Syli, joka on aina vähän tyhjä

perjantai 6. elokuuta 2021

Mä olen kai ikuinen vauvakuumeilija. Moni varmasti muistaa, että olin lähes heti kohtukuoleman jälkeen valmis yrittämään uudelleen. Tai en ehkä valmis, mutta olin koko ajan tietoinen, että tulisimpa raskaaksi sitten heti tai vasta kahden vuoden päästä, olisi se silti yhtä pelottavaa. Olen aina halunnut kaksi lasta, mahdollisesti kolme. Erottuani kahden vanhemman isästä, ajattelin, etten koskaan saisi sitä kolmatta. Ainon kuoltua pelkäsin sitä jälleen. Tai sain minä kolmannen, mutta en koskaan saisi pitää häntä sylissä, sen ensimmäisen ja viimeisen kerran jälkeen. Odottaessani Nuuttia, puhuin jo raskausaikana seuraavasta lapsesta. Yritin kai pelata varman päälle. Kävisikö jälleen jotakin ikävää?


Tiesin koko ajan, ettei uuden vauvan syntymä toisi menetettyä vauvaa takaisin. Mutta en voi kieltää, etteikö elävänä syntynyt vauva olisi hieman eheyttänyt minua. Hän ei ollut Aino, mutta hän oli hartaasti odotettu ja toivottu vauva. Alkuraskaudessa ajattelin kovasti, että odotan tyttöä. Pahoinvointi oli todella kovaa ja ehkä jossakin sisimmässäni odotin kuitenkin saavani sen menetetyn tytön. En kuitenkaan kokenut minkäänlaista pettymystä saadessamme tietää hänen olevan poika. Se oli ehkä helpotus. Raskaus tuntui enemmän eri raskaudelta. Ja koska synnytystapa oli myös eri, se sai minut oikeasti ymmärtämään, että hei, tämä on neljäs synnytys ja ihan oma sellainen. 


Kesä oli kuuma. Ainon haudalla kukat kärsivät. Meillä on hautapaikka suoraan auringon paisteessa, kauniina päivänä siihen paistaa ihan koko päivän. Tunsin piston sydämessäni joka kerta kun en päässyt menemään haudalle. Nuutin synnyttyä tuli useiden viikkojen kuuma kausi, jolloin vaunuttelu ei tullut kuuloonkaan. Vauva nukkui kyllä paljon, mutta entäs jos hän olisi herännyt juuri silloin, kun illalla olisin lähtenyt ja isä olisi ollut ilman minua? Vauva oli todella vaikea jättää kotiin, vaikka olisin reilussa vartissa ollut jo kotona. On edelleen. Syksy tuo mukanaan viileämmät ilmat ja voin käydä pikkuveljen kanssa siellä helpommin.




Vaikka olen uppoutunut uuteen vauvakuplaan ja annan kaiken aikani lapsille, ei menetyksen tuska ole poissa. Sen kanssa on ehkä helpompi elää, mutta pois se ei mene. Uskallan silti edelleen toivoa vielä yhtä raskautta, vielä yhtä vauvaa syliini. Ehkä se olisi tyttö. Tai sitten poika. Tai ehkä en koskaan enää tulekaan raskaaksi. En koskaan uskonut haluavani montaa lasta ja jos meille vielä kerran se onni suotaisiin, en tiedä jatkuisiko vauvakuume senkin jälkeen. Ehkä minun sylini on aina vähän tyhjä. Vaikka se on täynnä minun pieniä lapsiani, täynnä rakkautta, siellä on aina pieni tyhjä paikka, jota ei voi täyttää.

Syksy, se on ihan just täällä

torstai 5. elokuuta 2021

Elokuu. Mulle elokuu on merkinnyt aina jo vähän niinkuin syksyä, vaikka se lasketaankin vielä kesäkuukausiksi ja silloin usein onkin ihan täysin kesäkelit. Mutta koulut alkavat aina syksyllä ja ne alkavat elokuussa. Sitähän mun ei ole tarvinnut miettiä vuosiin, paitsi tänä vuonna. Ollaan siinä tilanteessa, että joudun (saan) saatella esikoiseni koulutielle ensi viikolla!! Mihin tämä kesä hujahti? Muistaakseni vasta pari viikkoa sitten odottelin vatsa pystyssä kuopuksemme syntymää ja vastailin vanhemmille lapsille "montako yötä vielä"-kysymyksiin.


