Kerran syömishäiriö, aina syömishäiriö?

 "Uusi vuosi ja uusi minä." "Jos sitä taas aloittaisi salilla käymisen"

Kuulostaako tutulta? No kyllä kuulostaa ja ihan j o k a vuosi. Ei tarvitse mennä kuin peilin eteen, niin kuulee nuo kyseiset fraasit. Mikä siinä onkaan, että uusi vuosi on vaan kaikista paras aika aloittaa taas niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Mun vuosi ei kuitenkaan alkanut ihan täysin suunnitelmien mukaan. Uuden vuoden aattona mulla nousi kuume ja vuoden vaihtuminen menikin lopuksi sohvalla torkkuen ja raketteja kuunnellen. Kuume ei enää noussut seuraavana päivänä, mutta vielä tänäänkään, neljä päivää myöhemmin, olo ei vieläkään ole normaali. Vaikka salille aktivoituminen saa jäädä ensi viikkoon, niin pääsin aloittamaan ruokavaliovalmennuksella. E-passi rahat oli johonkin tuhlattava tottakai ja vuoden viimeisenä päivänä, kuumehuuruinen päätökseni oli.. uusi vuosi ja uusi minä!

Mutta sitten aiheeseen. Mä olen joitakin kirjoituksia kirjoittanutkin aikasemminkin syömishäiriöstä, löytyvät tässäkin julkaisussa käytettävistä tageista. Sairastuin ensimmäisen kerran anoreksiaan 13-vuotiaana, siitä selvittyäni, olivat vuodet aika tahimista. Useimmiten meni hyvin, painokin oli ennemmin ylipainon puolella seuraavat noin kymmenen vuotta. Mulle löydettiin silloin aikoinaan sopiva masennuslääke, jonka epämiellyttävänä sivuvaikutuksena oli painonnousu, mutta silloin puntarissa painoi enemmän oma mielenterveys. Kuitenkin lähes joka kerta, pienimmänkin epäonnistumisen edessä, turvauduin jollakin tavalla ruuan ajatteluun.

Sitten tapahtui pahin notkahdus. Olin jo eronnut kahden vanhimman lapseni isästä ja käytiin aikamoista sotaa liittyen huoltajuusasioihin, eikä muutenkaan yhteistyö silloin sujunut. Lasten isäviikonloppuina koin ahdistuvani entisestään. Ennen niin rakas saliharrastus oli jäänyt lähestulkoon kokonaan pois, mutta samalla ruuan rajoittaminen alkoi. Kunnes sitten tajusin olevani niin syvässä suossa, ettei sieltä enää rämmitty yksin pois. Olin sairastunut uudelleen.

Tähän hetkeen kuitenkin hyppäsi nykyinen mieheni, joka oli suuri askel myös parantumisen tielle. Ja taas selvittiin. Osa syömishäiriötä sairastavista parantuvat täysin, osalla se jollakin tavoin kroonistuu. Ikäväkseni on myönnettävä, että ajatuksen tasolla se ei koskaan taida kadota itseltäni kokonaan. Viime vuosi oli meille hyvä, mutta oli se itselleni välillä hyvin raskaskin. Koin paljon negatiivisia ajatuksia itseäni kohtaan, riittämättömyden tunnetta ja välillä pohjatonta tyhjyyttä. Ja jälleen kerran sama paha syömishäiriöajatus toisella olkapäällä. Keväällä kun eteeni aukesi tämä erittäin hyvä tilaisuus tarttua palkkatyöhön, oli se myös rankkaa aikaa. Mun oli tottakai ilmoitettava silloiseen työpaikkaani, jossa olin yrittäjänä, etten enää jatkaisikaan. Ajatus asian puheenottamiseksi oli riipaiseva. En saanut nukuttua, en saanut syötyä. Siinä kohtaa mun paino lähti hitaaseen laskuun.

Kun sitten aloitin työt, ei enää ollutkaan aikaa syödä koko ajan. Kotona oli mahdollista käydä närppimässä vähän väliä jotakin. Paino siis jatkoi sitä hidasta laskua. Vaikka paino laski kuin itsestään, ei ilkeät ajatukset jättäneet koskaan täysin rauhaan. Edelleen pienet epäonnistumiset saavat ensimmäisenä aikaan ajatuksen, "nyt on muuten parempi olla syömättä", asia ei välttämättä millään tavalla liity syömiseen, mutta se on kai se syömishäiriö, joka osakseen kummittelee loppuelämän.

Vanhana syömishäiriöisenä on välillä valtavan rankkaa. Tuntuu, että jokainen lähtenyt kilo rekisteröidään. Huolestuneet läheiset kommentoivat painonpudotusta. Se saa jopa punan nousemaan poskille. Hävettää ehkä? Vaikka kukaan ei syytä mistään, tulee silti syytetty olo. Mutta siinäkin on ristiriita. Toisaalta tiedän, että nyt ovat loput raskauskilot karisseet, mutta huomaako kukaan? No huomaa, mutta miksi siitä pitää kysyä. Mutta onko kukaan huomannut, jos kukaan ei mainitse? Ei yksikään ihminen huomannut mainita jouluna lihoamiani kolmea kiloa.

Syömishäiriö siis toisaalta on ja pysyy, vaikka ei olekaan. Se ilmestyy silloin, kun on kaikista huonoin, mutta otollisin aika sille. Se muistuttaa olemassaolostaan silloin, kun menee muutenkin päin seiniä. Aion aloittaa sen salilla käynnin uudelleen ja senkin kanssa saa olla välillä pelko perseen alla. Menenkö salille nyt, koska minä tahdon niin vai menenkö sinne siksi, että syömishäiriö käskee tekemään niin? Nyt aion aloittaa, koska tahdon niin, mutta huomaanko ajoissa, jos ote lipsuu?

Raskas rakas vuosi 2022

Jestas mun on pitänyt kirjoittaa taas moneen otteeseen, mutta tässä mä nyt lueskelin edellistä postausta ja siitä kului aikaa tähän nyt työn alla olevaan semmonen vuoden verran. Mutta joo, tässä sitä nyt ollaan, enkä oikein edes tiedä mistä tätä vuotta lähtisi purkamaan. Edellistä kirjoitusta kirjoittaessani meidän vauva on ollut reilu puolivuotias ja minä tyytyväisenä äitiyslomalla. Haaveissa välillä uusi vauva ja minibussi, välillä koko talon remontti ja tyylikäs viisipaikkainen silmää hivelevä farmari. Enkä paljoa valehtele, jos sanon, ettei se siitä ihan kauheasti ole muuttunut. Meidän nykyinen vauhtitaapero oppi kävelemään 11-kuisena ja sen jälkeen ei ole vauhtia puuttunut. Mä olin oikeasti unohtanut, kuinka nopeita nuo pienet ihmiset ovat. Alkuun oli ihan hirveä työ pelkästään siinä, että tämä pieni ihminen sai tutkia maailmaa turvallisesti. Miksi niitä kiinnostaa kaikista eniten tietokone, takka ja pleikkari?? Miksi pienet sormet löytää aina sen pistorasian, jossa ei ole suojaa? Tähän asti mun vauvakuumeeni ei ollut edellisen synnytyksen jälkeen tauonnut oikeastaan hetkeksikään. Kun sitten rauhalliset aamukahvihetket vaihtuivat "ei saa koskea siihen", "eipäs mennäkkään sinne", "älä syö isoveljen pikkulegoja" ja "annetaampas sen siskon kännykän olla", voin kertoa, että vauvakuume otti pikkuisen takapakkia.

Lisäksi kesällä päädyimme tilanteeseen, jota en vielä tuolloin viime tammikuussa osannut ajatellakaan. Minä palasin palkkatöihin. Silloinen suunnitelma oli, että palaan keväällä pikkuhiljaa yritystoimintani pariin ja kesällä sitten vähän isommilla tunneilla. Eteen kuitenkin tupsahti tilaisuus vakituisesta palkkatyöstä, johon tottakai kuuluu palkalliset lomat, sekä tasaiset tulot. Yhtäkkiä meillä oli kaksi päiväkotilaista, joista toinen eskarilainen, sekä lisäksi tokaluokkalainen. Kahdet jumppatreenit, kahdet jalkapallotreenit viikossa. Vanhempainiltoja, vasu-keskusteluja, neuvolaa, koulukuvauksia, nuhaa, kuumetta, enterorokkoa, rokotuksia, synttäreitä, nimipäiviä, kaverisynttäreitä. Ihan niitä perusjuttuja, mitä kaikilla muillakin. Sekä tietysti kaksi lähes täyttä työpäivää tekevää aikuista. Ja mä mietin, mihin se vauva tähän vielä mahtuisi.

Kun sitten yhtenä päivänä sain virtsatieinfektion ja mun mies kysyy "et kai sä nyt taas ole raskaana?" Kysymys liittyy siihen, että kahtena edellisenä kertana, kun mulla on ollut pissatulehdus, olenkin mä ollut raskaana. Tästä diagnoosista alkoi samalla sekunnilla mun raskausoireet. Oli väsymystä, todella kovaa hajuherkkyyttä, nipistelyä alavatsalla, ehkä vähän rinnatkin arat. Ja kaikki mun mielikuvitusta! Koska mä hetkellisesti toivoin, että tulispa meille oikeesti vauva. No sitten tuli kolme-neljä viikkoa kestävä jakso, kun jollakin vuosi koko ajan nokka, joku yski, mulla oli korona (samaan aikaan kun kaikilla muilla oli se entero). Ja mä siinä erittäin huonosti nukuttujen öiden jälkeen mietin, että onneksi ei jumalauta ole vielä raskautta sekoittamassa tätä pakkaa. Ja sitten alkoi kuukautiset. Luojan kiitos. Mutta jos ne eivät olisi alkaneet, olisin varmaan silloinkin ajatellut, Luojan kiitos. Lyhyesti sanottuna siis, mun vauvakuumeeni aaltoilee ja tulee tekemään sitä varmaankin niin kauan, kun mussa jonkinnäköistä hedelmällisyyttä löytyy. Kuitenkin niin kauan, kun mennään järki edellä, ei meille ole tulossa nyt uutta vauvaa. Meillä on täysi työ pitää tämä nykyinenkin sirkus kasassa.

