helmikuussa aavistin, etten vielä kesän korvilla olisi valmis palaamaan. Lääkäri arvioi toukokuun puolenvälin jälkeen asiaa, mutta toistaiseksi olen jäämässä vielä sairaslomalle.

Itse työ on minulle mielekästä, on lähes aina ollut. Suurimpana pelkona minulla edelleen on asiakkaiden kohtaaminen. Varsinkin vanhojen, mutta myös uusien asiakkaiden. En vain koe olevani vielä valmis kohtaamaan kaikkia niitä kysymyksiä, joita varmasti on edessä. Ihmiset reagoivat varmasti eri tavalla. Joku saattaa vältellä edes tapahtuneesta keskustelua ja toinen haluaisi varmasti kysyä vointiani. Joku ei varmastikaan edes tiedä ja sitten ollaan sen asian edessä, että joudun kertomaan asian laidan. En pysty käsittelemään vielä ihmisten hämmennystä. Enkä osaa pukea asioita sanoiksi, vaan ne takertuvat kurkkuuni. Viimeksi tänään juoksin kaupassa erästä vanhaa tuttua karkuun, sillä olin varma, ettei hän tiedä mitä on tapahtunut. 

Yritän viikoittain terapiassani keskustella aiheesta ilman, että silmäkulmat kostuvat. Toki työntekijä alkaa olemaan sen verran tuttu ja keskustelunaihe sama, että hänen kanssaan se on jo helpompaa, eikä millään tavalla verrattavissa asiakaskohtaamisiin. 


Työhön palaamista vaikeuttaa myös jaksamiseni. Joinakin päivinä pelkästään arkisista asioista selviäminen koettelee niin paljon, että iltapäivää kohden voimat ovat ihan lopussa. Jos ruuanlaitto, pyykinpesu, lasten viihdyttäminen ja pelkästään ajatusten ajatteleminen väsyttävät niin paljon, en voi ajatellakaan, että lisäisin siihen vielä kahdeksan tunnin työpäivän viitenä päivänä viikossa. Toivon kuitenkin, että joskus vielä pystyn palaamaan normaaliin elämään. Tahdon ajatella, että pääsen vielä joskus samaan normaaliin arkeen kiinni, kuin joskus olin. Että kykenisin käymään töissä, kuten kaikki muutkin ja jaksaisin silti pitää huolta kodista, lapsista ja parisuhteesta. Nyt kaikkeen ei ole vielä voimavaroja. Tärkeimpänä asiana pidän juuri nyt sitä, että kykenen pitämään kasassa kaiken tämän, joka jäljellä on. Pidän työstäni kovin, mutta sen aika ei ole vielä.

Treenivinkit synnyttäneelle ja muut pettymykset

lauantai 25. huhtikuuta 2020

”Juokseminen synnytyksen jälkeen.”

”Älä suotta kiirehdi. Parasta liikuntaa synnytyksen jälkeen on kevyet vaunulenkit vauvan kanssa. Aloita rauhallisesti. Muistathan, että imettäessä tarvitset enemmän energiaa, sillä kulutuksesikin on suurempaa. Nauti ajasta vauvan kanssa raittiissa ilmassa.”


”Raskauskilojen pudottaminen synnytyksen jälkeen.”

”Ei hätää, imettäessä monen raskauskilot sulavat kuin itsestään. Pidä huoli terveellisestä ruokavaliosta, varmista, että syöt riittävästi. Älä aloita laihdutuskuureja. Kulutat kaloreita riittävästi imettäessä ja vauvan kanssa puuhatessa. Painoa ehtii pudottaa myöhemminkin, nauti tästä vauva-ajasta, se on ohi nopeammin kuin huomaatkaan.”


No niin tietysti. Oletuksena tietysti on, kun kirjoitat mitä tahansa ”synnytyksen jälkeen”, että sinulla on se pieni vauva kuvioissa mukana. Silti se kirpaisee. Kirpaisee todella syvältä. Ainoa konkreettinen asia, joka synnytyksestä itsellesi jää, on se höllyvä puolityhjä nahkapussukka navan alapuolella ja määrästä riippuen ylimääräiset kilot. Kilot, jotka tosiaan ajattelit ”sulavan kuin itsestään.”  Todellisuudessa et pääse nauttimaan niistä mieltä virkistävistä, kevyistä vaunulenkeistä vauvasi kanssa. Suunnitelmat vauvauinneista ja sun muista värikylvyistä ja muskareista murenevat siinä samalla, vaikka ne eivät synnytyksessä ole ensimmäisenä mielessä. Mutta kyllä haikailet niiden perään. Synnytyksen jälkeen suurimpana ajatuksena on pienen vauvan menetys. Vasta myöhemmin huomaat, mitä kaikkea muuta olet menettänyt. Kaikki ne suuret haaveet.


”Näin luet kaksikuiselle vauvallesi.”