Meidän kesä oli tänä vuonna varsin rauhallinen, vaikkakin hyvin erilainen. Kun ennen nautin kuumista kesäpäivistä, tänä vuonna tuskailin niiden kanssa. Vauvan kanssa ei voinut lähteä vaunuttelemaan, kun ulkona oli kolmekymmentä astetta lämmintä. Hiekkarannalle ei päässyt vaunujen kanssa, hiekan ja helteen takia. Korona rajoitti edelleen menemisiä. Ei haluttu väkisin tunkea mihinkään, josta mahdollisesti saisi tartunnan, vaikka kesällä tilanne olikin parempi.

Päästiin silti jotakin tekemään. Lapset pääsivät onneksi usein uimaan miehen kanssa. Mummu vei maauimalaan ja vuorossa oli myös yhden lapsen kylpyläreissu. Lapset pääsivät myös pitkään odottamalle yökyläilylle mummin luo. Käytiin katsomassa eläimiä minifarmilla, Yyterissä Tornilla makkaraperunoilla. Loppukesästä saatiin vihdoin järjestettyä rakkaan Nuutin ristiäiset. Ehdittiimpä käymään vielä anoppilassa Keravalla ja lapsille riitti riemua pelkästään miehen siskon koirasta ja tottakai tuleva ekaluokkalainen iloitsi uudesta, ensimmäisestä kännykästään. Paljon ollaan siis kuitenkin ehditty, vaikka vauva on tottakai muuttanut elämää. Lapset ainakin saivat pitkän, yhtenäisen kesäloman.







Tulevaa syksyä odotan jännityksellä. Toisaalta olen siitä innoissani, toisaalta pelosta jäykkänä. Kuinka saadaan kaikki järjestymään. Koulu, harrastukset, päiväkoti, päivät vauhdilla kasvavan vauvan kanssa ja miehen uusi, toinen työpaikka. Koulu tulee määräämään meidän seuraavat vuodet täysin. Enää ei lähdetä kesken viikkoa mihinkään. Tänä syksynä Eevillä on harrastuksia kahtena päivänä viikossa, kun vielä keväällä oli vain yhtenä. Nooalla on myös harrastus tänä syksynä ja vauvauinnin aloittamistakin mietimme, jos siihen on pandemian puolesta mahdollisuus. Niin paljon uusia asioita. Viime vuonna ihastuin syksyyn ensimmäistä kertaa, siihen asti se oli ollut vain ankea vuodenaika. Toivottavasti se on tänä vuonna yhtä ihana, eikä haittaa vaikka se olisi vieläkin parempi. 

Rustiikkiset ristiäiset

keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Meidän pojalla on vihdoin nimi. Sunnuntaina saimme kaikki rakkaat läheiset meidän kanssa juhlimaan herkkiä, ihania ristiäisiä. Tietysti myös kahden aikaisemman lapseni ristiäiset ovat olleet kauniit ja ikimuistoiset, mutta edellisen kirkollisen tilaisuuden, meidän vauvamme hautajaisten jälkeen, nämä tuntuivat vieläkin tunteikkaammilta. Mulla on ollut uskomattoman hyvä tuuri, kun olen saanut näin avuliaan ja läheisen suvun itselleni, että ristiäisten järjestäminen kävi helposti. Tai omalta osaltani helposti, taisi jonkin asteista stressiä olla muilla järjestäjillä.


Mun äiti on, kuten aikaisemmissakin järjestelyissä, ollut aivan korvaamaton. Meillä on monessa asiassa hyvin samanlainen maku, joten mun on tosi helppo luottaa hänen valintoihinsa. Hänellä on meistä kahdesta vielä enemmän silmää koristeluissa ja järjestelyissä. Mulla itselläni usein on mielessä selvä visio ja äiti osaa toteuttaa sen aina juuri kuten olen sen ajatellutkin, eikä mun tarvitse edes kauheasti neuvoa. Suunnittelimme yhdessä koristelut, kukat ja järjestelyt. Mutta äitini teki näissä taas lähes kaikki hankinnat ja toteutuksen.