Vuosi 2022 me ollaan vietetty puoliksi vauvavuotta, puoliksi taaperovuotta. Se on todellakin vahvistanut ajatusta siitä, että kyllä vauvavuosi oli vaan niin perkeleen seesteistä. Hyvä kun tämän hetkisessä elämässä pysyy edes kyydissä. Meidän 1,5-vuotias touhutoope ei ole vielä kertaakaan nukkunut täyttä yötä. Me ollaan miehen kanssa saatu kuitenkin kaksi täysin lapsivapaata yötä. Kesällä oltiin häissä ja alkutalvesta vietettiin kaveripariskunnan kanssa iltaa. Molempina kertoina mentiin nukkumaan aamuyön puolella, joten sanoisinko, että ei mitenkään kovin fiksusti toteutettu. Mun tarkoitus oli lopettaa vauvan imettäminen yksivuotiaana. Sekin meni tosi hyvin. Tämä toistaiseksi viimeinen lapsi syö edelleen tissiä, vaikka ajattelin, että kyllä se varmaan itse tässä kohta lopettelee. No, ei lopettanut. Me ollaan oltu siirtämässä häntä omaan huoneeseen nukkumaan tässä muutaman kuukauden verran. Arvaatteko kuka valtaa puolet sängystä yön pimeinä tunteina..

Ajattelin aikoinaan mun keskimmäisestä, että hänellä on kova omatahto. Ovet paukkui ja tavarat lensi. No nyt paukkuu seinät, vastapuolena taaperon pää, kun en suostu olemaan tuttina koko yötä. Ulkovaatteet puetaan karjumalla X-asennossa lattialla, kun itse yritän iloisesti rallatella Pipsa Possun tunnaria, samalla mielessä laskien sataan. 

Mä aloitin tosiaan palkkatöissä heinäkuussa. Mietin, mitä siitäkin tulee, kun yöt ovat katkonaisia. Mutta voi että miten taas olin väärässä. Töissä käyminen on aivan ihanaa. Välillä mulla on kahdeksan tunnin työpäiviä ja mulla on oikeesti puolen tunnin ruokatauko, miettikää puoleen tuntiin kukaan ei huuda "äiti anna maitoa, äiti haluun ketsuppia, äiti kato, äiti, äiti äitiiii ekkö sä kuule???" Ja mun työkaverit! Aivan ihania tyyppejä! Mä oon aina ollut sosiaalinen ja aika avoin, mutta pitkä kotonaolo on tehnyt musta ehkä vähemmän sosiaalisen ja introvertin. Töissä mä taas jaksan nauttia uusien ihmisten tapaamisesta ja on ollut niin upeeta tutustua työkavereihin, joilla on vaikka minkälaisia tarinoita kerrottavana. En voinut kuvitellakkaan minkälaisia ystäviä tuun saamaan vielä näin aikuisena.

Vuosi 2022 on ollut taloudellisesti tiukka. Vaikka meitä on kaksi työssä käyvää ihmistä, on elämisen kustannukset nousseet hirveästi. Kädestä suuhun-elämä, jota elettiin varsinkin mun äitiysloman ja yrittäjyyden aikana, ei korjaannu hetkessä. Lisäksi tämä hetki, tämä jota ruuhkavuosiksikin (sana, jota inhoan) kutsutaan, vaatii paljon kahvia ja sen jos minkä hinta on noussut pilviin. Me yritetään selviytyä arjesta yhdessä kahtena vanhempana, parina. Me yritetään pitää kaiken tämän sekoilun lomassa parisuhde ehjänä. Kysyä toiselta, kuinka päivä on mennyt. Halataan ja pussataan. Vaikka molemmat ovat saaneet päivän aikana yliannostuksen märkiä pusuja ja syli on vallattuna siitä asti kun kotiovi aukeaa, niin silti me yritetään muistaa, että ollaan tässä yhdessä, myös vuonna 2023.

Rahapuhetta: enemmän lapsia ja vähemmän rahaa vai vähemmän lapsia ja enemmän rahaa

Meillä alkuvuosi on ollut rahallisesti todella tiukka. Takana joulu, yhden lapsen sukulais- ja kaverisynttärit, puolivuotisvalokuvaus, sekä valokuvat, yllätysviidensadan euron sähkölasku, auton hajoaminen. Osa näistä tottakai ihan vapaavalintaisia menoja, joissa olisi voinutkin säästää. Mutta mulle esimerkiksi oli tärkeää, että vauvan kanssa käydään kuvauksessa, kuten muidenkin lasten kanssa on käyty. Nämä kuuluisat koronavuodet kokonaisuudessaan ollaan osittain menty kädestä suuhun-meiningillä. Mies on ollut useampaan kertaan lomautettuna, välillä kokonaan, välillä osittain. Työtunnit ovat vähentyneet huomattavasti. Asuntolaina on kuitenkin maksettava, eikä tästä syystä tietenkään ole mahdollisuutta ollut esimerkiksi asumistukeen. Itse aloitin yritystoiminnan kesken pandemian, ei ehkä fiksuimpaan aikaan yrittäjän näkökulmasta, mutta toisaalta katsoin, ettei silloin ollut muutakaan vaihtoehtoa. Tarvitsin todella jotakin uutta elämään, jotain johon saisi keskittyä silloisen menetyksen jälkeen. Eihän se mikään kultakaivos ollut. Ihmiset pelkäsivät, yrittivät vähentää turhia menoja, jolloin ne usein olivat muun muassa kampaamokäynnit. Se oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin palata vanhaan työpaikkaan.

Olen usein sanonut, että meillä kotona riidellään hyvin vähän. Mutta silloin kuin aihetta kinasteluun on, se usein liittyy rahaan. Vaikka raha on ehkä yksi maailman turhimmista aiheista riitelylle. Tai ainakin omasta mielestäni. Rahaa tulee kummallekin kuukausittain sen verran kun tulee ja laskuja tulee sen verran kun niitä tulee. Se nyt vaan on fakta. Mitä sitä turhaan riitelemään. Toki rahan kuluttaminenhan se riidan syy on. Väitän, että me ollaan miehen kanssa molemmat vähän turhan hälläväliä rahankäyttäjiä, vaikka mies varmasti on sitä mieltä, että se olen enemmän minä. Enkä vastaan väitäkään, minä olen se pahempi meistä, mutta kuluttamisen kohteesta riippuen, ei mun mieskään ihan mikään kaikista säästelevin tyyppi ole. Ja täytyy myöntää, kun omaan rahankäyttöön on viime aikoina vähän perehtynyt, taitaa mulla jonkinlainen shoppailuaddiktio ollakin. Joskus saatan ostaa asioita, joita itselleni vain perustelen tarvitsevani tai lapset tarvitsevat, jotka kuitenkaan eivät ole täysin välttämättömiä. Toisinaan nettikauppojen ostoskorin täyttäminen käy terapiasta, vaikkei aina kassalle asti menisikään.

Ihanat kuvat Valokuvaus Nelly ♥

Mulle on aina ollut todella tärkeää suunnitella, kuinka me elämäämme eletään. Mitä kummatkin toivovat elämältä, mitkä ovat meidän haaveita. Mitä toiveita meillä on puolen vuoden sisällä, mitä viiden vuoden. Tiedän tarkalleen, että suunnitelmat eivät aina toteudu. Joskus elämä päättää vetää nyrkillä nokkaan ja vetäistä maton jalkojen alta ihan kokonaan. Ja siltikin, se yllättää mut aina vaan uudelleen ja uudelleen. Viime päivien rahakinastelujen myötä olen havahtunut taas miettimään niitä tulevaisuuden haaveita. Mullahan oli Nuutin syntymän jälkeen ajatus, että on saatava vielä yksi vauva. Siis välittömästi. Ja kukaan ei varmaankaan ylläty kun sanon, että hei lapset maksavat. Kyllä. Ja paljon. Talvihaalareita kolmet, kohta välikausivaatteita kolmet. Kaikkia kolmet. Vaatteet, ruuat, pyörät, harrastusmaksut, koulureput, synttärit, vesimaksut, puhelimet. Entä sitten neljät? 

Me ostettiin vajaa pari vuotta sitten ensimmäinen yhteinen koti. Remontoitiin enemmän oman näköiseksi, rahallisesti ei kuitenkaan ollut mahdollista tehdä ihan kaikkea. Tämä on ihana koti. Päätös tehtiin kuitenkin aika pikaisesti. En sano, että se oli huono päätös, mutta tosiaan, se tehtiin nopeasti. Olin viimeisilläni raskaana ja halu omaan taloon oli suuri. Tuli vähän hätäkin. Kunnes ei enää ollut ja oli vain aikaa. Nyt kuitenkin mietin, onko tämä sittenkin vähän liian pieni. Olisiko pienellä odottamisella löytynyt vielä parempi. Muutoksilla tästä saisi ihan täydellisen, mutta muutokset, ne vaativat paljon rahaa. Sitä vaatisi neljäs lapsikin. Olen mielessäni miettinyt niitä meidän haaveita. Mikä on tärkeintä? Tai entä järkevintä? Pitäisikö haaveet uudesta vauvasta siirtää myöhemmälle? En toisaalta ole koskaan haaveillut suurperheestä. Miksi sitten tarvisi saada vielä yksi vauva. Odotanko kuitenkin yhä uutta tyttövauvaa, uutta menetettyä Ainoa. Entä jos seuraavakin olisi poika tai jos se olisikin tyttö, niin se ei kuitenkaan olisi Aino. Haluaisinko jälleen uuden vauvan? Tai jos siirrämme vauvahaaveita myöhemmälle, mutta en tulisikaan enää raskaaksi ja riskit kaikkeen muuhunkin kasvavat samalla kun itselle tulee ikää. Olisiko meillä kuitenkin varaa säästää isompaan remonttiin tai jopa uuteen taloon kolmen lapsen kanssa? 