Tämä on jo oma moka. Raskausaikana latasin kaikki mahdolliset raskaussovellukset. Johonkin Vau.fi-kerhoon kuuluinkin jo valmiiksi, mutta olin sinnekkin rekisteröinyt jo syntyvän vauvan lasketunajan. Ja nyt, kaksi kuukautta myöhemmin roskapostiini ilmestyy edelleen ”vauvasi on jo kuukauden ikäinen, voit tehdä hänen kanssaan sitä ja tätä ja tuota..” En vain ole saanut ilmoitetuksi, etten halua enää viestejä kyseiseltä sivustolta, vaikka se olisikin vain muutaman klikkauksen päässä. Viestit ovat musertavia. En tahdo niitä, mutta samalla tuntuu pahalta ottaa ilmoitukset pois. Näitä asioita minä voisin tehdä, jos minulla olisi vauva. Mutta en voi. En voi mennä vauvauintiin, ilman vauvaa. En voi kuljeksia tyhjien vaunujen kanssa kaduilla, ilman vauvaa. En voi tehdä mitään kaksikuisen vauvani kanssa.




KOHTUKUOLEMA LAPSEN NÄKÖKULMASTA

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Meillä ollaan jo pari viikkoa uppouduttu remonttiin ja odotettu uuteen kotiin pääsyä. Keskusteluaiheet kotona lasten kanssa ovat siis pyörineet tulevissa omissa huoneissa ja leikkimökissä. Siltikään pikkusisko, jota niin kovasti odotettiin, ei ole unohtunut. Eikä tietenkään ole tarkoituskaan. Oma ajatukseni karkaa häneen päivittäin ja kannan häntä ja hänen menetystään koko ajan, vielä niin raskaana sydämessäni. Käymme hänen haudalla yleensä joka toinen päivä, monesti siis lapset ovat mukana. Kun lähdemme johonkin, lapset kysyvät, mennäänkö haudalle viemään kynttilä. Lasten kanssa käynnit ovat melko nopeita. He eivät tietysti viihdy hautausmaalla, jossa ei saa juosta tai puhua kovaan ääneen.


Kysymyksiä Ainon kuolemasta ei tule enää joka päivä, mutta joka viikko kuitenkin. Yleensä puhumme samasta aiheesta useampana päivänä peräkkäin. Viimeisimpänä keskustelun aiheena on ollut taas miksi. Miksi meidän vauva otettiin pois? Miksi muut vauvat eivät kuole? Muita aiheita meillä on ollut, kuinka joskus ollaan kaikki yhdessä siellä taivaalla. Ja tämä on tullut suoraan Eevin omista ajatuksista. Kuinka joskus pitkän ajan päästä, kaikki olemme yhdessä taivaalla ja saamme kaikki nähdä Ainon. Ja sitten äiti ei ole enää surullinen.

Kuten olen aiemminkin jo kirjoittanut, lasten suhtautuminen tilanteeseen on ollut ihailtavaa. Ihmeellistä, miten hyvin he ovat asiaa käsitelleet. Emme ole vielä alkaneet yrittää uudelleen raskautumista, mutta siitäkin on puhuttu. Jospa joskus meitä siunattaisiin uudelle vauvalla. Tästäkin asiasta lapsilla on hyvin eri käsitykset. Nooa puhuu uudesta Aino-vauvasta, kun taas Eevi ajattelee uutta vauvaa poikavauvana. En tiedä, mistä Eevin ajatus kumpuaa. Onko hänellä ajatuksena, että seuraava voisi olla taas pikkuveli, kun hänellä nyt on jo pikkusisko. Meidän kummipoika, lasten ensimmäinen serkku, syntyi loppuvuonna. Eevillä on ollut kysymyksiä myös siihen liittyen, miksi me emme saaneet vauvaa kotiin, mutta serkkupoika pääsi. 


En tiedä, onko hänelle tullut ajatus, että ehkä mahdollinen pikkuveli pääsisi kotiin asti, 
kun sisko ei päässyt. 


Joinakin päivinä lasten kysymyksiin ja mietteisiin on vaikea vastata. Joskus en edes tiedä mitä vastata. Lasten kysymykset voivat olla todella vaikeita, ja kun yrittää vastata niihin rehellisesti ja kuitenkin yksinkertaisesti, tilanne tuntuu hankalalta. Olemmekin kertoneet vain, että vauvan sydän pysähtyi. Seuraavaksi joutuukin selittämään, miksi äidin tai jonkun muun sydän ei ole pysähtynyt ja miksi ihmiset kuolevat vanhana. Hetken kuluttua kuitenkin keskustellaan, miksi vanhana ihmisenä voi tippua kaikki hampaat. Niin nopeasti voi vaihtua lapsen ajatus. Ja seuraavana päivänä taas, joskus me ollaan kaikki yhdessä.


Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|