Olisin halunnut järjestää ristiäiset vanhassa pappilassa, kuten Eevin ja Nooankin, mutta se oli varattuna. Seuraava vapaa viikonloppu olisi ollut vasta elokuun lopussa. Meidän pikkuinen nyyttimme painoi ristiäisviikon alussa jo viisi ja puoli kiloa, joten mietimme sylikummin olotilaa, jos päivään lisäisi vielä kuuman helteen. Lisäksi halusimme jo tottakai alkaa kutsumaan vauvaamme hänen omalla nimellään. Juhlapaikaksi meille sitten valikoitui miehen työpaikka, enomiehen ravintola, joten tässäkin saatiin apu sukulaiselta. Ja vaikka paikka olikin ravintola, sopi se tunnelmaltaan oikein hyvin rustiikkiseen ja maanläheiseen teemaan. Varsinkin koristelujen jälkeen saatiin tilaan lisää valoa ja jälkikäteen ajateltuna valinta oli oikein hyvä, vaikka pappila jäikin saamatta.









Pappia mietimme hetkisen, mutta lopuksi toive oli selkeä. Eevi on kastettu Vaasassa ja Nooan on kastanut minun rippipappini, joka on kastanut myös monet serkkuni. Hän ei kuitenkaan ole kotikaupunkimme pappi. Soitin virastoon ja toiveenamme oli saada sama pappi, joka meillä oli Ainon hautajaisissa. Hän tunsi meidät jo valmiiksi. Lisäksi hän on mielestämme aivan ihana ihminen ja tietenkin loistava myös työssään. Ja hänet me saimme.

Ruuan valmistamisen otti hartioilleen minun mummini, kuten kaikissa muissakin tähän astisissa juhlissa. Koska mummin ruoka on vaan ihan parasta. Äidillä riitti aika vielä pipareiden leipomiseenkin, en tiedä missä välissä hän kävi töissäkin. Lisäksi upeat, juuri täysin toiveideni mukaiset kakut leipoi poikamme kummiksi pyytämämme ystävä. Itselleni ei siis kovin montaa tehtävää jäänyt ja niistäkin yhden tärkeän asian meinasin unohtaa, jota vielä lauantai-iltana hoitelin.




Tämä kastemekko täyttää muuten ensi vuonna 50 vuotta.
Tällä on kastettu mun kummitäti ja hänen jälkeensä kaikki lapset ja lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset,
jotka ovat sukuun syntyneet.

En olisi yksin kyennyt näihin järjestelyihin, vaan tarvitsin nämä tärkeät ihmiset avukseni. Lähes kaikki pyytämämme läheiset pääsivät paikalle todistamaan meille tärkeää, vauvan ensimmäistä juhlaa. Vauva oli sunnuntaihin asti kulkenut pääosin nimellä Onni. Toki hän oli välillä myös Ossi, Taisto, Paavo, Olli ja  Osmo. Hänen oikea etunimensä oli meillä vaihtoehtona raskauden alusta lähtien, vaikka itse tein töitä itseni kanssa, kun kirjaimia nimessä oli enemmän, kuin aikaisempien lasten. Toinen nimi oli meistä kaunis ja kai se vähän myös liittyi toivoon siitä, että kaikki menisi tällä kertaa paremmin. Kolmas nimi tuli suoraan hänen isänsä toisesta nimestä. Niimpä hän sai nimekseen


Nuutti Toivo Tapani 🤎




Perhepeti, pinnasänky vai vauvalle oma huone?

tiistai 27. heinäkuuta 2021

Vauvaryhmät täyttyivät jo raskausaikana mitä ihanimmista vauvan huoneista. Moni ihan viimeisen päälle laitettu. Joissakin näkyi jo pinnasänkykin valmiina. Meillä on alusta asti ollut selvää se, että vauva nukkuu samassa huoneessa, mieluiten mahdollisimman lähellä. Talossamme on kuitenkin neljä makuuhuonetta. Meidän makuuhuoneemme on käytävällä viimeisenä, sen vieressä, pienessä makuuhuoneessa nukkuu tällä hetkellä keskimmäinen. Tätä ennen on yksi vähän isompi makuuhuone, joka kuuluu syksyllä ekaluokan aloittavalle. Lisäksi meillä on pieni huone, jonne on kulku kodinhoitohuoneesta, se on varmaankin rakennettu taloon myöhemmin. Pikkuhuone on tähän asti toiminut vieras- ja sälähuoneena.