Vielä hetki sitten olin rakentanut mielessäni täydellisen suunnitelman. Palaisin äitiyslomalta töihin, hetken päästä, siis hyvin pienen hetken päästä jäisin uudelleen äitiyslomalle. Sen raskauden aikana miettisin, kuinka tämä olisi viimeinen raskauteni. Synnytyksessä miettisin, kuinka nyt viimeistä kertaa saan vastasyntyneen syliini ja tästä viimeisestä imetyksestä nautin täysin rinnoin. Tämän jälkeen jatkaisin töitä, ehkä opiskelisin mahdollisesti ja me vaan jatkettaisiin sitä kädestä suuhun elämistä, koska sellaista se nyt vain olisi elättää neljää lasta kun molemmat vanhemmat ovat ei-niin-hyvä-palkkaisessa työssä. Riideltäsiin välillä rahasta kun pitäisi jostakin rahoista rakentaa kunnon terassi ja vakuutusmaksut kahteen autoon ovat niin pirun kalliita.

Kunnes sitten heräsin ajatukseen, tarvitseeko elämän olla sellaista? Voisiko se olla erilaista, mutta mitä se silloin vaatisi? Mistä tarvisi luopua?

KOTIÄITIYDEN KAKSI ERI PUOLTA

Jatketaan vähän kotiäitiydestä, kuten pari postausta sitten. Meillä kaikilla tai ainakin melkein kaikilla on todennäköisesti ainakin kaksi minää. On työminä ja sitten on kotiminä. Näin mulla ainakin oli. Lisäksi oli joskus vielä bileminä, joka oli täysin eri tyyppi kuin aiemmat kaksi. Mutta sitä minää ei olekkaan ihan viime vuosina näkynyt. Nyt kuitenkin reilu puoli vuotta meillä on mun osaltani näkynyt vain kotiminä. Tai olisikohan se vielä kotiäitiminä. Oli se kumpi vain, niin ainakin siihen liittyy kotona olemista ja paljon.

Rakastan kotiäitiyttä. Olen aina ajatellut olevani kotiäiti, en mikään pullantuoksuinen, ehkä enemmänkin nutturapäinen siivoojaäiti, mutta kuitenkin. Keksin monia hyviä asioita kotona olemisessa. Voi käyttää samoja vaatteita monta päivää pesemättä niitä välissä. Vaikka olkapäällä olisi kaksi päivää vanha pulautus, ei sillä ole himassa mitään merkitystä. Toki yleensä jossakin vaiheessa sitä alkaa haistaa nenässään inhottavan, jatkuvan oksennuksen hajun ja alat miettiä, mistä se on peräisin. Kunnes snäpätessäsi miehelle töihin haluavasi jotakin pientä iltasnackiä, huomaat haalean tahran juuri siinä olkapäällä ja tajuat hajun lähtevän sinusta. 

Ei kellon kyttäystä.

Vaikka päivät usein koostuvatkin päiväkotihausta, vauvauinnista, lasten harrastuksista ja loputtomasta suunnittelemisesta, ei kellolla ole niin suurta merkitystä, kuin työpaikalla. Toki päiväkodista saattaisi tulla ihmettelevää soittoa, jos lasta ei haeta silloin kun on sovittu, mutta näin ei onneksi ole vielä käynyt. Viikottaisista jutuista tulee rutiinia ja vauvan kanssa lähteminen helpottuu, paitsi silloin kun kakat on housussa minuuttia ennen villapuvun pukemista. Lisäksi harvinaisemmat menot tuottavat lisää päänvaivaa, kuten tällä viikolla kun lähdimme lasten kanssa valokuvaukseen. Hiki valui hiusrajoja pitkin, kaksi vanhempaa tappeli ja ajatus rakastavista sisaruskuvista tuntui pelkästä harhakuvitelmalta. Onneksi senkin yli päästiin, oltiin ajoissa paikalla ja lapsetkin sopivat riitansa jo matkalla.

Kotiäitiys on kuitenkin ihan hiton yksinäistä. Varsinkin nyt korona-aikana. Varsinkin vähän erakoituneena introverttina. Esikoisen aikana mä pääsin tosi tiiviiseen äitiporukkaan. Meillä taisi olla joka viikko joku ihana brunssi jonkun luona ja mun muuttaessa kokonaan pois kaupungista, äidit osti mulle vielä läksiäislahjan. Edelleen välillä laitellaan viestiä joidenkin kanssa!

Toisen kohdalla olisi mulla ollut mahdollisuus myös päästä mukaan upeaan äitiporukkaan. Koin kuitenkin hankalaksi raahata aina vauvan mukana 1,5v vanhempi taaperosisko, jolla oli energiaa enemmän kuin sähköjäniksellä. Kävin joitakin kertoja, mutta joka kerta tuntui, ettei aikaa muiden äitien kanssa jutteluun jäänyt, kun toisella kädellä hyssyttelit vauvaa ja toisella pidit taaperoa paikalla, yrittäen samalla komentaa "ei saa koskea", "älä kiipeä", "varo tuota vauvaa", "varo tätä vauvaa" "huomasitko, että siinä on vauva?" Lisäksi silloinen parisuhde alkoi olla aika ahtaalla heti vauvavuoden aikana ja minä herkkänä en osannut purkaa sitä kuin itsekseni itkien, joten jos aamulla heräsin naama itkusta turvoksissa, sai kyllä mammatreffit jäädä kakkoseksi.

Nyt vanhemmat lapset ovat sen verran isoja, ettei tarvitse ihan koko aikaa pelätä heidän astuvan vauvan päälle, paitsi sillon kun keittiössä on tarjolla herkkuja, silloin vaa pois tieltä risut, männyn kävyt ja vauvat.. Nyt olisi joskus aikaakin treffaillakkin niitä mammoja. Mutta eihän niitä nyt sitten tähän hätään ole. Kaikki ylimääräinen tapailu on muutenkin ihan minimissään. Vauvauinnin hintaakin nostetaan ensi kuusta eteenpäin, joten se saa varmasti jäädä keväällä kokoaan. Ymmärrän, että kustannukset ovat kasvaneet, mutta meidän rahantulo ei. Joka tapauksessa vauva- ja äitikavereita ei juurikaan ole. Ja mullahan kaiken kaikkiaan on hyvin vähän ystäviä muutenkin. Lisäksi usein, kun saan kerättyä kaiken energiani laittaakseni viestiä jollekkin, niin kaikilla, niinkuin ihan oikeasti kaikilla on samaan aikaan jotakin. Tai sitten he tietävät, että olen ihan hiton väsynyttä seuraa.

Mutta tässäpä sitä siis ollaan. Nauttimassa äitiyslomasta, kiireettömästä perheajasta, kun yhtenä päivänä viikossa kaikki on kotona. Samalla hieman valittamassa miten on niin tylsää ja yksinäistä, kun samaan aikaan toivoo, että kumpa vaan kukaan ei laittaisi viestiä, ettei tarvisi luopua oksennukselta haisevasta paidasta. Tai ainakaan pistää jalkaan mitään oikeita housuja.

Onko kohtukuoleman jälkeen oikeutta valittaa?

Meidän pieni pähkinä täytti juuri viisi kuukautta. Nämä ovat olleet iloisia ja onnellisia kuukausia. Ensimmäisinä kuukausina neuvolassa meillä olikin kaikki koko ajan hyvin, enkä edes kehdannut valittaa yöheräilyistä, nehän kuuluvat vauva-arkeen, eikä meillä turhan usein kyllä heräiltykkään. Imetys vain sujui ilman ongelmia, vauva oli tyytyväinen ja ehkä jotkut hormoonit pitivät minuakin virkeänä, heräilyistä huolimatta. Vauva nukkui päivisin vähän kehnosti, alkuun oikeastaan vain sisällä, mutta väliäkö silläkään, kun yöt olivat hyviä.

Kolmen kuukauden kohdalla alettiin kääntymään vatsalleen, se vähän häiritsi uniakin. Samoihin aikoihin loppui tutin syöminen, kokonaan. Tutti ei kyllä oikeastaan missään vaiheessa ollut mikään lemppariesine, mutta yhtäkkiä siihen tuli totaalikieltäytyminen. Mun aikaisemmat lapset ovat syöneet tuttia niin kauan, että siitä on vierroitettu pois. Esikoinen lopetti vähän ennen pikkuveljen syntymää ja toiseltakin otettiin tutti pois ehkä 1,5 vuoden iässä, en kyllä muista enää tarkalleen. Mutta tämän pienen miehen mielestä tutti on yksi turhake. Eikä mun mielestä tuttia mihinkään tarvittaisikaan, paitsi välillä kaupassa ja lähes aina autossa. Se olisi kyllä hirveän mukavaa, jos tutilla saisi hiljaiseksi. Nyt todellakin ymmärrän, mitä tarkoitetaan, jos puhutaan tutista äänenvaimentimena. 

Joskus kuitenkin tunnen piston jossakin sisimmässäni, kun edes ajattelen, että hitto kun täytyy taas olla niin tyytymättömänä siinä. Miksi et voi syödä sitä tuttia? Miksi tarvitsee huutaa koko automatka? Kun samaan aikaan toivon, että olisipa isosiskollasi ollut vaikka koliikki, olisipa hänellä ollut vaikka refluksi tai mikä tahansa allergia, kunhan vain hänkin olisi täällä meidän kanssa. Saako siis menetyksen jälkeen enää tuntea ärsytystä, jos vauvalla on jokin tyytymätön vaihe? Huolimatta siitä pistosta sisimmässä tiedän, että tottakai saa. Edellisen raskauden päätyttyä kohtukuolemaan ajattelin, että jos joskus vielä tulen raskaaksi, en valita yhtään. En valita särkyjä, väsyä, yhtään mitään. Mutta tottakai mä valitin. Loppuraskaus alkukesän kuumuudessa oli ihan paskinta paskaa ja toin sen kyllä ilmi ja sain tuodakkin. Ei menetyksen jälkeen tarvitse ryhtyä miksikään superihmiseksi.

Vauvoilla ja lapsilla on jatkuvasti jos jonkinlaisia vaiheita, eikä se todellakaan ole sitä hattaraista vauvakuplaa. Ja kaikesta huolimatta, meillä on ollut aika hattaraista. Itse seuraan paljon äitejä, joilla on haasteita huomattavasti enemmän kun meillä. On oikeasti katkonaisia öitä, allergioita ja refluksia. Enkä missään vaiheessa ole ajatellut, että olisit kiitollinen vauvastasi. Jokaisella on oikeus kokea ne tunteet, joita vauva-arki tuo eteen. Meillä oli oma ikävä menetyksemme, joka ei poistu koskaan, vaan kulkee aina mukanamme. Pystyn silti asettumaan toisen asemaan, enkä voisi koskaan vähätellä toisten haasteita. Tämä mun pitäisi tehdä selväksi myös itselleni, joka kerta, kun mieleen hiipii edes pieni ajatus siitä, saanko mä tästä asiasta nyt ärsyyntyä.

Mua on harmittanut vauvan vatsavaivat, tutin hylkiminen, automatkojen raivoaminen, päiväunien vähyys ja siitä seurannut väsykiukku. Joinakin päivinä Nuutti on niin tyytyväinen, kun vaan ollaan ja möllötellään kotona, miksi pitää alkaa räyhäämään silloin, kun äidille tulee joku kaveri, jonka kanssa olis kiva vaihtaa kuulumisia? Ja mä olen ihan yhtä oikeutettu siihen harmitukseen, kuin joku muukin. En yhtään enempää tai vähempää oikeutettu, mutta oikeutettu.

Kotiäitiys pehmentää aivoja

"Ne on joo nää imetysaivot, ei kannata välittää." Imetysaivot tulevat heti raskausaivojen jälkeen. Raskausaivoilla voi selittää lähes kaikki hajamielisyydet ja unohtelut raskausaikana. Imetysaivoilla voidaan jatkaa  samaa kaavaa, mutta raskauden loputtua. Mä olen ollut kotona nyt toukokuusta lähtien. Seurana mulla päivisin yleensä on vähän alle viisikuinen vauva, viisivuotias ja kohta seitsemänvuotias. En tiedä johtuuko mun tämän hetkinen tilanne nyt niistä imetysaivoista, vai ihan vain siitä, että olisi koko ajan tehtävänä sata asiaa, mutta puolet jää aina tekemättä. Mun aivot tekee koko ajan kovasti töitä, mutta tuntuu, että ne toimii tällä hetkellä vain puolikkaalla kapasiteetilla.

Mies on tällä hetkellä töissä viitenä päivänä viikossa, mutta kotona kuitenkin yleensä neljänä iltana. Hänen kanssaan tulee siis puhuttua päivittäin muutakin kuin "mikät pieni makkalamies täällä kaljuu" tai "katoppa ku äitillä on täälä tämmönen pieni mammakko, haluaako pieni mammakkoukkeli tämän" taaaaai "laitatko nyt sen Zoomerangin pois, kun pyysin puolituntia sitten??!!!!" Yksi lapsista on päivät koulussa ja yksi on päiväkodissa kolmena päivänä, joten vauvakielellä keskustelu on usein vahvana arjessa. Miehenkin kanssa keskustelu on päivisin pääosin ruokaan liittyvää tai kuka vie kenetkin mihinkin harrastukseen tai kaverille. Illalla lasten mennessä nukkumaan aiheet ovat luojan kiitos muunkinlaisia. Vaikka tosin välillä tekee mieli olla ihan vaan hiljaa, kun siihen kerrankin on mahdollisuus, eikä tarvitse vastata mitään kenellekään. 

Tämän hetkin elämäntilanne on, tietysti, lähinnä täynnä kotiäitiyttä. Ja minä kaikin tavoin siitä pidänkin, eikä se haittaa minua ollenkaan. Mutta seuran yksipuolisuus alkaa näkyä näiden äitiaivojen pehmentymisessä. Meillä käy tosi vähän vieraita, viime vuosina mulla on ollut tosi vähän ystäviä. Suurimmaksi osaksi se on ollut ihan itsestä kiinni, kun ei tule itse otettua puhelinta käteen ja soitettua. Kotiin on ollut niin helppo jäädä. Tällä hetkellä vauva pitää paljon kotona. Ja vaikka välillä motkotan, etten pääse mihinkään ilman vauvaa ja haluaisin vähän omaa aikaa, en todellisuudessa sitä oikeastaan halua. Tai ehkä haluan, mutta kun tulee mahdollisuus häippästä yksin johonki, tulen aika pikavauhtia takaisin. Joskus kuitenkin ajattelen, että mahtaako muut luulla, etten vain tahdo lähteä. Että "miksi et vain jätä vauvaa hoitoon?" Kyse ei oikeastaan ole siitä, ettenkö haluaisi lähteä, vaan en malta vielä jättää vauvaa hoitoon. Me ollaan kaikki äiteinä erilaisia, toinen voi, haluaa ja pystyy lähtemään viettämään iltaa vauvan ollessa pieni ja toinen ei poistu kotoa pariin vuoteen, jottei tarvitsisi jättää vauvaa. Itse olen ehkä jotakin siltä väliltä.

Sosiaaliset kanssakäymiset toisaalta tuntuvat kuitenkin entistä vaikeammilta, mitä enemmän on kotona vain omien lasten kanssa. Välillä tuntuu, että jo pelkästään puheen tuottaminen aiheuttaa hankaluuksia. Kaupassa myyjä sanoo "hyvää päivän jatkoa", ja itse olet ihan, että öööö mitä tähän kuuluu vastata. Ja kun lisätään tämä puheen tuottamisen vaikeus siihen, että mulla normaalistikin menee sanat ihan solmuun ja ajatus tällä hetkellä katkeaa noin viidesti yhden lauseen aikana, voin kertoa, että keskustelu on mun kanssa välillä hyvin hankalaa. Mut hei, ne on vaan nää imetysäitiysaivot, tää menee kyllä ohi. Vai meneekö? Kotiäitiyden jälkeenkö? Vai kestääkö nää koko elämän, kun olet kerran äidiksi tullut? Kyllä mä silti muistaakseni vielä kahden ensimmäisen lapsen jälkeen osasin hetken verran puhua, kun asiakaspalvelijana olen useamman vuoden ollut. Eli siis joo, ehkä ne onkin ne kotiäitiysaivot. Ja äitiaivot on vaan vähän lievemmät ja niiden kanssa pärjää töissäkin.

Pieni ikäero vs iso ikäero

Mun kahdella vanhimmalla lapsella on pieni ikäero, vain vuosi ja viisi kuukautta. Katselin tässä joitakin kuukausia sitten kummipoikaani tämän ollessa juurikin vajaan puolentoista vuoden ikäinen ja mietin, "miten ihmeessä??" Toki kummipoika ja oma esikoiseni ovat hyvin erilaisia lapsia, eihän ketään voi verrata toisiinsa täysin. Mutta silti, puolitoista vuotias vaippapylly, jolla järkeä on päässä hyvin vähän. Miten selvisinkään arjesta hänen ja vauvan kanssa? Muistaakseni, ihan hyvin. Ehkä aika kultaa muistot tässäkin, mutta en muistele heidän lapsuuttaan huonona. Muistan tietysti olleeni usein väsynyt, oma hyvinvointi oli pitkän aikaa kakkosena, mutta pieni ikäero oli kaiken sen arvoista. 

Mulla ja pikkusiskolla on ikäeroa myös hyvin vähän, pari kuukautta enemmän, kuin omillani. Ja me ollaan ihan tosi läheisiä. Äiti kertoo, kuinka mä aina ärsytin siskoa kun se oli vauva. Sillon, kun se ei pystynyt vielä kunnolla puolustautumaan. Mutta sitten se eräänä päivänä nousi omille jaloilleen ja sen jälkeen mä jäin kakkoseksi. Vanhempana mä vieritin aina kaiken siskon syyksi, jos en kokonaan, niin ainakin osittain, että se joutui kärsimään rangaistukset puoliksi mun kanssa. Juu sori sisko vieläkin niistä turhista kotiaresteista. Teineinä me ei pystytty suojelemaan toisiamme kokoaan kaikelta siltä kurjuudelta, mitä nuoruus toi tullessaan, vaikka oltaisi kovasti haluttukkin. Mutta me selvittiin kaikista vaikeuksista. Nyt aikuisena, mä kiitän ihan hirveästi mun vanhempia siitä, että mulla on pikkusisko niin pienellä ikäerolla. Mä toivoin sitä todella kovasti myös omille lapsilleni.

Nyt nuorimman ja vanhempien lasten välille tuli viisi ja kuusi vuotta. Ja mä mietin tällä kertaa, että siis näinkö helppoa tää on? Vanhemmat lapset tappelee siitä, kumpi saa palvella mua enemmän! Okei, vauva on vasta parin kuukauden ikäinen, ehkä he eivät tappele enää puolen vuoden kuluttua. Mutta nyt kun mä lösähdän sohvalle imettämään ja huomaan, että pulautusrätti on jäänyt sänkyyn, lapset ottavat juoksukisaa, kumpi sen ehtii hakea. Kun mä yritän äkkiä juosta käymään vessassa ja Nuutti alkaa huutamaan, vanhemmat saavat aikaan kinan, kumpi saa laittaa tutin. Vaipan vaihdosta tai edes kakkavaipan roskiin viemisestä ei ole vielä tullut tappelua. Mutta arki kahden vähän jo vanhemman ja vauvan kanssa, tuntuu ihan äärimmäisen helpolta. 5- ja 6-vuotiaat eivät lauantaiaamuna laita vastaan sitten ollenkaan, jos saavat katsoa yhdeksään tai puoli kymmeneen asti lastenohjelmia, että minä saan rauhassa imettää sängyssä. Viisi vuotta sitten vuoden ja viiden kuukauden ikäinen esikoinen jaksoi keskittyä lastenohjelmiin hyvällä tuurilla ehkä viisitoista minuuttia. Häntä kun pyysi tuomaan toisesta huoneesta tutin, sait pehmolelun tai tutti oli taaperon omassa suussa.