Tällä hetkellä vauvan sänky on siis meidän huoneessa. Meidän makuuhuone on ollut aikalailla yksinkertainen. Valkoiset seinät, sillä en remonttia tehdessä löytänyt mieluista tapettia tehosteseinälle. Sänky, seinään kiinnitetty Ikean Bestå-lipasto, jalkalamppu ja mikälie penkkijakkara päiväpeitolle ja koristetyynyille (lue: vaatteille). Niin ja Sotkasta löytämäni pikkuinen pöytä. Vauvaa varten tuli tietysti se pinnasänky, sekä hoitopöytä. Hoitopöydän hankintaahan pohdittiin, mutta koska saimme sen lainaksi siskoltani, otimme sen mielihyvin vastaan ja se onkin palvellut tähän mennessä oikein hyvin.


Vauvan huone on tietenkin ollut mietinnässä, koska mahdollisuus siihen on. Olen jo tehnyt pieniä sisustushankintojakin, vaikka huoneen teema ei vielä olekkaan valikoitunut. En ennen ole ollut sisustajana mikään taulutyyppi, mutta viime vuonna olen ihastunut niihin entistä enemmän. Löysin Gallerixilta upean valikoiman ihan kaikenlaisia julisteita. Heidän sivuille eksyessäni en vain meinannut mitenkään saada valittua julisteista vain muutamaa ja pikkuhiljaa jouduinkin tyhjentämään ostoskoriani, kun olin hamstrannut joka sivulta jotakin. Heillä on ihania syntymäjulisteita, jotka ovatkin olleet jo monen vuoden ajan hitti. Meidän olohuonetta koristaakin jo kahden vanhemman lapsen mitat. Syntymäjulisteet ovat kuitenkin muodostuneet jo perinteeksi, että mun äiti ostaa ne lahjaksi, joten tästä syystä meille valikoituikin jotakin muuta. 


Teddy-julisteen löydät suoraan täältä!


Suloinen nallejuliste pääseekin oikealle paikalleen vauvan huoneeseen, kun se on ajankohtaista. Tosiaan meidän nukkumisjärjestelyt eivät ihan täysin menneet niin, kuten suunniteltiin, mutta kuitenkin niin, etten kovin paljoa siitä yllättynyt. Aivan niinkuin varmasti moni muukin kovasti suunnittelee, kuinka lapsi nukkuu omassa sängyssään, se ei kai kovin usein menekkään niin. Meillä vauva menee illalla nukkumaan omaan sänkyynsä, joka muuten on tällä hetkellä kiinni meidän sängyssä. Tämä sisustusmuutos tehtiin heti ensimmäisen yön jälkeen. Silloin vielä suunnittelin siis palauttavani vauvan omaan sänkyyn ensimmäisen yösyötön jälkeen. Noh, en palauttanut. Vauva herää yöllä ensimmäisen kerran yleensä kello yhden ja neljän välillä ja sen jälkeen seuraavan kerran vierestä.. Perhepetiin siis kuitenkin ollaan päädytty. Eikä se haittaa millään tavalla. Itse nautin vauvan läheisyydestä ja voisin vannoa, ettei tämä häiritse vauvaakaan, päinvastoin. Alun jännityksen jälkeen myös mies pystyy nukkumaan, vaikka vauva tuhisee vieressä. Usein hän tuhisee muutenkin minun ja pinnasängyn välissä. Hänen ollessaan minun ja miehen välissä tuuppaan usein heidän väliinsä vielä tyynyn.

Luulen, että me mennään tällä järjestelyllä vielä aika pitkään, vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Mulla on omat toiveet imetyksestä, mutta ikinä ei tiedä kuinka ne onnistuvat. Siinä vaiheessa kun yöimetykset päättyvät, saattaa tulla jotakin muutoksia tai sitten ei. Sitäkään ei voi ennustaa, millä tavalla ne loppuvat vai joudutaanko erikseen lopettamaan.


Molemmat olohuoneen julisteet ovat mallistosta New Scandinavian Design,
koossa 21x30 ja tammi-kehyksillä.