Täytyy siis sanoa, että molemmissa on omat hyvät puolensa. En kuitenkaan voi sanoa, ettenkö toivoisi myös nuorimmalle lähes saman ikäistä sisarusta. Sillä siinä vaiheessa kun hän on kolmen vanha, ovat isosisarukset kahdeksan ja yhdeksän, silloin mulla ei varmaan ole enää edes vapaaehtoisia palvelijoita leikittämään taaperoa, vaan siitä joutuukin yhtäkkiä maksamaan viikkorahaa. Mutta joka tapauksessa sisarukset on best juttu, niistä on seuraa ja ne pitää sun puolia aina. Ja hyvällä tuurilla saatte elää samoja elämäntilanteita samoihin aikoihin ja niistä on suuri tuki ja turva myös silloin.

Syli, joka on aina vähän tyhjä

Mä olen kai ikuinen vauvakuumeilija. Moni varmasti muistaa, että olin lähes heti kohtukuoleman jälkeen valmis yrittämään uudelleen. Tai en ehkä valmis, mutta olin koko ajan tietoinen, että tulisimpa raskaaksi sitten heti tai vasta kahden vuoden päästä, olisi se silti yhtä pelottavaa. Olen aina halunnut kaksi lasta, mahdollisesti kolme. Erottuani kahden vanhemman isästä, ajattelin, etten koskaan saisi sitä kolmatta. Ainon kuoltua pelkäsin sitä jälleen. Tai sain minä kolmannen, mutta en koskaan saisi pitää häntä sylissä, sen ensimmäisen ja viimeisen kerran jälkeen. Odottaessani Nuuttia, puhuin jo raskausaikana seuraavasta lapsesta. Yritin kai pelata varman päälle. Kävisikö jälleen jotakin ikävää?

Tiesin koko ajan, ettei uuden vauvan syntymä toisi menetettyä vauvaa takaisin. Mutta en voi kieltää, etteikö elävänä syntynyt vauva olisi hieman eheyttänyt minua. Hän ei ollut Aino, mutta hän oli hartaasti odotettu ja toivottu vauva. Alkuraskaudessa ajattelin kovasti, että odotan tyttöä. Pahoinvointi oli todella kovaa ja ehkä jossakin sisimmässäni odotin kuitenkin saavani sen menetetyn tytön. En kuitenkaan kokenut minkäänlaista pettymystä saadessamme tietää hänen olevan poika. Se oli ehkä helpotus. Raskaus tuntui enemmän eri raskaudelta. Ja koska synnytystapa oli myös eri, se sai minut oikeasti ymmärtämään, että hei, tämä on neljäs synnytys ja ihan oma sellainen. 

Kesä oli kuuma. Ainon haudalla kukat kärsivät. Meillä on hautapaikka suoraan auringon paisteessa, kauniina päivänä siihen paistaa ihan koko päivän. Tunsin piston sydämessäni joka kerta kun en päässyt menemään haudalle. Nuutin synnyttyä tuli useiden viikkojen kuuma kausi, jolloin vaunuttelu ei tullut kuuloonkaan. Vauva nukkui kyllä paljon, mutta entäs jos hän olisi herännyt juuri silloin, kun illalla olisin lähtenyt ja isä olisi ollut ilman minua? Vauva oli todella vaikea jättää kotiin, vaikka olisin reilussa vartissa ollut jo kotona. On edelleen. Syksy tuo mukanaan viileämmät ilmat ja voin käydä pikkuveljen kanssa siellä helpommin.

Vaikka olen uppoutunut uuteen vauvakuplaan ja annan kaiken aikani lapsille, ei menetyksen tuska ole poissa. Sen kanssa on ehkä helpompi elää, mutta pois se ei mene. Uskallan silti edelleen toivoa vielä yhtä raskautta, vielä yhtä vauvaa syliini. Ehkä se olisi tyttö. Tai sitten poika. Tai ehkä en koskaan enää tulekaan raskaaksi. En koskaan uskonut haluavani montaa lasta ja jos meille vielä kerran se onni suotaisiin, en tiedä jatkuisiko vauvakuume senkin jälkeen. Ehkä minun sylini on aina vähän tyhjä. Vaikka se on täynnä minun pieniä lapsiani, täynnä rakkautta, siellä on aina pieni tyhjä paikka, jota ei voi täyttää.

Syksy, se on ihan just täällä

Elokuu. Mulle elokuu on merkinnyt aina jo vähän niinkuin syksyä, vaikka se lasketaankin vielä kesäkuukausiksi ja silloin usein onkin ihan täysin kesäkelit. Mutta koulut alkavat aina syksyllä ja ne alkavat elokuussa. Sitähän mun ei ole tarvinnut miettiä vuosiin, paitsi tänä vuonna. Ollaan siinä tilanteessa, että joudun (saan) saatella esikoiseni koulutielle ensi viikolla!! Mihin tämä kesä hujahti? Muistaakseni vasta pari viikkoa sitten odottelin vatsa pystyssä kuopuksemme syntymää ja vastailin vanhemmille lapsille "montako yötä vielä"-kysymyksiin.

Meidän kesä oli tänä vuonna varsin rauhallinen, vaikkakin hyvin erilainen. Kun ennen nautin kuumista kesäpäivistä, tänä vuonna tuskailin niiden kanssa. Vauvan kanssa ei voinut lähteä vaunuttelemaan, kun ulkona oli kolmekymmentä astetta lämmintä. Hiekkarannalle ei päässyt vaunujen kanssa, hiekan ja helteen takia. Korona rajoitti edelleen menemisiä. Ei haluttu väkisin tunkea mihinkään, josta mahdollisesti saisi tartunnan, vaikka kesällä tilanne olikin parempi.

Päästiin silti jotakin tekemään. Lapset pääsivät onneksi usein uimaan miehen kanssa. Mummu vei maauimalaan ja vuorossa oli myös yhden lapsen kylpyläreissu. Lapset pääsivät myös pitkään odottamalle yökyläilylle mummin luo. Käytiin katsomassa eläimiä minifarmilla, Yyterissä Tornilla makkaraperunoilla. Loppukesästä saatiin vihdoin järjestettyä rakkaan Nuutin ristiäiset. Ehdittiimpä käymään vielä anoppilassa Keravalla ja lapsille riitti riemua pelkästään miehen siskon koirasta ja tottakai tuleva ekaluokkalainen iloitsi uudesta, ensimmäisestä kännykästään. Paljon ollaan siis kuitenkin ehditty, vaikka vauva on tottakai muuttanut elämää. Lapset ainakin saivat pitkän, yhtenäisen kesäloman.

Tulevaa syksyä odotan jännityksellä. Toisaalta olen siitä innoissani, toisaalta pelosta jäykkänä. Kuinka saadaan kaikki järjestymään. Koulu, harrastukset, päiväkoti, päivät vauhdilla kasvavan vauvan kanssa ja miehen uusi, toinen työpaikka. Koulu tulee määräämään meidän seuraavat vuodet täysin. Enää ei lähdetä kesken viikkoa mihinkään. Tänä syksynä Eevillä on harrastuksia kahtena päivänä viikossa, kun vielä keväällä oli vain yhtenä. Nooalla on myös harrastus tänä syksynä ja vauvauinnin aloittamistakin mietimme, jos siihen on pandemian puolesta mahdollisuus. Niin paljon uusia asioita. Viime vuonna ihastuin syksyyn ensimmäistä kertaa, siihen asti se oli ollut vain ankea vuodenaika. Toivottavasti se on tänä vuonna yhtä ihana, eikä haittaa vaikka se olisi vieläkin parempi. 

Rustiikkiset ristiäiset

Meidän pojalla on vihdoin nimi. Sunnuntaina saimme kaikki rakkaat läheiset meidän kanssa juhlimaan herkkiä, ihania ristiäisiä. Tietysti myös kahden aikaisemman lapseni ristiäiset ovat olleet kauniit ja ikimuistoiset, mutta edellisen kirkollisen tilaisuuden, meidän vauvamme hautajaisten jälkeen, nämä tuntuivat vieläkin tunteikkaammilta. Mulla on ollut uskomattoman hyvä tuuri, kun olen saanut näin avuliaan ja läheisen suvun itselleni, että ristiäisten järjestäminen kävi helposti. Tai omalta osaltani helposti, taisi jonkin asteista stressiä olla muilla järjestäjillä.

Mun äiti on, kuten aikaisemmissakin järjestelyissä, ollut aivan korvaamaton. Meillä on monessa asiassa hyvin samanlainen maku, joten mun on tosi helppo luottaa hänen valintoihinsa. Hänellä on meistä kahdesta vielä enemmän silmää koristeluissa ja järjestelyissä. Mulla itselläni usein on mielessä selvä visio ja äiti osaa toteuttaa sen aina juuri kuten olen sen ajatellutkin, eikä mun tarvitse edes kauheasti neuvoa. Suunnittelimme yhdessä koristelut, kukat ja järjestelyt. Mutta äitini teki näissä taas lähes kaikki hankinnat ja toteutuksen.

Olisin halunnut järjestää ristiäiset vanhassa pappilassa, kuten Eevin ja Nooankin, mutta se oli varattuna. Seuraava vapaa viikonloppu olisi ollut vasta elokuun lopussa. Meidän pikkuinen nyyttimme painoi ristiäisviikon alussa jo viisi ja puoli kiloa, joten mietimme sylikummin olotilaa, jos päivään lisäisi vielä kuuman helteen. Lisäksi halusimme jo tottakai alkaa kutsumaan vauvaamme hänen omalla nimellään. Juhlapaikaksi meille sitten valikoitui miehen työpaikka, enomiehen ravintola, joten tässäkin saatiin apu sukulaiselta. Ja vaikka paikka olikin ravintola, sopi se tunnelmaltaan oikein hyvin rustiikkiseen ja maanläheiseen teemaan. Varsinkin koristelujen jälkeen saatiin tilaan lisää valoa ja jälkikäteen ajateltuna valinta oli oikein hyvä, vaikka pappila jäikin saamatta.