*Julisteet saatu yhteistyönä Gallerixin kanssa


Upea uneton vauva-arki

lauantai 3. heinäkuuta 2021

Kuinkahan monta kertaa mulla on ollut ajatuksena avata tietokone ja alkaa kirjoittamaan uutta blogitekstiä.. Aika monta sanoisinko. Vauva on kolmen viikon ikäinen ja meidän ensimmäiset viikot ovat menneet hyvinkin nopeasti. Vasta tällä viikolla meillä alkoi normaali arki, vaikka tämäkin on oikeastaan vasta loma-arkea. Vanhemmat lapset jäivät siis juhannuksena kesälomalle ja me saamme viettää kiireettömiä päiviä. Ajallisesti siis vauvan syntymä ei olisi voinut osua paremmin. Aamuisin ei ole kiire lähteä viemään ketään päiväkotiin ja vanhimmallakin alkaa koulu vasta ensi kuussa, joten meillä on ihanasti aikaa tottua vauva-arkeen ja oppia toimimaan kolmen lapsen kanssa.



Anoppi tuli meille viikon päästä vauvan syntymästä ja oli kerralla useamman päivän, kun vähän pidemmältäkin tulee. Hänestä oli suuri apu täällä, vaikka mieskin pystyi olemaan juhannusajan kotona. Olen itse toipunut sektiosta ja suurimmaksi osaksi olo on ollut täysin hyödytön. Pystyin luopumaan särkylääkkeistä nopeasti ja muutenkin toipuminen kivun kannalta on tapahtunut nopeasti. Edelleen kuitenkin toimeliaimpien päivien jälkeen sektioarven reunoja saattaa pistää tai jomottaa, jonka takia niinä päivinä joudun turvautumaan särkylääkkeeseen.  Anopin täällä ollessa pihamme koki suuren muutoksen, meidän matot ja lattia tuli pestyä. Pääsin joka päivä lähes valmiiseen ruokapöytään. Ja minä imetin. Imetin, vaihdoin vaippaa ja imetin. Koko ajan oli hellettä, ei edes päästy vauvan kanssa ulos kuin ihan muutamia kertoja. Mies ja anoppi veivät vanhempia lapsia uimaan, jotta heillä olisi jotakin tekemistä ja minä saisin levätä. 


Mä olen maailman huonoin vain olemaan. Katsomaan, kun muut saavat tehdä. Toisaalta ei käynyt yhtään kateeksi, kun muut tekivät pihalla puuhommia, mutta olisin halunnut edes imuroida. Voi kuinka kaipaankaan imuroimista. Ja ihan tosiaan, olo oli vähän jopa häpeällinen, kun katsoin muiden puuhailua, itse sohvalla tai sängyssä pötköttäen. Tiedän, ettei kukaan odotakkaan minun tekevän oikeastaan muuta. Mieskin joutui koko ajan kieltämään, kun anelin, että saisin tehdä jotakin.




Edelleen joudun ottamaan rauhallisesti ja yritänkin, vaikka nyt mieskään ei ole koko aikaa vahtimassa. Anoppi palasi kotiin ja mies palasi töihin. Me ollaan lasten kanssa kotona. Oltu nyt siis vasta muutama päivä. Lapset nukkuvat kaikki tai vanhin taitaa piirrellä huoneessaan. Mulla on monta projektia kesken. Ristiäiskutsut, jotka pitäisi viikonloppuna postittaa. Lasten valokuva-albumit, joihin tarvisi tilata lisää kuviakin. Tajusin tilanneeni viimeksi valokuvia ennen Nooan yksivuotis-synttäreitä... ja hän täytti toukokuussa viisi. Vauvallakin alkoi sopivasti kolmen viikon tiheän imun kausi, joten tämänkin tekstin kirjoittaminen on vähintäänkin uhkarohkeaa. Me ollaan siitä syystä nukuttu pari yötä aika vähän. Tämänkin ajan olisi siis voinut ehkä käyttää lepäämiseen, mutta kuten aiemmin kirjoitin, mä olen maailman huonoin olemaan. Päiväunistakin koen aika usein vähän huonoa omaatuntoa, vaikka niihinkin olen yrittänyt totutella. Ehkäpä muutaman huonon yön jälkeen kun sitä nukahtaa suihkuun, alkaakin ottamaan niitä päikkäreitä ihan hyvällä omallatunnolla.


Meillä siis kaikki täällä vallan mainiosti. Mutta täytyy sanoa, että kyllä sitä aika kultaakin muistot. Vauva-arki on pääasiassa aika ihanaa, mutta illalla, ehkä kuuman ja itkuisenkin päivän jälkeen, sitä on hetkellisesti aika riekailena. Ja kun yöllä juuri nukahdettuasi edellisen imetyskerran jäljiltä, vauva herää kitisemään uudelleen nälkää tai vatsakipua tai muuten vain läheisyydenkaipuuta, sitä saattaa huokaista pari kertaa aika syvään. Ja vaikka kuinka tässä samalla silmiä unenpuutteen vuoksi hieroen, mä olen kyllä tosi onnellinen.

SYNNYTYSKERTOMUS: Ajatuksia ennen ja jälkeen sektion

perjantai 18. kesäkuuta 2021

Terveisiä vihdoin vauvakuplasta. Meillä ihan todella on vauva kotona, vihdoinkin. Hän on tänään viikon ja yhden päivän ikäinen. Edelleen tuntuu aivan uskomattomalta katsella hänen nukkuvan vieressäni. Hän on todellakin siinä. Meidän siis viimeinen äitiyspolikäynti, reilu pari viikkoa sitten, päättyi siihen, että varasimme ajan sektioon torstaille 10.6. Vauva sitkeässä perätilassa ja painoarvio tuolloin hieman vajaa 3,9 kiloa. Sektio ei siis tullut meille mitenkään yllätyksenä, olimme jo yrittäneet tottua ajatukseen, että se tulisi olemaan todennäköisin synnytystapamme. Minulla tosiaan oli kokemusta jo yhdestä suunnitellusta sektiosta esikoisen kanssa, joka siis aikoinaan sujui täysin moitteettomasti ja oma toipumiseni oli ihan supernopea. Silti ensimmäinen ajatukseni, että joutuisin jälleen sektioon, oli suuri pettymys. 


Vaikka suunniteltu sektio onkin tänä päivänä hyvin turvallinen vaihtoehto sekä vauvalle, että myös äidille, olin myös tietoinen sen riskeistä, sekä lukenut, kuinka alatiesynnytys valmistaa vastasyntynyttä paremmin ulkomaailmaan. Lisäksi, ehkä suurin syy alatiesynnytykseen oli kuitenkin se, että olisin halunnut antaa eheyttävän synnytyskokemuksen miehelleni. Viime kerralla itse synnytyksessähän ei mikään mennyt pieleen, ainoastaan se, että odotimme syntyväksi menehtynyttä vauvaa. Olisin halunnut suoda miehelleni saman kokemuksen, mutta tällä kertaa niin paljon eri fiiliksellä. Puolestamme oli kuitenkin päätetty toisin ja tähän me tyydyimme.


Viimeiset yöt ennen sektiopäivää olivat oikeastaan aika hirvittävät. En saanut enää nukutuksi lähes ollenkaan, olo oli suuri ja tukala, mutta ennen kaikkea jännittynyt ja pelokas. Torstaiaamuna 10.6 ajoimme sairaalaan ja pääsimme suoraan saliin valmistautumista varten. Ensimmäiset jännityskyyneleet tulvivat silmäkulmiin, mutta sain äkkiä itseni kasattua. Olimme vihdoin täällä. Kätilö kertoi meidän olevan kolmantena jonossa, jollei joku kiireellinen tapaus menisi meidän ohi. Toista sektiota oltiin juuri aloittelemassa ja leikkausryhmä kävisi välillä vielä syömässä. Saimme siis jonkin aikaa vielä odotella rauhassa, kunnes kätilö tuli laittamaan kanyylit ja katetrin. Muistaakseni noin 11.40 aikaan minua lähdettiin siirtämään leikkaussaliin ja mies jäi odottamaan, jotta hänelle tuotaisiin omat suojavarustukset leikkausta varten.


Seuraava itku pääsi, kun saavuimme leikkaussaliin. Vastaanotto siellä oli kuitenkin aivan ihana. Kätilö rauhoitteli minua ja muutenkin salissa oli rauhallinen tunnelma. Koko ajan joku kertoi, mitä seuraavaksi tapahtuisi ja muisti koko ajan sanoa, että kaikki menisi oikein hyvin. Pian puudutuksen jälkeen aloin tuntea oloni hieman huonovointiseksi ja huteraksi. Verenpaineet eivät tahtoneet pysyä tarpeeksi korkealla, joten niitä jouduttiin tasaamaan koko leikkauksen ajan. Onneksi tästäkään minun itseni ei tarvinnut sanoa kertaakaan, vaan vointiani seurattiin koko ajan.