Pappia mietimme hetkisen, mutta lopuksi toive oli selkeä. Eevi on kastettu Vaasassa ja Nooan on kastanut minun rippipappini, joka on kastanut myös monet serkkuni. Hän ei kuitenkaan ole kotikaupunkimme pappi. Soitin virastoon ja toiveenamme oli saada sama pappi, joka meillä oli Ainon hautajaisissa. Hän tunsi meidät jo valmiiksi. Lisäksi hän on mielestämme aivan ihana ihminen ja tietenkin loistava myös työssään. Ja hänet me saimme.

Ruuan valmistamisen otti hartioilleen minun mummini, kuten kaikissa muissakin tähän astisissa juhlissa. Koska mummin ruoka on vaan ihan parasta. Äidillä riitti aika vielä pipareiden leipomiseenkin, en tiedä missä välissä hän kävi töissäkin. Lisäksi upeat, juuri täysin toiveideni mukaiset kakut leipoi poikamme kummiksi pyytämämme ystävä. Itselleni ei siis kovin montaa tehtävää jäänyt ja niistäkin yhden tärkeän asian meinasin unohtaa, jota vielä lauantai-iltana hoitelin.

Tämä kastemekko täyttää muuten ensi vuonna 50 vuotta.
Tällä on kastettu mun kummitäti ja hänen jälkeensä kaikki lapset ja lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset,
jotka ovat sukuun syntyneet.

En olisi yksin kyennyt näihin järjestelyihin, vaan tarvitsin nämä tärkeät ihmiset avukseni. Lähes kaikki pyytämämme läheiset pääsivät paikalle todistamaan meille tärkeää, vauvan ensimmäistä juhlaa. Vauva oli sunnuntaihin asti kulkenut pääosin nimellä Onni. Toki hän oli välillä myös Ossi, Taisto, Paavo, Olli ja  Osmo. Hänen oikea etunimensä oli meillä vaihtoehtona raskauden alusta lähtien, vaikka itse tein töitä itseni kanssa, kun kirjaimia nimessä oli enemmän, kuin aikaisempien lasten. Toinen nimi oli meistä kaunis ja kai se vähän myös liittyi toivoon siitä, että kaikki menisi tällä kertaa paremmin. Kolmas nimi tuli suoraan hänen isänsä toisesta nimestä. Niimpä hän sai nimekseen

Nuutti Toivo Tapani 🤎

Perhepeti, pinnasänky vai vauvalle oma huone?

Vauvaryhmät täyttyivät jo raskausaikana mitä ihanimmista vauvan huoneista. Moni ihan viimeisen päälle laitettu. Joissakin näkyi jo pinnasänkykin valmiina. Meillä on alusta asti ollut selvää se, että vauva nukkuu samassa huoneessa, mieluiten mahdollisimman lähellä. Talossamme on kuitenkin neljä makuuhuonetta. Meidän makuuhuoneemme on käytävällä viimeisenä, sen vieressä, pienessä makuuhuoneessa nukkuu tällä hetkellä keskimmäinen. Tätä ennen on yksi vähän isompi makuuhuone, joka kuuluu syksyllä ekaluokan aloittavalle. Lisäksi meillä on pieni huone, jonne on kulku kodinhoitohuoneesta, se on varmaankin rakennettu taloon myöhemmin. Pikkuhuone on tähän asti toiminut vieras- ja sälähuoneena.

Tällä hetkellä vauvan sänky on siis meidän huoneessa. Meidän makuuhuone on ollut aikalailla yksinkertainen. Valkoiset seinät, sillä en remonttia tehdessä löytänyt mieluista tapettia tehosteseinälle. Sänky, seinään kiinnitetty Ikean Bestå-lipasto, jalkalamppu ja mikälie penkkijakkara päiväpeitolle ja koristetyynyille (lue: vaatteille). Niin ja Sotkasta löytämäni pikkuinen pöytä. Vauvaa varten tuli tietysti se pinnasänky, sekä hoitopöytä. Hoitopöydän hankintaahan pohdittiin, mutta koska saimme sen lainaksi siskoltani, otimme sen mielihyvin vastaan ja se onkin palvellut tähän mennessä oikein hyvin.

Vauvan huone on tietenkin ollut mietinnässä, koska mahdollisuus siihen on. Olen jo tehnyt pieniä sisustushankintojakin, vaikka huoneen teema ei vielä olekkaan valikoitunut. En ennen ole ollut sisustajana mikään taulutyyppi, mutta viime vuonna olen ihastunut niihin entistä enemmän. Löysin Gallerixilta upean valikoiman ihan kaikenlaisia julisteita. Heidän sivuille eksyessäni en vain meinannut mitenkään saada valittua julisteista vain muutamaa ja pikkuhiljaa jouduinkin tyhjentämään ostoskoriani, kun olin hamstrannut joka sivulta jotakin. Heillä on ihania syntymäjulisteita, jotka ovatkin olleet jo monen vuoden ajan hitti. Meidän olohuonetta koristaakin jo kahden vanhemman lapsen mitat. Syntymäjulisteet ovat kuitenkin muodostuneet jo perinteeksi, että mun äiti ostaa ne lahjaksi, joten tästä syystä meille valikoituikin jotakin muuta. 

Teddy-julisteen löydät suoraan täältä!

Suloinen nallejuliste pääseekin oikealle paikalleen vauvan huoneeseen, kun se on ajankohtaista. Tosiaan meidän nukkumisjärjestelyt eivät ihan täysin menneet niin, kuten suunniteltiin, mutta kuitenkin niin, etten kovin paljoa siitä yllättynyt. Aivan niinkuin varmasti moni muukin kovasti suunnittelee, kuinka lapsi nukkuu omassa sängyssään, se ei kai kovin usein menekkään niin. Meillä vauva menee illalla nukkumaan omaan sänkyynsä, joka muuten on tällä hetkellä kiinni meidän sängyssä. Tämä sisustusmuutos tehtiin heti ensimmäisen yön jälkeen. Silloin vielä suunnittelin siis palauttavani vauvan omaan sänkyyn ensimmäisen yösyötön jälkeen. Noh, en palauttanut. Vauva herää yöllä ensimmäisen kerran yleensä kello yhden ja neljän välillä ja sen jälkeen seuraavan kerran vierestä.. Perhepetiin siis kuitenkin ollaan päädytty. Eikä se haittaa millään tavalla. Itse nautin vauvan läheisyydestä ja voisin vannoa, ettei tämä häiritse vauvaakaan, päinvastoin. Alun jännityksen jälkeen myös mies pystyy nukkumaan, vaikka vauva tuhisee vieressä. Usein hän tuhisee muutenkin minun ja pinnasängyn välissä. Hänen ollessaan minun ja miehen välissä tuuppaan usein heidän väliinsä vielä tyynyn.

Luulen, että me mennään tällä järjestelyllä vielä aika pitkään, vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Mulla on omat toiveet imetyksestä, mutta ikinä ei tiedä kuinka ne onnistuvat. Siinä vaiheessa kun yöimetykset päättyvät, saattaa tulla jotakin muutoksia tai sitten ei. Sitäkään ei voi ennustaa, millä tavalla ne loppuvat vai joudutaanko erikseen lopettamaan.

Molemmat olohuoneen julisteet ovat mallistosta New Scandinavian Design,
koossa 21x30 ja tammi-kehyksillä.

*Julisteet saatu yhteistyönä Gallerixin kanssa

Upea uneton vauva-arki

Kuinkahan monta kertaa mulla on ollut ajatuksena avata tietokone ja alkaa kirjoittamaan uutta blogitekstiä.. Aika monta sanoisinko. Vauva on kolmen viikon ikäinen ja meidän ensimmäiset viikot ovat menneet hyvinkin nopeasti. Vasta tällä viikolla meillä alkoi normaali arki, vaikka tämäkin on oikeastaan vasta loma-arkea. Vanhemmat lapset jäivät siis juhannuksena kesälomalle ja me saamme viettää kiireettömiä päiviä. Ajallisesti siis vauvan syntymä ei olisi voinut osua paremmin. Aamuisin ei ole kiire lähteä viemään ketään päiväkotiin ja vanhimmallakin alkaa koulu vasta ensi kuussa, joten meillä on ihanasti aikaa tottua vauva-arkeen ja oppia toimimaan kolmen lapsen kanssa.

Anoppi tuli meille viikon päästä vauvan syntymästä ja oli kerralla useamman päivän, kun vähän pidemmältäkin tulee. Hänestä oli suuri apu täällä, vaikka mieskin pystyi olemaan juhannusajan kotona. Olen itse toipunut sektiosta ja suurimmaksi osaksi olo on ollut täysin hyödytön. Pystyin luopumaan särkylääkkeistä nopeasti ja muutenkin toipuminen kivun kannalta on tapahtunut nopeasti. Edelleen kuitenkin toimeliaimpien päivien jälkeen sektioarven reunoja saattaa pistää tai jomottaa, jonka takia niinä päivinä joudun turvautumaan särkylääkkeeseen.  Anopin täällä ollessa pihamme koki suuren muutoksen, meidän matot ja lattia tuli pestyä. Pääsin joka päivä lähes valmiiseen ruokapöytään. Ja minä imetin. Imetin, vaihdoin vaippaa ja imetin. Koko ajan oli hellettä, ei edes päästy vauvan kanssa ulos kuin ihan muutamia kertoja. Mies ja anoppi veivät vanhempia lapsia uimaan, jotta heillä olisi jotakin tekemistä ja minä saisin levätä. 