Hetken päästä mieheni pääsi paikalle vihreässä asussaan, joka korosti hänen punaista partaansa ja siinä vaiheessa lähes täydellisen valkoisia kasvojaan. Olin täysin varma, että häneltä lähtisi taju ennen minua. Ei lähtenyt. Kaiken jännityksen keskellä hän jopa kysyi, halusinko hänen silittävän päätäni ja muutenkin hän sai oloni niin rauhalliseksi, kun siinä tilanteessa oli mahdollista saada.


Kello 12.06 kuulin vihdoin pienen poikamme päästävän ensimmäisen äänensä tässä maailmassa. En voinut uskoa sen olevan totta. Lääkäri kertoi pojan olevan oikein hyvän kokoinen ja voivan hyvin. Sain nähdä hänet vilaukselta, sain nähdä hänen huutavan ja olevan elossa. Mieheni lähti kätilön kanssa punnitsemaan häntä ja pian he saapuivatkin takaisin. Sain rinnalleni tämän 4555g painavan pötkylän. Viikon takainen painoarvio oli mennyt hieman metsään, mutta hän oli vihdoin siinä. Paineideni kuitenkin heitellessä päädyimme siihen, että isi ja vauva siirtyisivät jo perheheräämöön minua odottelemaan. 





Jäin siis vielä ommeltavaksi. Oloni oli hieman sekava, mutta päällimmäisenä tunsin suurta onnea. Lääkäri kertoi vauvan napanuoran olleen hyvin lyhyt. Tämä oli siis todennäköinen syy sille, miksi hän oli päätynyt perätilaan. Toiseksi, lyhyestä napanuorasta olisi saattanut koitua hankaluuksia alatiesynnytyksessä. Silloin päätös sektiosta ei harmittanut enää yhtään. Olin helpottunut, että siihen oli päädytty. Myös vauvan suuri koko olisi saattanut tuottaa ongelmia. Suuri pettymys, joka sektiopäätöksestä oli tullut, oli nyt kokonaan poissa. Mieheni ja minä saimme molemmat sen eheyttävän synnytyskokemuksen tällä suunnitellulla sektiolla, joka oli juuri se kokemus, jonka me tarvitsimme. En saanut kokea kovenevia supistuksia kotona tai sitä jännitystä, koska pitäisi lähteä sairaalaan, mutta me saimme terveen ihanan poikavauvan.

MEILLÄ ON VIIKON PÄÄSTÄ VAUVA! VAI ONKO?

perjantai 4. kesäkuuta 2021


Laskettuaika lähenee hurjaa vauhtia ja vaikka se onkin vasta 20.6, niin me ollaan menossa jo meidän viimeistä raskausviikkoa. Tunteet ovat loppua kohden olleet hyvin ristiriitaiset. Olo on ollut jo muutaman viikon erittäin tukala, johtuen varmasti vauvan suhteellisen isosta koosta, sekä hänen tarjonnastaan. Muistan esikoisen loppuraskaudesta myös, kuinka kova pää puski tuonne kylkiluiden väliin, on muuten huomattavasti ikävämpää, kuin pehmeä peppu ylävatsalla. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet myös omalta osaltaan vähän tylsiä. Tälläisenä himosiivoojana tuntee itsensä ihan hyödyttömäksi ja laiskaksi, kun ei pysty niitä perusjuttuja enää tekemään. Pelkästään imurointi vaatii aika paljon, eikä sänkyjen tai sohvan alta siivoaminen olekkaan enää mikään helppo homma. Viikonloput, jolloin lapset ovat olleet isällään ja mies töissä, ovat olleet kaikista kurjimpia. Ilmat ovat olleet hyviä, mutta ulkona istuminenkin on pääasiassa vain ärsyttänyt, kun pihahommiinkaan ei enää kykene.