Mä olen maailman huonoin vain olemaan. Katsomaan, kun muut saavat tehdä. Toisaalta ei käynyt yhtään kateeksi, kun muut tekivät pihalla puuhommia, mutta olisin halunnut edes imuroida. Voi kuinka kaipaankaan imuroimista. Ja ihan tosiaan, olo oli vähän jopa häpeällinen, kun katsoin muiden puuhailua, itse sohvalla tai sängyssä pötköttäen. Tiedän, ettei kukaan odotakkaan minun tekevän oikeastaan muuta. Mieskin joutui koko ajan kieltämään, kun anelin, että saisin tehdä jotakin.

Edelleen joudun ottamaan rauhallisesti ja yritänkin, vaikka nyt mieskään ei ole koko aikaa vahtimassa. Anoppi palasi kotiin ja mies palasi töihin. Me ollaan lasten kanssa kotona. Oltu nyt siis vasta muutama päivä. Lapset nukkuvat kaikki tai vanhin taitaa piirrellä huoneessaan. Mulla on monta projektia kesken. Ristiäiskutsut, jotka pitäisi viikonloppuna postittaa. Lasten valokuva-albumit, joihin tarvisi tilata lisää kuviakin. Tajusin tilanneeni viimeksi valokuvia ennen Nooan yksivuotis-synttäreitä... ja hän täytti toukokuussa viisi. Vauvallakin alkoi sopivasti kolmen viikon tiheän imun kausi, joten tämänkin tekstin kirjoittaminen on vähintäänkin uhkarohkeaa. Me ollaan siitä syystä nukuttu pari yötä aika vähän. Tämänkin ajan olisi siis voinut ehkä käyttää lepäämiseen, mutta kuten aiemmin kirjoitin, mä olen maailman huonoin olemaan. Päiväunistakin koen aika usein vähän huonoa omaatuntoa, vaikka niihinkin olen yrittänyt totutella. Ehkäpä muutaman huonon yön jälkeen kun sitä nukahtaa suihkuun, alkaakin ottamaan niitä päikkäreitä ihan hyvällä omallatunnolla.

Meillä siis kaikki täällä vallan mainiosti. Mutta täytyy sanoa, että kyllä sitä aika kultaakin muistot. Vauva-arki on pääasiassa aika ihanaa, mutta illalla, ehkä kuuman ja itkuisenkin päivän jälkeen, sitä on hetkellisesti aika riekailena. Ja kun yöllä juuri nukahdettuasi edellisen imetyskerran jäljiltä, vauva herää kitisemään uudelleen nälkää tai vatsakipua tai muuten vain läheisyydenkaipuuta, sitä saattaa huokaista pari kertaa aika syvään. Ja vaikka kuinka tässä samalla silmiä unenpuutteen vuoksi hieroen, mä olen kyllä tosi onnellinen.

SYNNYTYSKERTOMUS: Ajatuksia ennen ja jälkeen sektion

Terveisiä vihdoin vauvakuplasta. Meillä ihan todella on vauva kotona, vihdoinkin. Hän on tänään viikon ja yhden päivän ikäinen. Edelleen tuntuu aivan uskomattomalta katsella hänen nukkuvan vieressäni. Hän on todellakin siinä. Meidän siis viimeinen äitiyspolikäynti, reilu pari viikkoa sitten, päättyi siihen, että varasimme ajan sektioon torstaille 10.6. Vauva sitkeässä perätilassa ja painoarvio tuolloin hieman vajaa 3,9 kiloa. Sektio ei siis tullut meille mitenkään yllätyksenä, olimme jo yrittäneet tottua ajatukseen, että se tulisi olemaan todennäköisin synnytystapamme. Minulla tosiaan oli kokemusta jo yhdestä suunnitellusta sektiosta esikoisen kanssa, joka siis aikoinaan sujui täysin moitteettomasti ja oma toipumiseni oli ihan supernopea. Silti ensimmäinen ajatukseni, että joutuisin jälleen sektioon, oli suuri pettymys. 

Vaikka suunniteltu sektio onkin tänä päivänä hyvin turvallinen vaihtoehto sekä vauvalle, että myös äidille, olin myös tietoinen sen riskeistä, sekä lukenut, kuinka alatiesynnytys valmistaa vastasyntynyttä paremmin ulkomaailmaan. Lisäksi, ehkä suurin syy alatiesynnytykseen oli kuitenkin se, että olisin halunnut antaa eheyttävän synnytyskokemuksen miehelleni. Viime kerralla itse synnytyksessähän ei mikään mennyt pieleen, ainoastaan se, että odotimme syntyväksi menehtynyttä vauvaa. Olisin halunnut suoda miehelleni saman kokemuksen, mutta tällä kertaa niin paljon eri fiiliksellä. Puolestamme oli kuitenkin päätetty toisin ja tähän me tyydyimme.

Viimeiset yöt ennen sektiopäivää olivat oikeastaan aika hirvittävät. En saanut enää nukutuksi lähes ollenkaan, olo oli suuri ja tukala, mutta ennen kaikkea jännittynyt ja pelokas. Torstaiaamuna 10.6 ajoimme sairaalaan ja pääsimme suoraan saliin valmistautumista varten. Ensimmäiset jännityskyyneleet tulvivat silmäkulmiin, mutta sain äkkiä itseni kasattua. Olimme vihdoin täällä. Kätilö kertoi meidän olevan kolmantena jonossa, jollei joku kiireellinen tapaus menisi meidän ohi. Toista sektiota oltiin juuri aloittelemassa ja leikkausryhmä kävisi välillä vielä syömässä. Saimme siis jonkin aikaa vielä odotella rauhassa, kunnes kätilö tuli laittamaan kanyylit ja katetrin. Muistaakseni noin 11.40 aikaan minua lähdettiin siirtämään leikkaussaliin ja mies jäi odottamaan, jotta hänelle tuotaisiin omat suojavarustukset leikkausta varten.

Seuraava itku pääsi, kun saavuimme leikkaussaliin. Vastaanotto siellä oli kuitenkin aivan ihana. Kätilö rauhoitteli minua ja muutenkin salissa oli rauhallinen tunnelma. Koko ajan joku kertoi, mitä seuraavaksi tapahtuisi ja muisti koko ajan sanoa, että kaikki menisi oikein hyvin. Pian puudutuksen jälkeen aloin tuntea oloni hieman huonovointiseksi ja huteraksi. Verenpaineet eivät tahtoneet pysyä tarpeeksi korkealla, joten niitä jouduttiin tasaamaan koko leikkauksen ajan. Onneksi tästäkään minun itseni ei tarvinnut sanoa kertaakaan, vaan vointiani seurattiin koko ajan.

Hetken päästä mieheni pääsi paikalle vihreässä asussaan, joka korosti hänen punaista partaansa ja siinä vaiheessa lähes täydellisen valkoisia kasvojaan. Olin täysin varma, että häneltä lähtisi taju ennen minua. Ei lähtenyt. Kaiken jännityksen keskellä hän jopa kysyi, halusinko hänen silittävän päätäni ja muutenkin hän sai oloni niin rauhalliseksi, kun siinä tilanteessa oli mahdollista saada.

Kello 12.06 kuulin vihdoin pienen poikamme päästävän ensimmäisen äänensä tässä maailmassa. En voinut uskoa sen olevan totta. Lääkäri kertoi pojan olevan oikein hyvän kokoinen ja voivan hyvin. Sain nähdä hänet vilaukselta, sain nähdä hänen huutavan ja olevan elossa. Mieheni lähti kätilön kanssa punnitsemaan häntä ja pian he saapuivatkin takaisin. Sain rinnalleni tämän 4555g painavan pötkylän. Viikon takainen painoarvio oli mennyt hieman metsään, mutta hän oli vihdoin siinä. Paineideni kuitenkin heitellessä päädyimme siihen, että isi ja vauva siirtyisivät jo perheheräämöön minua odottelemaan. 

Jäin siis vielä ommeltavaksi. Oloni oli hieman sekava, mutta päällimmäisenä tunsin suurta onnea. Lääkäri kertoi vauvan napanuoran olleen hyvin lyhyt. Tämä oli siis todennäköinen syy sille, miksi hän oli päätynyt perätilaan. Toiseksi, lyhyestä napanuorasta olisi saattanut koitua hankaluuksia alatiesynnytyksessä. Silloin päätös sektiosta ei harmittanut enää yhtään. Olin helpottunut, että siihen oli päädytty. Myös vauvan suuri koko olisi saattanut tuottaa ongelmia. Suuri pettymys, joka sektiopäätöksestä oli tullut, oli nyt kokonaan poissa. Mieheni ja minä saimme molemmat sen eheyttävän synnytyskokemuksen tällä suunnitellulla sektiolla, joka oli juuri se kokemus, jonka me tarvitsimme. En saanut kokea kovenevia supistuksia kotona tai sitä jännitystä, koska pitäisi lähteä sairaalaan, mutta me saimme terveen ihanan poikavauvan.

MEILLÄ ON VIIKON PÄÄSTÄ VAUVA! VAI ONKO?

Laskettuaika lähenee hurjaa vauhtia ja vaikka se onkin vasta 20.6, niin me ollaan menossa jo meidän viimeistä raskausviikkoa. Tunteet ovat loppua kohden olleet hyvin ristiriitaiset. Olo on ollut jo muutaman viikon erittäin tukala, johtuen varmasti vauvan suhteellisen isosta koosta, sekä hänen tarjonnastaan. Muistan esikoisen loppuraskaudesta myös, kuinka kova pää puski tuonne kylkiluiden väliin, on muuten huomattavasti ikävämpää, kuin pehmeä peppu ylävatsalla. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet myös omalta osaltaan vähän tylsiä. Tälläisenä himosiivoojana tuntee itsensä ihan hyödyttömäksi ja laiskaksi, kun ei pysty niitä perusjuttuja enää tekemään. Pelkästään imurointi vaatii aika paljon, eikä sänkyjen tai sohvan alta siivoaminen olekkaan enää mikään helppo homma. Viikonloput, jolloin lapset ovat olleet isällään ja mies töissä, ovat olleet kaikista kurjimpia. Ilmat ovat olleet hyviä, mutta ulkona istuminenkin on pääasiassa vain ärsyttänyt, kun pihahommiinkaan ei enää kykene.

Kaikesta huolimatta toinen osa minusta ei haluaisi luopua tästä raskaudesta vielä. Kun ajattelee tätä aikaa taaksepäin, kaikki on kulunut niin nopeasti, vaikka vielä kuukausia sitten tuntui, että tähän hetkeen on ikuisuus. Vaikka tämä raskaus onkin ollut monella tavalla raskas, on se pääpiirteittäin sujunut hyvin. Pystyin käymään töissä loppuun asti, vaikka viimeisillä viikoilla selkä ja jalat alkoivatkin hieman kipuilemaan. Kaikesta pelosta ja huolesta huolimatta olen saanut myös nauttia monista hetkistä. Ensimmäisistä liikkeistä ja siitä, että vauva on  ylipäätään ollut aktiivinen liikkumaan suurimmaksi osaksi, enkä ole joutunut kuin kerran menemään paniikkikäynnille liikkeiden vähenemisen takia. Alkuraskauden pahoinvoinnin jälkeen voin fyysisesti hyvin pitkän aikaa, ennen loppuraskauden kömpelyyttä. Painoa on tullut maltillisesti, vaikka se onkin aiheuttanut omat ahdistuksensa suuremman lähtöpainon takia. Raskausdiabetes on itsessään aiheuttanut myös ahdistusta, vaikka arvot ovatkin pysyneet hyvinä ja vieläpä riippumatta siitä, mitä on suuhunsa laittanut.

Kuitenkin, tämäkin raskaus on jälleen näyttänyt minulle sen, että suunnitelmia on turha tehdä sen enempää etukäteen. Omalla kohdallani tämä on neljäs raskaus, jossa olen toivonut esimerkiksi tietynlaista synnytystä ja se ei nyt tule tälläkään kertaa toteutumaan. Heti raskauden alussa olin täysin varma, että tahdon ehdottomasti alatiesynnytyksen. Raskauden edetessä aloin kuitenkin jännittämään myös itse synnyttämistä ja mielessäni kävikin välillä suunniteltu sektio. Toivoin kuitenkin äitiyspolin puolelta rohkaisua pysyä alkuperäisessä alatiesynnytystoiveessani ja sitä sainkin.

Rakenneultrassa vauva kuitenkin oli päättänyt asettua perätilaan. Hän oli päättänyt olla siellä myös jokaisella seuraavalla kontrollikäynnillä. Olin valmistautunut ulkokäännösyritykseen, sillä niin kovasti kuitenkin yritin pitää synnytystoiveestani kiinni. Viimeviikkoisella käynnillä vauvan peppu oli kuitenkin hyvin alhaalla ja lapsivettä ei ollut mitenkään turhan paljon, joten mahdollinen kääntöyritys, jätettiin tähän viikkoon. Viime viikolla meillä oli myös ensimmäistä kertaa lääkäri, joka kysyi, toivoisinko synnytystä ennen kuin viikot, jolloin Aino menehtyi, täyttyisivät. Ne viikot tulevat maanantaina täyteen. Vauvamme todettiin kuolleeksi viikoilla 38+1 ja synnytin hänet 38+3. Päivätkin ovat tässä raskaudessa samat, synnytys oli viimeksi keskiviikkona. Tiedän, että nuo päivät tulevat olemaan vaikeita ja pelottavia. Alusta asti toivoinkin, että mahdollinen käynnistys tehtäisiin lähellä samoja päiviä, eikä ainakaan kovin paljon pidemmälle joutuisi odottamaan. 

Viimeinen äitiyspolikäynti oli edellispäivänä keskiviikkona. Enkä minä yhtään enää yllättynyt perätilasta, raivotarjonta olisi ollut suurempi yllätys. Vettä näytti olevan tällä kertaa paremmin, joten lääkäri sanoi, että voisimme kokeilla käännöstä. Käännöksen onnistuessa saisin jäädä omasta toiveestani yöksi tarkkailuun. Yökylään ei kuitenkaan tarvinnut jäädä, pieni mies istui paikoillaan kuin tatti. Vauva kasvaa yläkäyrällä, ilmeisesti ei kuitenkaan raskausdiabeteksen takia, vaan hän on sopusuhtaisesti isokokoinen vauva. Niimpä kaikessa yhteisymmärryksessä teimme päätöksen, viikon päästä torstaina suunniteltuun sektioon. Ajatuksia sektiosta kirjoitan vielä myöhemmin. Mutta toisin sanoen, meillä pitäisi viikon päästä olla vauva. Minkälainen vauva hän on? Sitä en ole uskaltanut tai osannut edes ajatella. Koska edelleen ajatus pysähtyy synnytykseen. Onko meidän elävä vauva ihan varmasti totta tällä kertaa?

Äitiysloma - vanhemmat lapset kotiin vai päiväkotiin?

 Yhteistyössä Suomen Voimistelutuote

Meillä alkaa tosiaan pikkuhiljaa olla eskarivuosi lopuillaan. Huomenna eskarilaiset viettävät vielä kevätjuhlaa ja maanantaina on viimeinen eskaripäivä. Käsittämätöntä, mihin tämä vuosi tästä yhtäkkiä hujahti. Kesä on täällä ihan just! Myös Nooan päiväkotikevät alkaa olla loppumetreillä. Ensi viikolla lapset ovat päiväkodissa lähes normaalisti, vaikka eskari loppuukin. Eevi on tähän mennessä ollut eskarissa melkein päivittäin, joka toinen viikko hänkin on saanut pitää yhden arkivapaan, jos olen itse ollut lauantaitöissä. Nooalla on joka viikko ollut 1-3 vapaapäivää. 

Mulla itsellä on laskettuaika siis 20.6, mutta näillä näkymillä ei olla menossa ihan sinne asti. Pari viikkoa ennen laskettua lapset ovat vielä päiväkodissa heidän isänsä hoitotarpeiden mukaan. Juhannuksena jäädään sitten pitkälle kesälomalle ja se tarkoittaa Eevin kohdalla päiväkotitaipaleen päättymistä lopullisesti. Tuntuu niin hullulta.

Nooa saa myös nauttia pitkästä lomasta, mutta elokuussa hän palailee jo päiväkotiin, samaan tuttuun ryhmään. Nooa täytti tässä kuussa viisi ja nyt onkin ollut kova kohina kaksivuotisesta eskarikokeilusta. Meidän kotipaikkakunta oli valittu tähän kokeiluun, mutta valitettavasti päiväkotipaikkaamme ei. Olisimme mieluusti tähän osallistuneet, toki jos ymmärsin oikein, olisi eskarissa ollut oltava paikalla yleensä aina, kuten siis yksivuotisessakin. Tämä siis mahdollistaa sen, että Nooa saa vielä olla enemmän kotona ja esimerkiksi yökyläillä mummulassa vaikka keskellä viikkoa. Syksyllä Nooa siis aloittaa viskarina ja käy päiväkodissa muutamana päivänä viikossa. Tämä on meidän mielestämme hänelle tärkeää. Sillä kuten on aiemminkin tullut todettua, Nooalla kestää hetki sopeutua uusiin tilanteisiin ja uusiin kavereihin. Joten nyt kun päiväkoti, ryhmä ja kaverit ovat tuttuja, mielestämme tätä olisi hölmöä viedä häneltä pois. Lisäksi hän nauttii kovasti päiväkodissa olemisesta.

Tekeminen kotona on kuitenkin aina vähän erilaista. Vaikka meilläkin on aika tarkat rytmit, niin tiedän, että vauvan tulo arkeen muuttaa kaiken hetkeksi. Onneksi voimme nyt kuitenkin totutella uuteen tilanteeseen koko kesän ja sitten syksyllä aloittaa pienin askelin uutta arkea.

Ja vaikka vauva onkin tulossa perheeseen, olen yrittänyt keksiä kesäksi mielekästä puuhaa lapsille ihan kotipihaankin. Meiltä löytyy tällä hetkellä leikkimökki, keinut ja hiekkalaatikko. Jo useampana kesänä meillä on ollut lasten uima-allas ja sellainen hankitaan tietty tänäkin vuonna. Trampoliini on ollut myös kovin toivottu ja toivon itsekin sellaisen löytäväni edullisesti vielä täksi kesäksi. Mutta yksi uusi juttu, joka meille jo kotiutui, on voimistelurenkaat!

Renkaat saatu Suomen Voimistelutuotteelta.

Meillä löytyy sen verran aktiivista porukkaa, että luulen näille tulevan hyvinkin paljon käyttöä. Saatiin nämä Suomen Voimistelutuotteelta ja ihan ekaksi tarvitsee kehua mahdottoman nopeaa toimitusta. Sovimme sähköpostitse toimituksesta, joskus päivällä ja nämä tulivat siis seuraavana päivänä! Renkaita löytyy paria eri väriä, samoin hihnoja. Meille valikoitui puunväriset renkaat mustilla nauhoilla. Kokoakin on aikuisille ja lapsille, aikuisten renkaat soveltuvat yli 5-vuotiaille ja koska meidän pääsääntöiset käyttäjät ovat yli viisivuotiaita, otimme aikuisten koon. 

Voimistelurenkaat ovat meillä lapsille entuudestaan tuttuja päiväkodin jumpasta, vaikkei meillä nyt ihan niin suurta jumppasalia olekaan saatavilla, mutta näitä löytyy myös ulkokäyttöön. Meillä innostui renkaista myös mies! Hän ei kuitenkaan suostunut vielä minkäänlaiseen temppuvideoon, mutta ehkä pienen harjoittelun jälkeen sellainenkin on saatavilla. Suomen Voimistelutuotteelta löydät muitakin innostavia tuotteita. Heidän tärkeimmät arvot keskittyvät kotimaisuuteen, turvallisuuteen ja pitkäikäisyyteen.

Vaikkei meille vielä ole saatu sitä allasta ja tramppaa, niin josko nämä jaksaisivat kiinnostaa tai sitten tosiaan miehen voi ilmoittaa temppukouluun ja treenailkoon sitten lisäksi kotona.