Kaikesta huolimatta toinen osa minusta ei haluaisi luopua tästä raskaudesta vielä. Kun ajattelee tätä aikaa taaksepäin, kaikki on kulunut niin nopeasti, vaikka vielä kuukausia sitten tuntui, että tähän hetkeen on ikuisuus. Vaikka tämä raskaus onkin ollut monella tavalla raskas, on se pääpiirteittäin sujunut hyvin. Pystyin käymään töissä loppuun asti, vaikka viimeisillä viikoilla selkä ja jalat alkoivatkin hieman kipuilemaan. Kaikesta pelosta ja huolesta huolimatta olen saanut myös nauttia monista hetkistä. Ensimmäisistä liikkeistä ja siitä, että vauva on  ylipäätään ollut aktiivinen liikkumaan suurimmaksi osaksi, enkä ole joutunut kuin kerran menemään paniikkikäynnille liikkeiden vähenemisen takia. Alkuraskauden pahoinvoinnin jälkeen voin fyysisesti hyvin pitkän aikaa, ennen loppuraskauden kömpelyyttä. Painoa on tullut maltillisesti, vaikka se onkin aiheuttanut omat ahdistuksensa suuremman lähtöpainon takia. Raskausdiabetes on itsessään aiheuttanut myös ahdistusta, vaikka arvot ovatkin pysyneet hyvinä ja vieläpä riippumatta siitä, mitä on suuhunsa laittanut.


Kuitenkin, tämäkin raskaus on jälleen näyttänyt minulle sen, että suunnitelmia on turha tehdä sen enempää etukäteen. Omalla kohdallani tämä on neljäs raskaus, jossa olen toivonut esimerkiksi tietynlaista synnytystä ja se ei nyt tule tälläkään kertaa toteutumaan. Heti raskauden alussa olin täysin varma, että tahdon ehdottomasti alatiesynnytyksen. Raskauden edetessä aloin kuitenkin jännittämään myös itse synnyttämistä ja mielessäni kävikin välillä suunniteltu sektio. Toivoin kuitenkin äitiyspolin puolelta rohkaisua pysyä alkuperäisessä alatiesynnytystoiveessani ja sitä sainkin.

Rakenneultrassa vauva kuitenkin oli päättänyt asettua perätilaan. Hän oli päättänyt olla siellä myös jokaisella seuraavalla kontrollikäynnillä. Olin valmistautunut ulkokäännösyritykseen, sillä niin kovasti kuitenkin yritin pitää synnytystoiveestani kiinni. Viimeviikkoisella käynnillä vauvan peppu oli kuitenkin hyvin alhaalla ja lapsivettä ei ollut mitenkään turhan paljon, joten mahdollinen kääntöyritys, jätettiin tähän viikkoon. Viime viikolla meillä oli myös ensimmäistä kertaa lääkäri, joka kysyi, toivoisinko synnytystä ennen kuin viikot, jolloin Aino menehtyi, täyttyisivät. Ne viikot tulevat maanantaina täyteen. Vauvamme todettiin kuolleeksi viikoilla 38+1 ja synnytin hänet 38+3. Päivätkin ovat tässä raskaudessa samat, synnytys oli viimeksi keskiviikkona. Tiedän, että nuo päivät tulevat olemaan vaikeita ja pelottavia. Alusta asti toivoinkin, että mahdollinen käynnistys tehtäisiin lähellä samoja päiviä, eikä ainakaan kovin paljon pidemmälle joutuisi odottamaan. 


Viimeinen äitiyspolikäynti oli edellispäivänä keskiviikkona. Enkä minä yhtään enää yllättynyt perätilasta, raivotarjonta olisi ollut suurempi yllätys. Vettä näytti olevan tällä kertaa paremmin, joten lääkäri sanoi, että voisimme kokeilla käännöstä. Käännöksen onnistuessa saisin jäädä omasta toiveestani yöksi tarkkailuun. Yökylään ei kuitenkaan tarvinnut jäädä, pieni mies istui paikoillaan kuin tatti. Vauva kasvaa yläkäyrällä, ilmeisesti ei kuitenkaan raskausdiabeteksen takia, vaan hän on sopusuhtaisesti isokokoinen vauva. Niimpä kaikessa yhteisymmärryksessä teimme päätöksen, viikon päästä torstaina suunniteltuun sektioon. Ajatuksia sektiosta kirjoitan vielä myöhemmin. Mutta toisin sanoen, meillä pitäisi viikon päästä olla vauva. Minkälainen vauva hän on? Sitä en ole uskaltanut tai osannut edes ajatella. Koska edelleen ajatus pysähtyy synnytykseen. Onko meidän elävä vauva ihan varmasti totta tällä kertaa?





Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan
|